Ennustuksia

Tässä jokunen paikallispoliittinen ennustus ensi vuodelle.

Keskustaryhmien hajaannus Puruveden seudun kunnissa jatkuu ja syvenee vuonna 2011. Valtapuolueen pasmat ovat paikallisesti hajallaan kuin Jokisen eväät - olkoonkin, että eduskuntavaalien edellä yritettäneen pitää yhtenäistä ilmettä yllä. Hajaannusta aiheuttavat ennen muuta kuntaliitosnatinat, mutta myös kunnallisten palvelujen keskittämisen kiroista ja siunauksista vallitsee erimielisyyttä keskustaväen kesken.

Kesälahdella rivit ovat rakoilleet jo pitkään Kiteen syliin haikailevien ja Kesälahden itsenäisyyttä puolustavien välillä. Juopa sen kuin syvenee Hellin sotkujen ja rääkkyläläisten rimpuilun mutkistaessa tilannetta.

Kerimäellä on päästy jakautumaan kahteen keskustalaisen valtuustoleiriin aikapäiviä sitten, kun osa porukasta otti ja kyllästyi vuosikausien ja -kymmenien sanelumeininkiin, jota kauniisti pakkokonsensukseksikin voisi nimittää. Talousvaikeuksissa painiskelevaa kuntaa ei kuppikuntien lukuisuus kuitenkaan auta - eikä sekään, että osa valtuutetuista haikailee liittää pitäjän Savonlinnaan, tuohon tunnetusti omat talousasiansa kaikin puolin sössineeseen naapuriin.

Punkaharjulla kuplii vielä toistaiseksi vain pinnan alla. Mitä pitempään harjupitäjän keskustaväki ähkyilee eripuraisuuttaan omassa ryhmässään, sitä ilmeisempää on, että seuraavissa vaaleissa on taas kysyntää ja nostetta mm. Punkaharju-ryhmälle. Sitoutumattomien ryhmää ei ole vielä kuopattu ikihyviksi.
Keskustan julkinen jakautuminen ex-kunnanjohtaja Pekka Nousiaiselle kuuliaisiin ja omaehtoisesti ajatteleviin voisi pelastaa jokusen valtuustopaikan. Mutta mikäli tyydytään pihisemään omassa piirissä, korjaa jokunenkin muu ryhmittymä äänisatoa seuraavissa kunnallisvaaleissa.

Hikipajoja ja palvelua

Joulun alla julistettiin talousahdinko päättyneeksi. Lama on EU-komission mukaan sivuutettu, talouskasvu taas kirimässä uralleen.

No onkos tullut kesä - paukkupakkasten keskelle, saattoi moni ajatella eurouutisia makustellessaan.

Kyse on kuitenkin enemmän EU-retoriikasta kuin todellisesta laman taittumisesta. On elvyttävää antaa toiveikas kuva taantuman runtelemille kansantalouksille ja kansalaisille. Ihmiset tarvitsevat toivoa.

Lyhytnäköistä ja ponnetonta on nähdä talouskasvu itseisarvona, johon ihmiskunnan tulevaisuus ripustautuu. Talouskasvu merkitsee yleensä materian tuhlausta, eikä välttämättä yhtään sen parempaa elämänlaatua ainakaan vähäosaisille.

Itäisen Suomen hankien keskellä ainakaan pienyrittäjät eivät ole vielä toistaiseksi päässeet osallisiksi talouden elpymisestä. Itseasiassa kuluttajat ovat tulleet entistä kitsaammiksi ja varovaisemmiksi. Pelko siitä, että Suomesta sukeutuisi palveluyhteiskunta, jossa kaikki intoutuisivat ostamaan toinen toistensa palveluja, taitaa olla turha.

Suomalaisessa istuu tee-se-itse-mentaliteetti lujassa. Suomalainen ostaa ennemmin kiinalaiset parturinsakset, korealaisen hieromatuolin ja malesialaisen jalkakylpylaitteen kuin kantaa roponsa lähimmälle kotimaiselle palveluntuottajalle ja leikkauttaa tällä hiuksensa, hierotuttaa kireät lihaksensa tai otattaa jalkahoidon. Näin suomalainen varmistaa sen, että eurot kulkeutuvat suurille kauppaketjuille ja vieraille mantereille, joissa teollisuustuotanto polkee ihmisoikeuksia ja saastuttaa ympäristöä.

Jos nyt joulun lahjapaketeista löytyi Aasian hikipajojen tuotteita, ei pidä lannistua. Kannattaa tehdä uudenvuoden lupaus: ensi vuonna suosin suomalaista - ja teen lamasta ihan oikeasti lopun.

Kuolemakin palvelee hömppää

Moni on kysynyt ja ihmetellyt, miksi olen vapaaehtoisesti hylännyt journalismin. Ystävällistä kyllä, harva on kuitenkaan ääneen todennut: "Ethän sinä muutakaan osaa - jos sitäkään".

Ihmettelin itsekin välirikkoa aikani, sitten havahduin. Kun lukijoille, tilaajille ja semminkin mediatalojen omistajille tuntuu riittävän, että toimituksissa pintaraapaistaan todellisuutta ja toimitellaan puolivillaisia, on minunkaltaiseni vanhan pierun parempi vaihtaa alaa.

"Voimme kirjoittaa turvallisesti pehmoisia ja ihmisläheisiä juttuja sekä uutisia näyttelijöistä ja laulajista." Tämä lause voisi olla suomalaisen toimittajan kuvaus työnsä nykytodellisuudesta. Lainaus kuvaa kuitenkin journalistista työtä aivan toisenlaisessa maassa ja järjestelmässä. Siinä myanmarilainen (burmalainen) toimittaja havainnollistaa liikkumatilansa sotilasjuntan hallitsemassa diktatuurissa Helsingin Sanomissa viime keskiviikkona julkaistussa jutussa.

Asioihin menevä, maailmaa ja ihmisen osaa siinä tutkaileva journalismi on semminkin äänekkäimpien ja vallakkaimpien suulla väheksyttyä ja vieroksuttua myös täällä läntisessä vapaudessa. Viihteellinen hömppä ja iloinen idioottijournalismi ovat kysyttyä tavaraa - ne jättävät vallanpitäjät rauhaan.
Ammatistaan ylpeän toimittajan tulisi kuitenkin olla yhteiskunnan heikoimpien puolella - olivat heikoimmat sitten yhteisössä milloin ketäkin: omaishoitajia, viattomia luontokappaleita, lapsia, yksinhuoltajia, vanhuksia, maahanmuuttajia, pienipalkkaisia, pienyrittäjiä, yksineläjiä, naisia, murrosikäisiä, masentuneita, sairauden tai surun murtamia, vähävaraisia. Ei heistä tarvise kirjoittaa yksistään ruikutusjuttuja, selviytymistarinoitakin on tarjolla.

Tiedän monta alan ammattilaista, jotka edelleen terhakkaasti pyristelevät viihteellistä hömppäjournalismia vastaan.
Vastaanhangoittelijat joutuvat kuitenkin toimituksissa koville: joko heidät kuormitetaan pakkopulladuuneilla tai sitten heidän ponnistelunsa mitätöidään. Tai sitten heille annetaan tehtäväksi tutkailla ajankohtaisia asioita, kansakunnan selviämisen kannalta tärkeitä teemoja, menestyvien murheita.
Mitkä aiheet ovat viime päivinä olleet kovan journalismin ytimessä? Euron kurssi ja komissaari Rehnin kootut selitykset. Lentomatkustajien ahdinko, kun takapuolenliotusmatka Thaimaahan peruuntuu. Autoilijoiden hölmöilyt, kun taivaalta sataa lunta pohjoisen maan kaduille ja teille.

Kuluvan viikon kovat uutiset hävisivät kuitenkin nekin hömpälle, jälleen kerran. Saimme näet kuulla, nähdä ja lukea keskeisistä tiedotusvälineistä, että laulaja Kari Tapio on kuollut.
Kari Tapion kuolema ei järkyttänyt minua. Se masensi minut. En surrut siksi, että kansaneläkeiässä oleva, sydänvaivoista ja pitkällisestä viinan kanssa läträämisestä kuulu iskelmälaulaja otti ja kuoli. Ahdistuin siksi, että hänen kuolemastaan tehtiin Yleisradion tv-uutisia myöten yksi päivän tärkeimmistä uutisista.

Kun tanssilavoja ja levystudioita työkseen kolunneen sairaan miehen kuolemasta tehdään hömppää ja hömpästä tehdään tärkeää, saa kiikuttaa kukkia journalismin haudalle.
Ollos muistettu.

Kimmellystä

Meikäakka kuuluu niihin luusereihin, joiden ei ole koskaan tarvinnut hankkia vaatekomeroonsa iltapukua, pikkumustaa, puoliturkkia tai saumasukkia.

Ei ole liiemmälti viime aikoina sadellut kutsujakaan juhlaviin tilaisuuksiin, joihin olisi voinut pynttäytyä sielunsa kyllyydestä. Kiistämättä kyllä kävi niinkin, että jos joskus entisessä elämässä jonnekin kekkereihin pyydettiin, niin lähtemättä jäi, jollei työn takia tarvinnut pynttäytyä. Jos sitten oli pakko näyttäytyä, kuten vaikkapa maaherran vastaanotolla, lainasin pitkää mustaa mekkoa työkaverilta.

Nyt kun kuulun pätkätyöläisiin, joita ei yksikään työyhteisö ole retuuttamassa pikkujoulun viettoon, voin oikeastaan hengähtää helpotuksesta. Olen harvoin juhlatuulella ja koska olen onnistunut luovimaan 46 vuodenkiertoa hankkimatta ensimmäistäkään pikkujouluasua, juhlameikkiä tai -bilekampausta, en anna nytkään periksi. En, vaikka olen lähdössä tällä kertaa pikkujouluihin Pietariin asti. Matkalaukkuun pakkaan villahousut, laamapaidan ja vaihtosukat. Juhlan kunniaksi ajattelin vaihtaa lauantai-illaksi toppahousut samettifarkkuihin.

Kun tavattiin Lienuskan kanssa Sairasen kassalla tänään, niin mietittiin tätä osattomuuttamme pikkujoulujen kimmellyksistä. Tuumailtiin samalla mihin täytiseen ne kaikki kaupallisten mainosten juhla-asut, kosmetiikkahileet ja muu ryönä oikein työnnetään, kun myökin on tultu ilman toimeen näille vuosikymmenille saakka. Lienuska päätyi koreuden kauppaamisen suhteen oikeaan johtopäätökseen: "Kyllä täytyy olla paljon rumia ihmisiä".

Olen Lienuskan kanssa samaa mieltä. Meidänlaisemme kaunottaret hohtavat muutoinkin kuin timantit hangella, keinohelyt olkoot harakoille.

Kaikesta huolimatta, hauskaa pikkujouluaikaa ja hyvää itsenäisyyspäivää!

Luomuhaaveita

Olen ihan täpinöissäni brändityöryhmän luomuaatteellisuudesta. Olen itse hurahtanut luomu-uskovaiseksi jo yli kaksi vuosikymmentä sitten, joten en pane pahakseni, jos valtakunnan viisaat näkevät luonnonmukaisen viljelyn ja ruoantuotannon tärkeäksi asiaksi.

Suhtaudun valitettavasti kylläkin kovin skeptisesti brändääjien luomutavoitteisiin.

Luomuruoan tarjonta ei ole Suomessa eurooppalaisittain ottaen hääppöistä - verrattuna esimerkiksi Tanskaan, Itävaltaan tai jopa Englantiin. Suomalaiset marketit tursuavat joutavaa valmisruokavalikoimaa, erikoistuotteita ja hömppätavaraa, mutta luomutuotteita saa hyllyiltä etsiä suurennuslasin kanssa. Ikävää on sekin, että luomuvaihtoehdot eivät ole juuri koskaan tutustumistarjouksessa. Kaikkei kurjinta on, että suurimman osan ns. luomulisästä tuotteen hinnassa siivuttaa itselleen vähittäiskauppa - ei tuottaja.

Parhaiten on saatavilla luomuisia viljatuotteita. Luomumaitoa saa yhä monista kaupoista metsästää - muista luomumaitotavaroista puhumattakaan. Luomulihasta sai pitkään vain haaveilla. Nyt monen marketin valikoimiin on tullut sentään luomujauhelihaa. Luomukananmunia on onneksi ollut tarjolla jo pitkään.

Kätevimmin on luomutuotteisiin päässyt käsiksi ostamalla tuotteita maalaistoreilta tai suoraan tuottajilta. Toisaalta tällainen suoramyyntiin turvautumisen pakko kertoo vain luomun yleisestä väheksynnästä. Vähittäiskauppaa ja teollisuutta ei ole luomu kiinnostanut. Juvan luomuväki on suuri poikkeus alalla - sen menestys perustuu näkemyksellisten ja verrattain vauraiden tilallisten sinnikkyyteen.

Suomalaiset hokevat, että kotimainen ruoka on yhtä terveellistä ja puhdasta kuin luomueväs. No, meikäläisen massu ei ainakaan siedä tavallista maitoa, luomumaitoa voin nykyään hörppiä pari lasillista päivässä oireitta. Allerginen perheenjäsenemme voi popsia luomuporkkanoita, mutta tavanomaisesti kasvatetut porkkanat aiheuttavat välittömästi allergiaoireet.

Se, mikä jää usein liian vähälle huomiolle on luomutuotannon eettisyys. Luomutuotannossa kyse ei ole vain ruoan "puhtaudesta", josta voidaan loputtomiin kiistellä. Kyse on ennen muuta tuotantotavoista. Luonnonmukaista viljelyä valvotaan paljon tiukemmin kuin tavanomaista tuotantoa. Luomutiloilla vältytään liiallisten ravinteiden ja turhan lannoituksen syytämiseltä maaperään ja sieltä edelleen vesistöihin. Eläintuotannossa luomukanoilla, -possuilla ja -lehmillä on mukavammat oltavat ja luomuisemmat pöperöt kuin tavanomaista tuotantoa palvelevilla lajikumppaneillaan. Toki moni vastuullinen tuottaja huolehtii myös tavanomaisessa tuotannossa eläintensä hyvinvoinnista, mutta luomussa ei ole vaihtoehtoja: vain hyvä kohtelu kelpuutetaan.

Yksi asia on varma. Luomulle olisi huomattavasti nykyistä enemmän kysyntää, jos vain tarjonta turvattaisiin. Tosiasia on, että vähittäiskauppa ei ole Suomessa herännyt tarjoamaan riittävästi luomuvaihtoehtoja. Kun ei ole tarjontaa, ei synny kysyntääkään.
Kun kysyntä saadaan näin keinotekoisesti pysytettyä vähäisenä, saadaan luomutuotteiden hinnat pidettyä korkeinta. Se taas estää monia kuluttajia valitsemasta luomuvaihtoehtoa.

Tarjonnan runsaus alentaa luomutuotteiden hintoja, siitä todistaa se, että hinnanero luomuisten ja tavanomaisten viljatuotteiden välillä on kaventunut kaventumistaan sitä mukaa kun luomuvaihtoehtoja on ilmaantunut lisää kaupan hiutale- ja jauhohyllyille.

Luomutuotannon pullonkauloiksi tulisikin nähdä ennen muuta elintarviketeollisuus ja vähittäiskauppa ja pyrkiä painostamaan niitä tositoimiin. Tuottajat ja kuluttajat vastaavat kyllä vuorollaan huutoon.

Hyppysellinen luovuutta

Olen aina kadehtinut, mutta myös kummastellut, pedantteja ihmisiä. Tiedättehän nämä kanssaeläjät, joilla on kynät työpöydällä pituusjärjestyksessä ja joiden ruokakaapissa maustepurkit osaavat aakkoset.

Olen itse suurpiirteinen ihminen. Tiina-täti laboranttina tai ydinfyysikkona? Parempi ihmiskunnalle, että olen lähinnä kynäillyt elannokseni.
Ei meikäläisestä kyllä olisi ollut kokiksikaan, vaikka ruoanlaitosta tykkään ja sitä paljon harrastan perheen hengenpitimiksi - ei ainakaan sellaiseksi gourmet-keittiömestariksi, jollainen on upeasti kuvitetun Passione-keittokirjan kirjoittaja, suomalainen huippukokki Marko Koskinen.
Intohimosta italialaiseen keittiöön, jota itsekin suuresti arvostan, on Koskinen koonnut reseptejään teokseen, jonka sain syntymäpäivälahjaksi jo keväällä.

Harmi vain, että ohjeista enemmän kuin joka toisen kohdalle voisi liimata varoituksen: Älä kokeile tätä kotona!
Ensinnäkin ruokaohjeet ovat aivan liian fiinejä ollakseen saapasmaalaisia. En ole nimittäin ikinä törmännyt aitoitalialaisessa keittiössä tomaattivaahtoon tai munakoisokaviaariin.
Se, mikä minunkaltaistani kansankeittiön ystävää ottaa eniten paistinpannuun, on sipertelyn ohella miehen yltiömäinen pikkutarkkuus.
Kun nimittäin viimein päätin tarttua ammattikokin sanoista omiin tekoihin ja yritin tehdä isänpäiväksi suklaakakkua à la Koskinen, olin vaipua epätoivoon.
Kakkupohjaan olisi tullut mitata 180 grammaa voita, 140 grammaa vehnäjauhoja, 50 grammaa kaakaojauhetta...
Minulla ei ole, eikä huusholliini tule, keittiövaakaa.
Ehkä eniten minua kuitenkin alkoi nyppiä Koskisen epäjohdonmukaisuus. Jos kerran ohjeeseen ei kelvannut voipaketin kyljestä helpommin luettava mitta eli täydet 200 grammaa rasvaa, ja jollei jauhoja voinut reseptiä varten mitata deseissä, niin miksi kokkiherra jätti mainitsematta minkäkokoisista kananmunista oli kyse ja tulisiko kakku leipoa erikoiskarkeista vehnäjauhoista vai tavallisista? Ja mikä olisi tullut olla leivontaan käytetyn tumman suklaan kaakaopitoisuus?
Sovelsin suutuspäissäni ohjetta aika tavalla, eikä lopputulos ollut lainkaan hullumpi.

Minun ruokakaapissani maustepurkit ovat iloisesti hujanhajan viimeistään jo viikon päästä siitä, kun kerran vuodessa saan inspiraation laittaa ne jonkinlaiseen ojennukseen.
Desi on pienin mittayksikkö, jota saatan joskus kuvitella käyttäväni kokeillessani lähinnä jotain aivan uutta reseptiä.
Suurimman osan ruuista ja leipomuksista teen silmämääräisesti ja näppituntumalla.
Ilmankos meillä syödään rustiikkia ruokaa, kuten vaikkapa nyt tänä viikonloppuna rantasalmelaisesta luomukaalista tehtyä kaalilaatikkoa ja Vaaran perunoista hautunutta pottulootaa. Jälkiruoaksi uunipuuroa ja sekametelisoppaa.
Olen vahvasti sitä mieltä, että rehelliset, tunnistettavat raaka-aineet ovat usein paras tae ruuan onnistumiselle, ei grammantarkkuus.

Suurpiirteisyys on tietysti pedanttien ihmisten silmissä silkkaa hutilointia.
Minusta se kertoo siitä, että ruoanlaittajanakin hyväksyy elämän keskeneräisyyden ja hallitsemattomuuden.
Kun sapuskaan lisää hyppysellisen luovuutta, lopputulos on aina jäljittelemätön, à la mie ihe.
Jos joskus toteutan haaveeni ja julkaisen kokkikirjan - taatusti omakustanteena - sen nimeksi tulee: Hutiloijan parhaat sörsselit.
Siitä voitte sitten lukea miten julmetun hyvää on oman yrttituotannon kruunaama paikallinen petokala eli miten valmistetaan basilikahauki tahi miten varttitunnissa syntyvät luomuiset sitruuna-inkiväärimuffinit.

Omitaan kuninkaalliset

Koska Ruotsin kuninkaallisilla menee emämaassaan julkisuudessa nyt enimmäkseen kurjasti, niin eikö vanha alustalaistanner voisi omia heidät itselleen?
Pyydetään Kalle Kustaata, Silviaa ja tietenkin nuortaparia, Victoriaa ja Danielia, muuttamaan Suomeen. Ruotsi voidaan jättää pärjäilemään prinssi Carl Philipin ja hurjastelija-Madden varassa.

Mitä kuninkaallisista kostuisimme? Ainakin sen, että enää ei tarvitsisi Suomen valtakunnan viisaiden pohtia brändityöryhmässä, miten kaukaisen reunamaan mielikuvaa maailmalla kirkastetaan. Samalla loppuisi kiihkoilu sinivalkoisesta maahanmuuttopolitiikasta.
"Suomi - maa, joka ottaa avosylin vastaan kaikki maahanmuuttajat. Myös yksityiselämässään töppäilleet siniveriset."
Ei imagollisesti viettelevämpää kutsukorttia voisi painattaa, ja itse julkisuus tulisi kaupan päälle ihan ilmaiseksi. Siitä huolehtisi kansainvälinen media maksutta.

Samalla loppuisivat höpinät pakkoruotsista ja alkaisi koululaisillekin maistua toisen kotimaisen opiskelu.
Täytyisihän sitä nyt osata jotain sanoa maahanmuuttajien omalla äidinkielellä, jos nämä sattuisivat tulemaan vastaan vaikkapa uuden kotimaansa lomakohteissa - kuten Kerimäellä maailman suurimassa puukirkossa, Punkaharjulla Runebergin patsaalla, Kesälahden museoalueen Savutuvassa tai Savonlinnan oopperahinnoin kuorrutetulla kesätorilla.
"Dom är jättegoda, de där lörtsyt", ja muita käteviä keskustelufraaseja soljuisi empimättä savo-karjalaistenkin suusta.

Mikä parasta, päästäisiin ehkä seuraamasta tylsistä tylsimpiä linnanjuhlia. Suotta sitä tiiraamaan ex-missi-ministeri-kansanedustajan pukuloistoa kerran vuodessa, kun iltapäivälehdillä olisi omasta takaa ruotia tuon tuosta kuninkaallisten edesottamuksia.
Uudet mamumme siivittäisivät lööppikulttuurin lentoon:
"Silvia nähty Siwassa ostoksilla"
"Kalle Kustaa erehtyi kehäkolmosen liittymissä"
"Victoria ja Daniel kaipaavat entistä kotilinnaansa - Kontulan todellisuus löi kasvoille"

Unta kaaliin!

Aika ajoin koulumaailmassa piipahtavana sijaisopena ja murrosikäisen äitinä tiedän, mitä useimmilta suomalaisnuorilta useimmiten puuttuu arjestaan - myös niiltä yltäkylläisyyden keskellä eläviltä.
Nuorilta puuttuu riittävä uni.

Kamppailu unen puolesta on ainakin meidän perheessämme jokailtaista. Vastapuoli argumentoi ponnekkaasti. Tavanomaisin perustelu liiallisen valveillaolon puolesta kuuluu: "Tietäisit, miten vähän muut nukkuvat!"
Sitten on vain oltava ikävä äiti ja tylsä vanhempi, joka ei piittaa vastaansanomisista, vaan patistaa jälkikasvun ajoissa nukkumaan. Joskus aikuisen ote herpaantuu, ja se kostautuu heti aamulla. Kouluaamun aloittaa väsymystään valitteleva, valmiiksi kiukkuinen nuori mies.

Hurjaa on nähdä, millä tavoin nuoret yrittävät pitää vireystilaansa yllä koulupäivän ajan. Repuista tongitaan esiin energiajuomapulloja. Hirveitä litkuja, epäterveellistä evästä, kallistakin. Ei mitään tolkkua koko touhussa, kun uni olisi ilmainen lääke ja vieläpä riskitön. Tauriinilla, kofeiinilla, elintarvikeväreillä ja sokereilla maustetut juomat ovat täysin tarpeettomia muotinesteitä.

Luulen, että iso osa koulunkäynnin hankaluuksista johtuu nuorten väsymyksestä ja sen vastalääkkeistä. Ainakin rottakokeissa energiajuomia hörppineet eläimet alkoivat mm. vahingoittaa itseään puremalla, levottomaksi heittäytymisestä puhumattakaan.

Ilman riittäviä unia yrittää kippuroida moni aikuinenkin. Työelämässä häärii enimmäkseen puolipökkyräisiä kansalaisia, joiden älynjuoksu takkuaa, kun yöuni on syystä tai toisesta jäänyt vähiin.
Tolpillaan kestääkseen aikuiset hakeavat kofeeinipaukkunsa enimmäkseen kahvista ja teestä. Niidenkään liiallinen nauttiminen ei ole terveellistä, mutta kyse on sentään liki luonnontuotteista energiajuomiin verrattuna.

Unesta on tullut niin kallisarvoinen asia, ettei siihen ole varaa enää kuin eläkeläisillä ja työttömillä. Menestyneimmät kansalaiset ovat usein kaikkein köyhimpiä mitä tulee unen riittävyyteen.
Ei ihme, kun yhden jos toisen verenpaine kohoaa, liikakiloja karttuu ja sydän läpättää nuoresta pitäen. Vähällä unella toikkaroiva ihminen on kuin lievässä krapulassa vaeltava otus - altis tulehduksille, tapaturmille ja mielialan apeutumiselle.
Uskon, että suurin osa yrityselämässä nykyään niin tutusta sähläämisestä johtuu työntekijöiden ja pomojen vireystilan heikkoudesta. Väsyneinä tehdään mokia ja virhearvioita, joiden paikkaamiseen kuluukin sitten leijonanosa työpäivästä.

Osalle liian vähät unet ovat vain huonojen tapojen ja tottumusten seurausta. He sahaavat omaa oksaansa niin että tutina käy takapuolen alla. Itse kuulun juuri tähän joukkoon. Unenlahjani ovat hyvät, mutta toisinaan tulee valvottua hyvän kirjan tai elokuvan äärellä aivan liian myöhään. Seuraavana päivänä olo on ponneton, mustaa teetä kuluu mukikaupalla. Se hyvä puoli näissä tokkuraisissa päivissä on, että taas vähän aikaa pysyy kaidalla tiellä, ei halua toistaa riuduttavaa kokemusta.


Sitten on se iso joukko ihmisiä, jotka yrittävät parhaansa mukaan nukkua riittävästi, mutta unenlahjat ovat huonot. Uni keskeytyy liian varhain tai se ei tule kutsumallakaan luokse.
Heidän auttamisensa pitäisi nostaa kansanterveystyössä ihan ykkösasiaksi - jopa ohi diabeteksen ja sydäntautien torjunnan, sillä uniongelmat usein enteilevät muita kansantauteja.
Pillereistä on harvoin pitkäaikaista apua, enemmänkin haittaa, jos totuttaa itsensä unilääkkeisiin.
Uniklinikoita ja uniasiantuntemusta pitäisi saada ilmaispalveluina jokaiseen terveyspiiriin, kansanterveystyön alaisuuteen.

Mutta hyväunisille on vain yksi ohje näin kaamosaikaan: unta kaaliin!

Kiusallista

Keskustan entisen puoluesihteerin vikinä työpaikkakiusatuksi tulemisesta on paitsi noloa puolueelle niin myös häpeä itse asialle. Työpaikkakiusaamista kun harjoitetaan ihan oikeasti tässä maailmassa, ei vain Jarmo Korhosen vilkkaassa mielikuvituksessa.

Nyt Korhosen tapaiset turhasta naukujat vesittävät oikeasti kiusatuksi joutuvien puheet ja saavat vakavan ilmiön näyttämään turhasta marisemiselta.

Jarmo Korhonen on kaikesta julkisesta käytöksestä päätellen itse niitä työpaikkojen porskuttavia virtahepoja, joiden töminän ja jalkojen alle monet työtoverit uhkaavat jäädä, jos eivät käy hänenkaltaistensa peesaajiksi.

Vapaassa maassa kenenkään suuta ei voi sulkea, mutta eikö Keskusta voisi virallisesti ottaa reippaasti poliittista etäisyyttä tähän hippoonsa, joka on tallonut alleen koko joukon alkiolaisia aatteita ja ryvettänyt samalla muutkin mutavelliinsä?

Maisemointi unohtui

Kumpi saa pahempaa jälkeä aikaan, luoja vai ihminen? Ihan varmasti ihminen.

Kesän myrskyt maisemoivat valtatie kuutosen vartta uuteen uskoon semminkin Parikkalan tienoilla.
Jälki pakahduttaa, kaatuneita ja taipuneita puita on loputtomiin. Ihan äkkiä ei ihmislapsi luonnontuhojen jälkiä puunaa.

Mutta valtatie 14:n varren tuhonäkymät ovat ihan itsemme tekemiä. Savonlinnan ohikulkutien siltatyömaa nyt on odotetusti raaka maisemanpilaaja, mutta itse työmaalle on monien mielestä hyväkin oikeutus.
Vaikka itse en uuden tieväylän autuullisuuteen usko metriäkään, niin olen jo jokseenkin turtunut monttuihin, elementteihin, kiertoliittymiin ja telineisiin kaupunkimatkalla. Hupaisilta vaikuttavat toistaiseksi kaikki maisemointiyritykset, ynttyiset istutukset tienpenkereillä raa'an rakennusmiljöön keskellä.

No, Savonlinnaan saapuville turistille sentään selitetään tiekylteissä, mistä historiallisen pikkukaupungin rantoja raiskaavassa ja järvenpohjia ruopivassa hommassa on kyse.
Äimänkäkenä matkailija saa sen sijaan tölvästellä tuhonäkymiä saman tien varrella Kerimäen ja Punkaharjun rajamaastoissa.
Iskolasta Kulennoisiin johtavan suurjännitelinjan hakkuiden jäljet ovat rujot. On käsittämätöntä, miksi sähköyhtiötä ei velvoitettu siistimään tekosiaan. Maisemointivelvoite kuuluu kai sähköyhtiöllekin, ei vain tienrakentajille.
Kestää tovin ennen kuin mikään vesakko peittää raiskioita alleen, semminkin kun hakkuutähteet on jätetty komistamaan lopputulosta - ja näiden tähteiden joukossa on niin paksuoksaista tavaraa, että siitä olisi saanut vaikka polttopuuta.

Luojalle kiitos, ja kesän myrskyille. Suurin osa turisteista uskonee karmean hakkuujäljen olevan myrskyjen tekosten hätäisen paikkauksen tulosta, ei ihmisen suunnitelmallisen touhuilun aikaansaannosta.
Sääliksi käyvät ennen muuta seudun asukkaat, jotka kotiensa ikkunoista joutuvat katselemaan lohdutonta maisemaa rytökasoineen.

Emäntä ja ekomopoilija

Liikenneministeri Anu Vehviläinen, keskustalaisemäntä Joensuusta, räväytti esittämällä ajokeliin sopeutuvia nopeusrajoituksia talvisille teille.
Vehviläiskän mielestä on kansanterveydellisesti puuduttavaa ajella enintään satasta talvioloissa jos tie joskus sattuu olemaan kuiva ja näkyvyys kelvollinen.

Kätevän emännän rallikansaa nuoleskelevan vaalitoiveen toteuttaminen maksaisi vaatimattomasti 200 miljoonaa euroa, eikä tuokaan summa riittäisi kuin ns. pääteille.
Voimme kaikki iloksemme kuvitella, miten elektroniset taulut valtateiden varsilla räpsisivät näyttöön sopivia tuntinopeusrajoituksia aina sen mukaan, tuleeko talviselta taivaalta vaihtelevasti lunta, räntää tai vettä.
Elektroniikka mittaisi tietysti paitsi tienpintojen liukkautta myös talvisten sumujen tiheyttä, hämärän syvyyttä ja kaamosmasennuksen vaivaaman autoilijan vireystilaa.

Kuulehan nyt, Vehviläiskä.
Vaikka en ole liikenneministerinä ollut päivääkään, keksin tuosta vain tusinan verran tehokkaampia ja liki ilmaisia liikenneturvallisuustoimia. Joensuuhun tiheään ekomopoilevana kansalaisena uskon, että vastuuttomimmat kanssa-autoilijat kaahaavat, ohittelevat holtittomasti ja törttöilevät kaikin kekseliäin tavoin näyttivät nopeusrajoitukset mitä hyvään ja tuli taivaalta vaikka tikku-ukkoja.

Ekomopoilevan Tiina-tädin mielestä:

Rattijuopumusrajoja tulisi kiristää reippaasti ja törkeästi päihtyneinä ajaneilta olisi ulosmitattava kulkuneuvo valtiolle välittömästi.

Toistuvasti päihtyneenä ajamisesta kärähtäviltä pitäisi ottaa kortti loppuiäksi pois.

Ylinopeussakkoja kerääviltä olisi törkeiden, toistuvien käryjen jälkeen otettava ajo-oikeus pois 5 vuodeksi ja määrättävä heidät puolen vuoden yhdyskuntapalveluun vammaishuoltoon.

Alle 21-vuotiaille kuljettajille olisi säädettävä kasikympin lätkä, jotta he oppisivat ymmärtämään kuolevaisuutensa muutoinkin kuin vaarantamalla oman ja toisten elämän liikenteessä.

Yli 70-vuotiaiden kuljettajien ajokuntoa olisi hyvä terveystarkastaa vuoden välein ja vaatia heitä osoittamaan ajokuntonsa liikenneopettajan testissä.

Motoristien kyseessä ollessa vastaavat ikätarkastukset olisi paras aloittaa kuudenkympin korvilla.

Polkupyöräilijöille olisi säädettävä kypäräpakko.

Turvavyötä käyttämättömille ei saisi maksaa vakuutuskorvauksia lainkaan, vaikka he olisivat syyttään osapuolena liikenneonnettomuudessa.

Huonoilla renkailla ajaville olisi hyvä napsauttaa sakot, joita vastaavalla summalla saisi kahdeksat uudet renkaat alleen.

Mopojaan virittävien nuorten vanhemmille olisi langetettava pulitettavaa vähintään 30 päiväsakon verran. Löperö liikennekasvatus on huono puolustus.

Polttoaineen hintaa olisi korotettava viidenneksellä: kallis menovesi hillitsisi useimpien suomalaisten kaasujalkaa. Tosiasia on, että 80 kilometrin tuntinopeus vähentää polttoaineen kulutusta ja päästöjä vauhdikkaampaan menoon verrattuna samaisen viidenneksen verran.

Vaihtuvien nopeusrajoitusten hintalapusta vielä sen verran, että keksisin tältä istumalta 200 parempaa kohdetta 200 miljoonalle veroeurolle kuin ministeri Vehviläinen, mutta säästääkseni niin valtion miljoonat kuin lukijanikin, kuittaan lyhyesti: olipa harvinaisen typerä ehdotus ehtoisalta emännältä.

Puolueellisesti palveluksessanne

Aamulehden päätoimittajan paikalta lyhyen loikan Elinkeinoelämän valtuuskuntaan tehnyt Matti Apunen on saanut suomalaisen toimittajakunnan kiemurtelemaan. Olo on ollut epämukava, kun poroporvari Apunen on esittänyt, että muut toimittajat voisivat kertoa puoluekantansa tai ainakin yksittäinen media voisi kartoittaa toimittajiensa puoluekannat.

Ymmärrän kolmattakymmentä vuotta toimittajana työskennelleenä kollegojen kipuilun. Suurimmalla osalla heistä, tai voinen sanoa edelleen "meistä", ei ole puoluekantaa.
Tarkastellaanpa nyt meikäläistäkin, moniaalla änkyräksi punavihreäksi leimattua kynäilijää.
Olen kannattanut neljän eri puolueen ehdokkaita viimeisen 20 vuoden aikana. Olen löytänyt itseni äänestämästä mm. sitoutumatonta kristillisdemokraattia. Kyseinen kristitty ei tosin ollut mikään Päivi Räsäsen opetuslapsi, vaan iisalmelainen luomuviljelijä ja toisinajattelija. Hän sai muuten väestönpaljouteen suhteutettuna enemmän ääniä iisalmelaisilta kuin valtakunnankuulu ääniharava Zysse helsinkiläisiltä.

En ole koskaan antanut ääntäni kokoomuksen tai keskustan ehdokkaalle, mutta se ei estä minua fanittamasta näiden puolueiden hyviä tyyppejä. Ihailen kykypuoleen Jan Vapaavuoren ja Sirpa Pietikäisen suoraselkäisyyttä.
Arvostan myös joitakuita keskustalaisia paikallispoliitikkoja ja -toimijoita. Terveisiä semminkin monille tuntemilleni keskustanaisille: jatkakaa samaan malliin, niin parempi huomen koittaa.

Toimittajien puoluekannan selvittely olisi siis yhtä tyhjän kanssa. Asenneilmastoa voisi kyllä tutkailla, se saattaisi kertoa toimittajien asemoitumisesta. Veikkaan, että asennegallup tuottaisi seuraavan tuloksen:
"Toimittajat ovat perusarvoiltaan jokseenkin vapaamielisiä, mutta elämäntavoiltaan keskiluokkaisia kansalaisia."

Paljon kiinnostavampaa kuin selvitellä toimittajien poliittisia mielipiteitä olisi tutkituttaa mediatalojen johdon ja omistajien poliittiset mieltymykset ja kytkökset.
Mediatalojen omistajatahot ja johtajat ovat enimmäkseen niin vahvan oikeistolaisia, että väitteet puolueettomasta ja poliittisesti riippumattomasta mediasta on ihan puppua.
Mediatalot ovat sotkeutuneet - ja syvältä - mm. vaalirahoittamiseen. Ne antavat huimia alennuksia vaali-ilmoittelusta ns. omille ehdokkailleen.
Mediayhtiöiden johto ja omistajat valitsevat myös välineidensä päätoimittajat ja päällikkötoimittajat. Esimerkiksi maakuntalehtien päätoimittajiksi valitaan edelleen väkeä ennen muuta poliittisin perustein; muut kuin keskustalaiset ja kokoomuslaiset älkööt vaivautuko.
Kun suurimpien mediayhtiöiden toimitusten johto on pitävästi porvarillisessa komennossa, voi vain kuvitella millaisin painotuksin sähköisen median ohjelmia ja printtimedian aviiseja käytännössä tehdään.

Nyt kun Yleisradionkin johtoon on saatu oma mies, voidaan Evassa olla huoletta.
Matti Apusen on turha kuvitella, että toimitukset pystyisivät poliittiseen vastarintaan, jos vaikka jokunen vihreän vänkyrä tai punaiseen vivahtava joukkoon olisi eksynytkin.
Vahvasti keski-ikäistyneet, entiset radikaalit toimittajapolvet eivät enää jaksa haastaa valtarakennetta, vaan odottelevat osa-aikaeläkkeelle pääsyä.
Nelikymppiset ja sitä nuoremmat toimittajat eivät ole yhteiskunnallisesti tai poliittisesti halunneetkaan valveutua.
Alan opinahjoissa opiskelevien enemmistölle politiikka on kuulemma hyh-hyh-juttu. Heistä pyrkyriäimmät opettelevat kyllä seuraamaan pörssikursseja ja kirjoittamaan talousjournalismin jargonia, mutta eivät ole koskaan havahtuneet erittelemään uusliberalismin uskonkappaleiden perustaa. He kuvittelevat olevansa kovasti epäpoliittista jengiä, vaikka jakavatkin kasvu-uskoisen eliitin maailmankuvan.
Juuri sellaisen, joka miellyttää tämän maan mattiapusia.

Tunteet ja järki

Muistan ajan, jolloin nuoruudenhöppänänä kuvittelin, että Suomessa, ja ainakin työelämässä, vallitsee sukupuolten välinen tasa-arvo.
Lait ja asetukset ajavat tasa-arvoa ja juhlapuheista tasa-arvovaatimus on alkanut jo vahvasti väistyä: homma siis hoidossa?
Vain alle kolmekymppinen lapseton nainen voi ajatella näin lapsellisesti.

Työelämä paljastaa sukupuolisäätyisyytensä, kun naiselle karttuu ammattilaisuutta, monipuolista kokemusta ja koulutusta enemmmän kuin monelle miespuoliselle kollegalle.
Äijät vipeltävät ohi uraportaissa viimeistään silloin, kun nainen perheellistyy.

Naiset vaativat niin paljon itseltään, etteivät hevin kuvittele itseään esinaisen asemaan. Miesten enemmistöä ei moinen häveliäisyys vaivaa.
Niinpä tunnolliset ja osaavat naiset tyytyvät alempaan arvoasteikkoon ja saavat koko työuransa korjailla miesten hutiloinnin jälkiä niin yksityisissä yrityksissä kuin julkishallinnossa, jotta laiva ei uppoaisi. Kunnian pinnalla pysymisestä kumartavat sitten itseensä tyytyväiset hemmot.

Kunnianhimoisille naisille käy useimmiten vielä köpelömmin kuin vähään tyytyväisille sisarilleen.
He eivät ole alistujatyyppiä ja vieroksuvat arvojärjestyksiä, joten pomojen nuoleskelu ei kuulu heidän vahvuuksiinsa. Se taas ei miellytä miespuolisia kiipijöitä. Tahtonaisista harva etenee urallaan muutoin kuin perustamalla oman yrityksen - tai laskeutumalla pomoportaaseen tukevan naisvaltaiselle alalle.

Olen itse ollut työelämässä muutamaankin otteeseen tilanteissa, joissa olen vaatinut järkiperäisiä laskelmia ja perusteluja tyhmänkuuloisille ratkaisuille, joita johtavassa asemassa olevat äijäntollikat ovat vetäneet esiin musta tuntuu -menetelmällä.
Järkiperusteita on pitänyt naisena yrittää perätä, kun uramiesten yksipiippuiset visiot ja strategiat ovat mitä ilmeisimmin syntyneet toverillisessa tunnekuohussa, jota ovat leimanneet yleensä joko riskejä kaihtamaton, katteeton optimismi tai kylmäävä, kaiken karsiva pessimismi.
Realismin perään huutelevana naisena olen saanut kuulla olevani - niin, mikäpä muukaan kuin tunneperäisesti asioihin suhtautuva vastarannan kiiski.

Tasa-arvokasvatusta tarvitaan edelleen. Sitä on annettava jo peruskoulussa. On tehtävä selväksi, että järki ja tunteet vaikuttavat sekä miesten että naisten päätöksentekoon - ja että tunteita on syytä kunnioittaa ja järkeä noudattaa niin miesten kuin naisten.

Teippi ja ruuvi

Olen tähän asti huvitellut ja kuvitellut, että Suomi on ruuviyhteiskunta ja Venäjä teippivaltio.
Suomessa asiat korjataan, kun ja jos niitä milloin ryhdytään korjaamaan, kauaskantoisesti. Jotta hommat voidaan ruuvataan paikoilleen, jengat on pitänyt tuumata. Hitaalle suomalaiselle sopii tuumiskelu.
Venäjällä ollaan kekseliäitä. Kun tulee ongelma eteen, ei aleta koota komiteaa, vaan korjataan, jos nyt ylimalkaan korjataan, välittömästi. Venäjä on teippiyhteiskunta: ratkaisujen kanssa ei nutata. Venäläiset naureskelevat suomalaisten hitaudelle ja perusteellisuudelle - ajaahan teippi usein saman asian kuin ruuvi, ainakin jonkin aikaa.

Teipit ja ruuvit olen ajatellut tähän saakka lähinnä symbolisina vermeinä, mutta eilen lenkkipolullani törmäsin suomalaisen yhteiskunnan teippistymiseen, aivan konkreettisesti.
Entinen Arkadianmäen duuman jäsen ja Punkaharjun pormestari muutettuaan kortteerinsa vuokrataloon lännemmäksi pitäjää oli merkinnyt reviirinsä postilaatikkoon maalarinteipillä.
Kulahtanuthan teippinauha oli, syksyn sateiden ja helakoiden auringonsäteiden pieksemänä.
Maalarinteippiähän on muuton jäljiltä aina käsillä, ei siis kumma jos luottamustoimiensa kiireessä mies tarttui rullaan.

Nyt kun tänne itärajan koulumaailmaan tarjotaan virkaruotsin sijaan pakkovenäjää, niin ehkäpä tällainen teippilinjan omaksuminen on vain edelläkävijyyttä.
Vallankahvan kääntäjiä tuskin pahastuttaisi, vaikka muutoinkin ottaisimme oppia itänaapurin riuskasta meiningistä.
Siellä esimerkiksi hankaliksi osoittautuneita toimittajia hiljennetään lopullisesti, ei tyydytä kiltisti savustamaan heitä tehtävistään tai siirretä toimituksen nurkkaan häpeämään yhteiskunnallisuuttaan.

Maakuntamme kuvernööri olisi ainakin valmis ottamaan lisää valtaa haltuunsa naapurimaan malliin. Silloin ei keskushallinnon mitätön ministeri torppaisi ansiokkaita Ideapuistoja. Kaavoituslait olisivat parhain päin tulkittavissa kuvernöörin omalla mahtikäskyllä.
Nykyään kaavoituslakien kierto vaatii paljon työtä ja kaikesta aherruksesta huolimatta saatetaan sittenkin törmätä erääseenkin vuoreen ihan loppumetreillä.

Maalarinteipillekin löytyy voittajansa. Suosin rumankestävää ilmastointiteippiä, kun korjailen rikkimenneitä tavaroita - perisuomalaisesti vain vähän ryssiksi.

Hyviä vihollisia

Jätevesiasetus on hyvä vihollinen. Se kelpaa maalitauluksi niin perussuomalaisille kuin MTK:lle. Sitä kohti on helppo ampua, osumatarkkuus on taattu.

Jätevesiasetus on harvakseen asutussa maassa kiistämättä ylimitoitettu ponnistus lopputulokseen nähden.
Haja-asutuksen ja mökkeilyn jätevesipäästöt on silti syytä saattaa kuriin, koska vesistöjen kunto ei ole kaksinen edes sisämaassa.
Jätevesiasetus on siitä kurja, ettei se ota huomioon yksittäisten kiinteistönomistajien päästöjen laajuutta ja merkittävyyttä. Yhden mökinmummon päästöt vuoden mittaan ovat vähäiset ökymökkeilijän kesäisten lomaviikkojen suoltoihin verrattuna.

Keskustan Lehtomäki keräili ympäristöministerinä ehkä poliittisia irtopisteitä ehdottaessaan ympäristönsuojelulakia muutettavaksi niin, että yli 68-vuotiaat vapautettaisiin asetuksen vaatimuksista.
Pojojen kalastusta tai ei, tällainen rajaus on tarpeen.
Viiden vuoden armonaika työttömyyden, pitkäaikaissairauden tai pienten tulojen vuoksi olisi sekin paikallaan, kuten hallitus esittää.

Miksei hyvää vihollista ole haluttu hengiltä eli jätevesiasetusta kohtuullistettavaksi jo aikaa sitten?
Siksi että esimerkiksi MTK:lle, samoin kuin metsäkeskuksille, ja monille muille keskustaan likeisesti liimaantuneille tahoille on sopinut mainiosti, että itse kunkin maaseudun eläjän jätevesistä on vellonut aikansa hirmuinen haloo - näin on päästy puuttumasta varsinaiseen asiaan eli maa- ja metsätalouden harjoittamisen sekä turvetuotannon aiheuttamaan vesien paskaantumiseen.
Riittämättömät viljelysten suojavyöhykkeet, liiallinen lannoittaminen ja pitäytyminen kynsin hampain tehomaataloudessa likaavat vesiä niin sisämaassa kuin Itämeren rannoilla.
Metsätalouden jälkeenjääneet opit soiden ojituksista ja jo kertaalleen tyrittyjen ojitusten "kunnostuksesta" metsänkasvun edistäjinä ovat uhkana monille sisävesistöille, tämä on nähty Puruvedenkin kohdalla.
Turvetuotanto rehevöittää etenkin pienvesistöjä.
Mutta jos nyt maaseudun väestö saadaan kiihkoilemaan jätevesiasetusta vastaan joka eukkoa ja ukkoa myöten, niin on selvää, ettei vesiensuojelun muista toimista tarvitse aloittaa pitkään aikaan edes keskustelua.
Kun ärsytyskynnys on ylitetty, kiitos hyvän vihollisen, ei varsinaisiin ongelmiin enää tohdita puuttua.

Ja keskustallehan riittää, että kelkka kääntyi viime hetkillä kohti jätevesiasetuksen kohtuullistamista: riittävän hyvissä ajoin ennen eduskuntavaaleja.

Rahalla tullaan parhaiksi?

Meidän seutumme paikallislehti Puruvesi uudistuu.
Puruvesi kertoi tänään päätoimittajansa suulla haluavansa tulla Suomen parhaaksi paikallislehdeksi.

Jos ei paras, niin hennoo olla pian Suomen kallein paikallislehti ilmestymiskertoihinsa nähden. Mutta rahallahan saa laatua. Odotettavissa on järjestään 28-sivuisia viikoittaisia lukupaketteja tuohon tilaushintaan.

Uumoilen, että paikallislehdessä päästään viimeistään uudistusvaiheessa käsiksi uuteen aihepiiriin.
Uskonto ja isänmaa on jo palveltu; uskonasioita on puitu kylliksi tämän syksyä ja isänmaata puolustettiin lehdessä kevätkuukaudet.
Jäljellä on enää koti. Se on hyvä juttuaihe, siihen mahtuu kaikki ihmisen arjessa ja lähiympäristössä.

Kaipaan lukijana omalta paikallislehdeltä paitsi valtaa kumartelematonta sisältöä niin taitollisesti ja sisällöllisesti hallittua ulkoasua.
Suuri otsikon pistekoko viestii tavallisesti jutun tärkeydestä ja isot lehtikuvat niiden journalistisesta painoarvosta.
Puruvedessä "näyttävä" taitto on alkanut viestiä... niin mistä? Toivottavasti ei sentään juttujen vähyydestä taittoalaan nähden.
Tuleva formaatti kasvattaa taittopintaa entisestään. En silti soisi paikallislehden arvokkaiden palstojen enää jatkossa peittyvän yksittäisiin mammuttiotsikoihin ja tyynyliinan kokoisiin kuviin, joiden journalistinen anti on vähäinen.

Lykkyä tykö siis lehtiuudistukseen.

Ai muuten. Parhaaksi paikallislehdeksi ei tulla osallistumalla vuosittaiseen, maksulliseen kilpailuun, jossa kymmenenen kärjessä -joukkoon valikoituvat Jyväskylän yliopiston toisen vuoden journalistiikan opiskelijoiden tahdosta heidän omien kotiseutujensa lehdet ja tuomaristossa istuvien journalistien painostuksesta maan ruotsinkieliset lehdet. Viimemainitut siitä syystä, että ne ovat tyylikkäimmin tehtyjä, ensinmainitut siitä syystä, että ne ovat keltanokille tuttuja.

Mistäkö tiedän kilpailun kulun? Olen itse istunut kertaalleen tuomaristossa ja yrittänyt kollegani kanssa parhaani, että ammattitaito palkittaisiin, ei tuttuutta. Onnistuimme, ruotsinkielinen aviisi veti pisimmän korren.
Ja annoimme samalla säälistä periksi: pistesijat menivät opiskelijoiden suosikeille. Niiden paremmuutta perusteltiin mm. sillä että "olen ollut siellä kesätöissä" ja "meille tuli tää lehti kotiin, kun olin pieni".
Pahoin silti pelkään, että yksi painavimmista kriteereistä on edelleen: "Tää lehtihän on palkittu ennenkin, siksi se on hyvä".

Yhden kerran olen nähnyt 2000-luvulla tästä tuttuuteen perustuvasta Suomen paras paikallislehti -nokittelujärjestyksestä poikettavan. Vuonna 2007 palkittiin kaksipäiväisistä lehdistä Uutis-Jousi Siilinjärveltä Pohjois-Savosta.
Häärikö tuona vuonna Jyväskylän opinahjossa savolaismafia keskisen Suomen kotiseutuhengen sijaan?

Mummoille pankkipalveluja!

Opiskelukaupunkini Tampereen keskustan yhdessä alikulkukäytävistä oli luettavissa 80-luvulla ytimekäs vaatimus punk-aikakauden graffitityyliin. Harmaassa seinässä luki:
Mummoille suklaata!

Kansalaistahdon ilmaus oli hyvin perusteltavissa. Mummot ovat tarpeeksi kärsineet ja kituuttaneet, olisi aika heidän saada maistaa välillä makeaa elämää.

Jos yhtenä kauniina aamuna savonlinnalaiset kaduntallaajat huomaavat eräänkin pankkipalatsin seinässä raapustuksen:
Mummoille pankkipalveluja!
-- en tunnusta tekoa omakseni, vaikka mieleni tekisi.

Miksi ikäihmisiä kiusataan uudella laskunmaksujen tekniikoilla? Osa harmaaviirullisista panttereista varmasti käden käänteessä omaksuu nippelit ja nappelit, joita automaattien ja verkkopankkien käyttö nykyään edellyttää.
Miksi pankkimaailma ei voisi kuitenkin tarjota ystävällisesti 65 vuotta täyttäneille asiakkailleen ihmiskasvoista palvelua kohtuulliseen hintaan kassoilla, jos ja kun täysin palvellut kansalainen mieluiten asioisi nokatusten jonkun inhimillisen olennon kanssa kuin seurustelisi koneen kanssa.

Jonot eräänkin liikepankin laskunmaksuautomaateilla ovat arkipäivisin sietämättömän pitkiä, kun mummukat ja papparaiset yrittävät hoitaa raha-asiansa itsenäisesti.
Heistä isolla osalla ei ole tietokoneita kotonaan - miksi olisikaan - ja siksi raha-asioita on tultava hoitamaan jalansyten pankkiin asti. Palvelua pankkisaleissa ei silti saa osakseen, vain paikan hitaasti etenevässä jonossa.

Tänäänkin todistin tapahtumaa, jossa pappaikään ehtinyt tomera suomalainen mies yritti voittaa koneälyn ja selvitä laskuistaan kunniallisesti. Hän vietti melkein tunnin automaatin ääressä. Ilmeisesti jokin koneen toiminnoista vaati käyttäjältä itsepintaisesti reagointia, ja tämä aloitti aina laskunmaksun alusta, päätyäkseen uudestaan umpikujaan.
Itse ennätin hoitaa pari muuta asiointikäyntiä ja ruokakauppaostokset ajassa, jonka vanha mies kärsivällisesti seisoi tietokoneen ääressä yrittäen ymmärtää sen sielunelämää.
Se, ettei kukaan virkailijoista tullut iäkkäälle asiakkaalle apuun on ihan tavallinen tarina.

Mummoille (ja papoille) siis paitsi suklaata myös inhimillisiä pankkipalveluja!

Rasvaista touhua

Suomalaiset noudattavat yhä tarkemmin virallisia ravintosuosituksia ja lihovat lihomistaan.
Tässä teollisen einesmoskan luvatussa maassa kulutetaan enemmän ns. kevyttuotteita asukasta kohden kuin missään muussa länsimaassa - ja ollaan lihavampia eurooppalaisia.

Pekka Puska aateveljestöineen puolustaa kiivaasti margariineja, kevytlevitteitä ja kaikkea muuta ihmiselimistön kannalta tunnistamattomaksi potaskaksi prosessoitua mössöä.
Elintarviketeollisuus kiittää, samoin vähittäiskauppa, kolestrolilääketehtailijat ja laihdutusvalmisteiden kauppaajat.
Kansanterveydestä on turha enää puhua. Kansakunta sairastaa vauvoista vaareihin elintasotauteja ja erilaiset ruoka-aineallergiat, -intoleranssit ja keliakia yleistyvät hurjaa vauhtia.

Evoluutio ei anna anteeksi. Se ei ole ehtinyt kehittyä tunnistamaan appelsiininmakuista kevyttuorejuustoa ravinnoksi tai kahdentoista sokeripalan edestä makeutta sisältävää rasvatonta jugurttia terveyspommiksi.
Insuliinintuotantomme ei hyväksy sen enempää valkoista sokeria kuin keinotekoisia makeutusaineita terveellisiksi rakennuspuikseen. Yhtä vähän kestämme yletöntä tärkkelysten ja hiilihydraattien tunkua, jota leivonnaisten, pastan, riisin ja perunan mättäminen napaan tietää.
Kenenkään elimistö ei kaipaa ensimmäistäkään energiajuomapläjäystä, limonaadikulausta tai mehun hörppimistä. Makeat juomat ovat yksinkertaisesti tarpeettomia, vahingollisia ja ekologisesti ajatellen silkkaa pröystäilyä.

Minulla on ollut paino-ongelma kerran elämässäni. Siitä, kun painoni hipoi painoindeksin normaaliuden ylärajaa, on viisi vuotta ja kuusi kiloa aikaa.
Mitä tein tunteakseni itseni omaksi itsekseni jälleen?
En suinkaan jättänyt voita, kuohukermaa, rasvaisinta saatavilla olevaa luomumaitoa, kananmunia, rypsiöljyä, tummaa suklaata tai rasvaisia juustoja pois ruokavaliostani.
Pienensin ruoka-annoksia, kutistin aamiaisen maustamattomaan jugurttiin kotimaisten marjojen kera (miksi pitäisi äheltää vatsa täyteen ennen kuin on itsekään kunnolla herännyt?), ja vähensin puurojen, riisin, pastan, perunoiden, makeiden leivonnaisten sekä vaalean leivän kulutusta.
Hedelmiä, marjoja ja vihanneksia olen aina popsinut liiaksikin, joten niiden nauttimista en lisännyt, mutta ryhdyin syömään säännöllisesti manteleita ja pähkinöitä.
Mitä tapahtui?
Painoni putosi pysyvästi.
Olen nyt 46-vuotias kanttura eikä minulla ole minkäänlaista lääkitystä vaativaa kansansairautta. Kolesteroliarvoni ovat ihanteelliset, samoin painoindeksini.

Ruokavalioni on kaikkea muuta kuin kansallisten suositusten mukainen, enkä ainakaan ole vähittäiskauppaketjujen ideaaliasiakas. Sivuutan valtaosan kaikesta ruokakauppojen tarjonnasta ja silti herkuttelen päivittäin.

Pekka Puska, myöntäisit viimein, että kevytlevitteet maistuvatkin jo niin pahalta, etteivät ne voi olla hyväksi kenenkään terveydelle.

Vauhtimimmit

Kokoomuksen vauhtimimmit ovat panneet tuulemaan niin, että lapset ovat pudota kyydistä.

Opetusministeri Henna Virkkunen on rutistamassa väkisin kokoon uudenlaista peruskoulua vastoin monien asiantuntijatahojen näkemyksiä. Lasten tulee Henna-tädin mielestä erikoistua jo pienestä pitäen.

Henna-täti ei itse vielä peruskoulun päätettyään tiennyt, että ryhtyy isona ministeriksi. Pimuiässä Henna hääri viisi vuotta hevosten kimpussa saamatta ensimmäistäkään opintopistettä tai tutkintoa kokoon.

Ilmeisesti Henna-täti uskoo, että muut lapset ovat häntä nohevampia ja omaavat hyvän itsetuntemuksen pienestä pitäen. He ryhtyvät esimerkiksi opiskelemaan joukolla draamaa Henna-tädin mieliksi.
Kasvu-uskovaisten aikuisten maailma onkin sellaista teatteria ja kusetusta, että ehkä onkin parempi kohentaa pienokaisten draamantajua jo koulunpenkillä.

Millä verovaroilla perusopetuksen lisääntyvä valinnaisuus ja koulujen erikoistuminen kunnissa kustannetaan? Se ei tunnu Henna-tätiä huolettavan.

Olisihan tietysti kiva, jos Suomessa voitaisiin järjestää kaikille halukkaille kiinan kielen opetusta kolmannesta luokasta alkaen, mutta jokin tolkku ja raja on kohtuuden nimissä laitettava sille, millaista opetusta on mahdollista verovaroin toteuttaa kunnassa kuin kunnassa.
Henna-tädillä raja taitaa mennä mielikuvituksen äärissä.

Henna-tädin puoluesisar, Finanssialan Keskusliittoa luotsaava Piia-Noora Kauppi, kaahasi 168 kilometrin tuntivauhtia satasen rajoitusalueella. Lapsi kyydissään.
Piitu-täti totesi tapahtuneeseen: "Olen pahoillani".
Koska kolmen lapsen äiti kuuluu kykypuolueeseen, ei ole epäilystä siitä, etteikö hän olisi oikeassa julistaessaan, että silmitön liikennenopeus ei ollut vaaraksi kenellekään ulkopuoliselle - sen enempää kuin hänelle itselleen tai omalle jälkikasvulleen.
Sanomattakin on selvää, ettei Piitu-tädin toilailu ole vienyt mitenkään hänen uskottavuuttaan Finanssialan Keskusliitossa, joka kiihdyttää rahoitusmaailmaa ylös lamasta kohti yhä hullumpia, vastuuttomampia kasvukierroksia.

Oravamaisia päiviä ja tuokio jäniksenä

Meillä on sisäsiistejä lemmikkejä. Ne pysyttelevät aina ulkosalla.
Niille pääsee juttelemaan lähietäisyydeltä ja ne keikistelevät meille minkä kerkiävät, toisinaan kohottavat korviaan kuullakseen paremmin lepertelymme.
Meidän lemmikkimme ovat fiksumpia kuin useimmat tähän asti kohtaamani. Ne hankkivat ruokansa ihan itse, huolehtivat hygieniastaan ihmisen avutta, eikä niitä tarvitse rokottaa.
Ne ovat pitäneet varansa, etteivät tunne yksinäisyyttä. Siitä syystä niitä on kaksi. Toisinaan ne temmeltävät leikeissään pitkät tovit, sitten taas on aika ruokailla.
Ne ovat myös hyvin taitavia hyppimään, kiipeämään ja loikkimaan. Juoksuratanaan ne pitävät peltikattoamme. Toisinaan jo viiden aikaan aamusta. Niille ei silti voi olla vihainen - mitäs inehmot nukutte niin pitkään, ne tuntuvat ilkikurillaan ilmoittavan, kun käpälät kopajavat terävästi ulkokaton pintaan makuuhuoneen yllä.

Näistä oravanpoikasista on ollut meille suuresti iloa. Kiitos talon edellisen omistajan istutusten, pihan lukuisat havupuut, tammi, vaahterat ja pihlajat tarjoavat niille paljon evästä, suojaa ja leikkipaikkoja.

Eilen tehtiin minustakin elikkoa. Konduktööri tulkitsi minut jänikseksi. Minä taas tulkitsin konduktöörin paitsi virkaintoiseksi myös osaamattomaksi, tämä kun nutasi yhden vajaalastisen vaunun matkustajien lippujen tarkastuksessa ja myynnissä kaksi asemanväliä - pääsemättä koskaan meikäläiseen asti.
Kun aikani olin odottanut tasaraha kourassa VR:n virkamiehen etenemistä kohdalleni, oli minun lopulta pakko kauppakasseineni laskeutua Retretin seisakkeelle, ettei juna pyyhältäisi ohi kotikonnuista.
Silloin saikin konduktööri viimein vauhtia työhönsä. Hän vipelsi perääni asemalaiturille saakka ja ryhtyi tärkeänä kirjoittamaan matkalippua - ja mikä meikäläistä pännivintä, antoi ymmärtää saaneensa kiinni jäniksen viime tingassa.

Paljon junalla matkustavana olen jokusen kerran aiemminkin ollut vastaavassa tilanteessa, jossa konduktööri ei ehdi rahastaa ennen kuin määränpää on käsillä. Tosin tähän asti rahastamattomuuden syynä on ollut matkustajien paljous turistiaikana, ei junatyöläisen oma hitaus, niin kuin nyt.
Jos milloin on näin käynyt, ettei jokunen euro ole ehtinyt vaihtaa omistajaa, on VR:n väki pitänyt tappion omanaan syyttämättä matkustajaa.

Minulle jäi niin ilkeä maku suuhun jäniksenä olosta vastoin tahtoani, etten taida ihan heti kiskobussiin nousta.
Kostautui VR:lle kalliiksi 2,60 euron pilettini lunastaminen.
Ei se kalleus johdu siitä, että junaa seisotettiin tämän episodin takia parin minuutin ajan seisakkeella, vaan siitä, että tähän asti olen käyttänyt junareissuihin 100-300 euroa kuussa kaukomatkat mukaan lukien.
Jatkossa saatan ajella toisilla kulkuneuvoilla.

Tulta pyllyn alla

Kun olen viime viikkoina päätynyt useasti työkeikoillani käväisemään Helsingissä, on minua alkanut kummastuttaa pääkaupungin vaikutus ihmiseen.
Suomen pienessä suuressa metropolissa tuntuu kovin monilla olevan armoton kiire ja loppumaton touhotus. Puhe soljuu nopeana ja ajatukset sinkoilevat, jalat kipittävät hurjaa vauhtia ja kaikkea tätä säntäilyä säestää ikuinen, hermostuttava meteli - liikenteen ja rakennustyömaiden kumu.

Kun helsinkiläisen hätäisen puheenparren riisuu ydinsanomaksi ei siitä jää jäljelle sen enempää kuin suomalaisen sanomisista ylipäänsä: niukasti tietoa ja vähäisesti perusteluja.
Nopean puheen vastapainoksi moni helsinkiläinen tuntuu pitävän tarpeellisena vaieta sellaisista sanoista kuin päivää, ole hyvä ja kiitos. Niitä ei arkisissa asiakaspalvelutilanteissa kuten vaikkapa kaupan kassalla heru, vaikka itse kuinka hövelinä tyrkyttäisit vuorollasi pieniä kohteliaisuuksia peliin. Mitäpä joutavista, tuntuvat ajattelevan. Ostaa se maitopurkkinsa ilmankin.

Tällaiseen kirkonkylässä syntyneeseen ja pikkukaupungeissa pitkään asuneeseen maalaiseen tarttuu parissa päivässä helsinkiläisten kiireisyys. Tohotan minäkin minkä kintuistani pääsen, en puhu enkä pukahda kuin välttämättömimmän ja silloinkin kun avaan suuni, yritän selvitä toimituksesta nopeasti kuin olisi tuli pyllyn alla ja jouduttava samantien jo seuraavaan tehtävään ja paikkaan.

Kyllä on taas mukava jokusen päivän täällä metropolissa vietettyä palata kotikonnuille. Otanhan sielläkin juoksuaskelia, mutta kuntoilumielessä. Ja jos sattuu tuttu puhekumppani käyskentelemään lenkkipolulla vastaan, niin useimmiten on aikaa hetki rupatella - ihan iliman aekojaan huastella.

Tiedättekö mistä niin helsinkiläisten kuin muidenkin suurkaupunkilaisten kiire on peräisin? Melusta ja pölystä - ja toisinaan myös ihmispaljoudesta. Kukapa haluaisi lorvailla katuvilinässä tai höpötellä niitä näitä, kun aistit ja hermot ovat koko ajan koetuksella.

Yltiöpäistä kaavoitusta

Tuunaansaareen valmisteilla oleva uusi kaava hämmentää mittavuudessaan paikallisia asukkaita mutta toivottavasti sentään myös joitakuita päättäjiä.
Kesän aikana matkailulliseen kaavaehdotukseen pullahti vaivihkaa yli 10 000 kerrosneliömetriä lisää rakennusoikeutta - maanomistajan tahdosta tietenkin, mutta kenen siunauksella?
Toivottavasti sentään ei maanomistajataholta taannoin vaalirahoitusta saaneen, nyt jo virasta väistyneen kunnanjohtajan myötävaikutuksella.
Pekka Nousiaisen soisi ottaneen opiksi Nova Group -kytkösten ryvettävyydestä. Nykyään ei mediajulkisuudessa katsota hyvällä päättäjiä ja vaikuttajia, jotka junailevat kaavoitusetuja kavereilleen.
Tietysti paikalliset mahtimiehet voivat vast'edeskin yrittää totuttuun tyyliinsä kaikin keinoin vaikuttaa siihen, mitä paikallinen media asioista kertoo. Mutta hyvä on muistaa heidänkin, että jos yhden suun tukkii, toinen kohta raottuu.
Kiitos toimittaja Jari Silvennoisen, Puruvesi-lehti ei ainakaan ole vaiennut uusimmassa numerossaan Tuunaansaaren kaavoituksesta.

Tuunaansaaren uusi asemakaava olisi toteutuessaan yltiöpäisen suuri. Bisnesmielessä on täysin ymmärrettävää miksi tällaista mammuttikaavaa ajetaan lähelle Retrettiä.
Kyse on alueen suurimman maanomistajan halusta toteuttaa yrityksen perustavaa liikeideaa, kiinteistöjalostusta.
Jos Tuunaansaareen lohkeaa hurja määrä rakennusoikeutta, voi alueesta saada sievoisen hinnan, kun sen myy kaikkine herkkuineen. Myyjän ei tarvitsisi kantaa vastuuta siitä nouseeko Tuunaaseen joskus täkäläistä väkeä työllistävä kylpylä vai ei.

Tuunaansaarelaisena meikäläistä naurattaa vallan, miten mammuttikaavan laatiminen onkin sujunut niin jouhevasti. Samaan aikaan ovat mm. alueen vesihuollon ongelmat hajuhaittoineen edelleen ratkomatta.
Tästä kaikesta äimistyneenä tyrkkäsin soppaan lusikkani minäkin ja lähetin alueen vesihuollon ongelmia liippaisevan kannanottoni kunnallisten elinten tarkasteltavaksi.

Jaksan näet ihmetellä, miten vettä riittää tulevaisuudessa kylpylän tarpeisiin kun vedenpaineet jo nyt heittelehtivät täällä läntisessä osassa pitäjää. Kylpylästä ei ilmeisesti kunnallinen vesi lopu, vaikka sitä ei riittänyt taannoin edes Kulennoisten koulun jalkapallokentän kastelemiseen. Ja jätevesi juoksee kylpylästä putkistoja pitkin vaivatta kohti Savonlinnaa, vaikka yksityistalouksien kokemukset jätevesiverkoston vetävyydestä eivät ole kovin rohkaisevia.

Läntisen Punkaharjun vesipulmiin ei saatane nopeita ratkaisuja, vaikka eläkkeelle jäänyt kunnanjohtaja on virallisesti vaihtanut kortteeria likemmäs täkäläisiä asukkaita, entisiä alustalaisiaan. "Jalostuneeksi jalasmökiksi" luonnehdittiin kylillä kuulemassani juorussa Nousiaisen vuokra-asuntoa - hyyryläinen säilyttää kuntalaisuuden ja oikeuden mieluisiin luottamustoimiin.

Kieroista savolaisista

Olen tympääntynyt kangistuneisiin luonnehdintoihin, joiden mukaan länsisuomalaiset ja etenkin pohjalaiset, ovat suoraselkäistä väkeä ja itäsuomalaiset, ja varsinkin savolaiset, ovat kieroja ihmisiä.
Viimeksi tällaista kaanonia vahvistettiin tämän aamun Hesarissa, jossa journalisti Heleena Savelan eteläpohjalaisuutta ja länsisuomalaisuutta pidettiin jokseenkin tasan tarkkaan jämptiyden ja rehellisyyden mittapuuna.

Nythän on niin, että itäsuomalaisissa murteissa asioita ilmaistaan värikkäämmin ja koukeroisemmin kuin länsisuomalaisissa puheenparsissa. Sanansäilän taittaminen ei kerro vielä mitään ihmisten rehellisyydestä. Joistain asioista vaikeneminenkin kun voi olla valehtelemista - tai ainakin rankkaa harhaanjohtamista. Sellaiseenkin olen pohojalaasten huomannut syyllistyneen, kuten ihan silkkaan, tietoiseen valehteluunkin.
Se taas, ettei saa tai ota toisen aikomuksista selvää, semminkin kun selitykset tulevat savolaiselta, on joko omaa hölmöyttä tai myönteisemmin ajateltuna siunauksellista murteiden rikkautta.

Tunnen valitettavan monia länsisuomalaisia ihmisiä, jotka ovat nähdäkseni rikollista jengiä tai vähintäänkin epäluotettavia. Yhtä hyvin tunnen luikureita savolaisia ja karjalaisia - sekä umpirehellisiä ja luotettavia täkäläisiä kanssakulkijoita.
Oltaisiinko rehellisiä, eikä ryhdyttäisi luonteenpiirteitä omimaan heimopohjalta?
Moniko suomalainen ilkeäisi pitää Ruovedeltä kotoisin olevaa Arto Merisaloa monin verroin luotettavampana hemmona kuin vaikkapa mikkeliläislähtöistä Olli Rehniä?

Yhden asian tunnustan minäkin eroavaisuudeksi itäisen ja läntisen kulttuuriperimän kesken. Tämä eroavaisuus liittyy ympäristöestetiikkaan. Asiaa sivusi taannoin Hesarin Kuukausiliite hauskalla tavalla.
Itäsuomalaisen pihassa moni asia on usein vähän ihanasti rempsallaan tai ei ainakaan viivasuoraan vedettyä. Luonto saa jyllätä.
Länsisuomalainen puunaa pihansa tiptop-kuntoon - kuulemma naapuria varten. Kaikessa tulee näkyä ihmisen käden jälki ja puuttuminen, luonto on pantu oortninkiin.
Olen itse tässä mielessä liki totaalisen itäsuomalainen lavea luonne. Minusta nuollut nurmikot ja kylmät kivetykset ovat kolhoja, mielikuvituksettomia, jopa rumia. Niittykukat ja luonnonmukainen villiintyneisyys tekevät kotipihasta kotoisan - ihan itseä varten.

Kuumin kesä naismuistiin

Olen tarennut viime ajat siinä missä kaikki muutkin suomalaiset, aivan pohjoisinta kansanosaa lukuunottamatta.
Tämä kuumin kesä naismuistiini vei marja- ja sienisadon, mistä olen hulluna marjastajana ja kahelina sienestäjänä erityisen katkera.
Kasvimaa ja kasvihuone kuitenkin puskevat satoa, kunhan jaksaa kantaa kasvilapsosille vettä, elämän tärkeintä eliksiiriä.

Olen miettinyt, voiko kamalampia kesäsäitä ollakaan, kun olen seurannut myrskytuhoja lähiseudulla, niellyt savunkatkua idänterveisinä ja kylpenyt paitsi Pihlajavedessä niin ennen muuta hiessä.
Totta puhuen toissa kesä oli minusta vielä masentavampi. Naismuistini ei petä: silloin oli niin koleaa ja pilvistä ja sateista koko hiivatin kesän, että kasvihuoneen luukut eivät avautuneet kuin jokusen hassun kerran, ja kasvatit mätänivät kosteuteen sekä valon ja lämmön puutteessaan.

Viime kesä oli naismuistini mukaan parhaita ikinä. Hellepäiviä oli vain yksi, mutta sitäkin runsaammin raikkaan aurinkoisia kesäpäiviä, sopivasti sadetta ja lämpöä. Mustikoita tuli älyttömästi, sieniä kiitettävästi, kaikki kukoisti.

Naismuisti on siitä hyvä verrattuna petolliseen miesmuistiin, ettei se ulotukaan ammoisiin aikoihin. En siis aio lausua mitään varmaa vuoden 1967 kesästä, kun olin kolmevuotias - en vaikka muistankin tarkoin, miten pyyhälsin paksuissa sukkahousuissa vielä heinäkuussa pitkin mökkitannerta. Vai oliko se sittenkin kesä 1968...

Mieleeni on juolahtanut hien noruessa pitkin pintaani yötä päivää, että olen ehkä tullutkin vaihdevuosiin. Sopivasti olenkin kenties saanut peitettyä hormonaalisen myrskyni Astan, Veeran ja läkähdyttävän helteen lomaan?
Vaihdevuodet tai ei, nykyihmisen pitää yrittää säilyttää kilpailukykynsä, oli keli millainen hyvään. Niinpä olen yrittänyt työnantajan silmissä vaikuttaa freesiltä ja työtehoiselta, vaikka kroppa oon lingonnut hikipisaroita palaveripapereille minulta lupaa kysymättä.
Toisinaan pyrkimykseni luonnolliseen raikkauteen ei ole riittänyt. Hikihelmeilyni vastapainoksi pomoni on kuitannut kuivakasti, että firmasta löytyy myös sosiaalitilat ja niistä suihku.
Onneksi olen ollut noheva työntekijä ja varannut näillä keleillä aina kolmetkin vaihtovaatteet matkaan päivänmittaista työreissua varten.
Ei siis hätää, helteistäkin selviää, jos jaksaa hikipäässä raahata puolet kesäisestä gardorobistaan työkeikoille.

Mutta muiden tahojen varautumisesta helteisiin ja ilmastomuutoksen tuomiin äärikeleihin olen kiistämättä hieman huolissani. Myrskytuhoilta vakuuttamattomat metsät eivät vakuuta minua metsänomistajien halusta turvasta omaisuuttaan enkä ymmärrä sitä, miten miljoonien eurojen navettojen sähkönsaantia poikkeusoloissa ei ole turvattu aggregaateilla.
Yksi asia on varma. Myrskytuhovakuutusten kysyntä ja hinta nousevat taatusti.

Oma etu ja yhteinen hyvä

Pro Puruvesi -kansanliikkeen perustajat ovat asialla pitkälti oman etunsa takia - ja samalla kaikkien yhteisen hyvän ja järviluonnon puolesta.
Järven ranta-asukkaan mielenrauhaa kalvava huoli oman uimaveden ja kala-apajien kunnosta voi johtaa toimintaan, josta hyötyvät kaikki, myös luonto itse.
Näin toivottavasti käy Pro Puruvesi -liikkeen kasvaessa ja saadessa yhä uusia voimia taakseen. Nyt saa lähteä mukaan myös puhtaan itsekkäistä syistä, oman rannan ja rakkaan järvimaiseman puolesta.

Tämäntyyppisissä kansalaisliikkeissä on se hyvä puoli, etteivät ne leimaudu viherpiipertäjien ja luonnonsuojelijoiden hankkeiksi. Luen itseni vihertäväksi änkyräksi, joten nämä kunniamaininnat eivät ole puoleltani hattuilua. Olen kuitenkin saanut karvaasti oppia, että osalle päättäjistä epäitsekkäistä lähtökohdista ponnistava luonnonsuojelu on punainen vaate. Sitä ei kannata lähteä lippuna heiluttamaan heidän neniensä eteen.
On siis parempi, että Puruveden puolesta puhuvat vastaisuudessa kaikki kansankerrokset.

Pro Puruvesi -liikkeen tapaiset tempaukset ovat tarpeen senkin takia, että asiantuntijat vähättelevät Puruveden sottaantumista. Puruvesihän on edelleen kirkkautensa ja vedenlaatunsa puolesta erinomainen järviallas.
Tosiasia on kuitenkin se, että järvi on nuhraantunut viime vuosina kiivasta vauhtia.
Ympäristöviranomaiset kuitenkin helposti vetoavat siihen, ettei Puruvesi kaipaa erityistä apua, tarkkailua tai kunnostustoimia. Heidän aikansa ja voimansa vievät huonolle tolalle päässeet vesistöt.
Kun Hamalosuon ojitusten päästöistä taannoin kinattiin Pohjois-Karjalan puolella Puruvettä, sain minäkin kuulla viranomaisten vetoavan "tärkeämpiin huoliinsa" tyyliin: - Tietäisitpä millaisia pulmia meillä on ratkottavana Karjalan Pyhäjärvellä, Ätäsköstä puhumattakaan.
Tunnen kyllä näidenkin järvien pulmat, mutta se ei hälvennä huoltani Puruveden tilasta.
Onneksi aktiivisten ranta-asukkaiden tarmokkuus - naisia muutoin sillä kertaa enemmistö toimijoista - ja mielestäni osaltaan myös Puruvesi-lehden höykyytys havahdutti Hamalosuon tapauksessa ympäristöviranomaiset ajoissa: vahingollisista kunnostusojituksista luovuttiin.

Puruvettä tulisi vaalia kuin silmäterää, juuri järven ainutlaatuisuuden takia. Kaikkiin likaantumista ennalta ehkäiseviin toimiin olisi ryhdyttävä täydellä höyryllä.
Samalla tavoin täytyisi vaalia muitakin arvokkaita Saimaan vesiämme.
Viranomaisia pitää siis ravistella vastakin.
Itse äidyin kantamaan huolta Saimaan puhtaudesta, kun 14 vuotta sitten heräsin elokuiseen aamuun Pihlajaveden rannalla vain huomatakseni, että uimarantani oli vallannut sinilevä.
Kiikutin laboratorioon levänäytteen ja sinileviä löytyi runsaasti, niistä kolme myrkyllisiä.

Kun kirjoitin aiheesta seutukunnan päivälehteen kolumnin, sain ennen pitkää lukea samasta aviisista mikkeliläisen viranomaisen, oppineen limnologin vähättelyjä. Hän sanoi, että olisi valmis ottamaan Pihlajavedestä kahvivetensä vastakin. Niin minäkin, joskaan en levän valtaamilta rannoilta.
Se mikä eniten kiukutti tuolloinkin oli viranomaisasenne, joka ei ole siitä muuksi muuttunut. Limnologi, sisävesien tutkimuksen asiantuntija, vertasi ryökäle Pihlajavettä Itämereen.
Itämerellä kuulemma voi puhua leväongelmista, mutta ei Saimaan rannoilla.
Kuinkahan on?
Tänä kesänä sinilevälautat ovat pysyttäytyneet poissa, mutta 2000-luvulla niitä on lillunut jo Puruvedenkin rannoilla, parina kesänä riesaksi asti.

Ongelmia saa suhteuttaa, mutta tolkkunsa siinäkin touhussa, jollei sitten haluta tasapäistää suomalaisten järvien kuntoa luokkaan "tyydyttävä" antamalla puhtaimpien vesien edelleen likaantua sillä aikaa kun kaikki viranomaistoimet keskitetään jo liki toivottomien tapausten elvyttämiseen.

Tiedoksi Laatokasta kiinnostuneille

Tuossa alempana Irene kyseli Laatokan-reissuni taustoista.

Minulla oli onni päästä mukaan Etelä-Karjalan luonnonsuojelupiirin järjestämälle souturetkelle. Reissuilla on jo 20-vuotinen historia takanaan, ja itse olen vuosikaudet harmitellut, etten ole aiemmin pystynyt irrottautumaan ansiotyöstäni heinäkuulla, jotta olisin päässyt mukaan.
Nyt onnistui! Ilmoitus souturetkistä julkaistiin kevään Luonnonsuojelijan numerossa. Tartuin oitis tilaisuuteen. Retkireittejä oli tarjolla heinäkuussa kaikkiaan kolme, valitsin saaristoisimmaksi arvelemani reissun.

Harmillista vain, että souturetkien järjestäjänä, Kannaksen ja Laatokan Karjalan tuntijana ansioitunut Pertti Siilahti arvelee, ettei hän enää vastaisuudessa ota vetäjän roolia harteilleen. Mies kutsuttiin jo kertaalleen eläkkeeltä takaisin töihin luonnonsuojelupiiriin - tämän kesän soutajien onneksi!
Venäläisenä osapuolena on kaikki nämä vuodet ollut yhteistyöhön hyvin halukas Pietarin meriteknillisen yliopiston väki. Suomalaisten soutukunnolta ei tavattomia vaadita, sillä jaalojen etenemisestä pitävät viime kädessä huolen nuoret, vahvat opiskelijat, tulevat laivanrakennusinsinöörit.
Ilman suomalaishanslankaria ei souturetkistä vastaisuudessa välttämättä kuitenkaan tule totta, niin paljon on yksistään paperisotaa aina käytävä rajan tälläkin puolen, venäläisestä byrokratiasta puhumattakaan.

Toivotaankin, että Pertti Siilahden huimalle työlle luonnonsuojelun ja luontoretkeilyn puolesta saadaan Suomen puolelta innostunut seuraaja.
Siihen asti itse kukin voi makustella Karjalan luonnon näkymillä lainaamalla kirjastosta Pertti Siilahden kuvateoksen vuodelta 2008. Karjalan luonto -teos on loppuunmyyty, mutta kirjastoista sitä kannattaa kysellä.

Oikeita metsiä ja rakentamattomia rantoja

Suomalainen kulkee mielellään metsässä, mieluiten tietysti omassaan, mutta harva on oikeaa metsää nähnyt.
Olen kolunnut Suomessa kansallispuistoja ja aarnialueita, mutta täytyy myöntää, että Laatokan rantametsien monimuotoisuudelle suojeltujenkaan suomalaismetsien näkymät eivät vedä vertoja. Näin uskallan todeta kymmenen päivää kestäneen Laatokan-souturetken jälkeen.
Suomessa aarnialueet ovat postimerkin kokoisia. Osaan niistä, kuten esimerkiksi Punkaharjulla Kokonharjulle, kulkeutuu jopa liikenteen melua. Poikkeuksetta suojeltujenkin metsälänttien reunoja lipovat Suomessa metsäautoteiden verkostot.
Suuri osa eteläisen Suomen suojelutoimista on lähinnä tehometsätalouden jälkien viherpesua: yksittäisiä suojapuita, katkeilevia ekologisia käytäviä ja pikkuruisia koloja. Tällainen teho-Suomen piiperrys on luonnon kannalta hävettävän vähäistä vastaantuloa.

Toista on Laatokalla, jonne suomalaisten metsätaloudellinen osaaminen ei ole liiemmälti yltänyt - vaikka löytyyhän Itä-Karjalasta aukkohakkuita suomalaisten puuyhtiöiden jäljiltä.
Laatokan metsissä moninaisuuden paljous lumoaa, raiskaamattomia hehtaareja riittää silmänkantamattomiin. Monet harvinaiset kasvit kukoistavat luonnontilaisissa metsissä. Tällainen uskonnotonkin aistii luonnon pyhyyttä.

Rakentamattomat rannat erottavat Laatokan saariston mm. Pihlajaveden näkymistä, jotka muutoin kalliorantoineen muistuttavat Laatokkaa.
Souturetkellä Laatokalla, Käkisalmesta Lahdenpohjan kautta Sortavalaan ulottuneella reitillä, näkyi ihmisten rakennelmia vain kaupunkien ja kylien läheisyydessä. Osa niistä oli kallellaan olevia tönöjä, osa hienoja datshoja. Varallisuudesta riippumatta vapaa-ajan asuntojen rakentaminen oli rajoittunut lähelle muuta asutusta.
Paikalliset kyllä retkeilivät hienoilla hiekkarannoilla, joita niitäkin riitti kaukana taajamista, mutta tällöin he malttoivat telttailla.

On takuuvarmaa, että jos Itä-Karjala olisi Suomen, olisi Laatokka rantarakennettu ja laulumaat talousmetsitetty aikapäiviä sitten.
Suomalaiset hävisivät sodan, mutta näyttää siltä, että luonto voitti, olkoonkin, että venäläiset ovat saastuttaneet Laatokkaa mm. sellutehtaillaan. Luojalle kiitos, moni tehdas on sulkenut porttinsa lopullisesti ja Laatokan vesi on alkanut puhdistua myös asutuskeskusten läheisyydessä.

Luonnonarvoja kunnioittavien suomalaisten on täysi syyä toivoa, että pitkään muhineet suunnitelmat Laatokan kansallispuistosta toteutuvat.
Itäisen Karjalan pilaamaton luonto pitää huolta myös monien suomalaisten eläinkantojen elinvoimasta - eikä nyt puhuta pelkästään pedoista, susista ja karhuista. Valkoselkätikoilla, metsäkanalinnuilla ja liito-oravilla on suojaiset kotonsa itäisessä naapurissamme.

Hus, hus, pois koneen äärestä!

Hyvä lukijani,

mitä ihmettä vielä täkyilet siellä tietokoneesi orjana?

Nyt on kesä hehkeimmillään ja hellekin pukkaa hikeä päälle. Pane koneesi kiinni, ja kiirehdä luontoon, uimaan, vesille, näyttelyihin, kesäteatteriin, konsertteihin, jäätelölle, puutarhaan, ulkoleikkeihin tai muuhun mukavaan puuhaan. Yksistään Puruveden seudulla on kymmenittäin toinen toistaan kiehtovampia kesäkohteita käydä, tutustua ja kokea.

Muista ihailla myös luonnon omaa kukkaloistoa, kimalaisia, auringonkiloa, ukkosenilmoja, perhosen siipiä ja sudenkorentojen pyrähdyksiä.

Minä lähden kohti Laatokan aaltoja, joita aion soudella seuraavat 10 päivää. Blogini vaikeneekin ainakin heinäkuun puoliväliin saakka.

Paluuseeni saakka kehotan kaikkia rakastamaan ja pitämään toisistaan lämpimästi huolta, koska sydämet sulattava suvi on Suomessa kerran vuodessa vaan.

Tiina-täti

Rumia tätejä ja tuhmia setiä

Suomen valtaeliitti kohteli kansalaisia kuin moni lapsiaan: oli kuuntelevinaan, mutta todellisuudessa sivuutti heidän mielipiteensä. Sulki korvansa sosiaaliselta medialta ja silmänsä todellisuudelta.
Ei kai tästä hallituksen ja eduskunnan kiireellä kapaloiduista ydinvoimapäätöksestä voi muuta todeta.

Lapsia, totuudenpuhujia, olisi syytä kuunnella. He uskaltavat sanoa, jos keisarilla ei ole vaatteita, tai täti tai setä on ruma - sisimmässään.

Sama koskee kansalaismielipidettä. Sitäkin olisi hyvä kuulostella. Moni kansalainen on vähintään yhtä hyvin perehtynyt ydinvoiman riskeihin ja energiapoliittisiin vaihtoehtoihin kuin valtaosa kansanedustajista. Eduskunnassa asiantuntijana valiokuntavaiheessa kuullun tietokirjailija Risto Isomäen mukaan kansanedustajien ymmärrys ydinvoimasta oli ise asiassa vähäinen, joskin olematon.
Taisivat tehdä päätöksen silkalta tunnepohjalta - Pekkarisen puolesta, Kataisen kannatukseksi.

Älkääkä väittäkö, etteikö sisäistä rumuutta voi aistia.
Olen itsekin ollut ruma täti.
Vierailin vuosia sitten Enonkoskella lapsiperheessä, mukamas tärkeilläkin Puruvesi-lehden asioilla.
Lasten silmissä olin aikavaras, joka vohkin heidän äitinsä huomion ja ajan juuri kun olisi ollut mukavaa näyttää äidille minkä uuden taidon oli oppinut tai mitä leikeissä oli tapahtunut.
Perheen pieni poika napitti aikansa olemustani ja totesin sitten heleällä äänellä: "Ruma täti".
Aikavarkaan määritelmä tuli suoraan sydämestä.

Minun silmissäni eduskunnassa on aivan liikaa sisäisesti rumia ja tuhmia tätejä ja setiä - olkoonkin että jakkupuvut istuvat yllä ja solmiot ovat suorassa.
He ovat rumia, koska vievät lapsiltamme tulevaisuuden.

Mittumaarin mietteitä

Näin juhannusyönä kuuluisi tehdä taikoja, mutta kun miula on jo ukko vierelläni, en tarvinne sulhoja etsiskellä. Tästä syystä voin käyttää aikaani joutavampaan, kuten vaikkapa bloggailuun yhdestä jos toisesta aiheesta. Tämä blogi muistuttaa kirjavaa kimppua, joka ei kuitenkaan vedä vertoja tämänhetkiselle luonnonkukkien loistolle.

Ensinnäkin Loikkas-Topista. Ei ole kuin parisen viikkoa aikaa, kun otvailin yhdelle tutulleni, että mahtaa se olla puukirkon seurakunnan kirkkoherra käymässä ehdolle vaaleihin, kun on niin kovin aktiivinen yhteiskunnallisissa kysymyksissä, ei malta pysyä poissa sen enempää veispuukista kuin lehtien yleisönosastoistakaan.
Vaikka olisin saanut kolme kertaa arvata puoluekannan, olisin osunut joka kerran oikeaan. Keskustan ehdokkaaksi asettuminen asuinkunnasta Enonkoskelta ei ollutkaan mikään yllätys, mutta se hämmentää, että stressaavaa pestiä hoitava hengenmies asettuu vapaaehtoisesti vaalimyllyn jauhettavaksi.
No, lykkyä pyttyyn vaan.
Neuvoksi annan, että kasvata Topi vähän paksumpi nahka. Otat liiaksi ihmisten palautteen itseesi ja heidän ristiriitaiset toiveensa huomioon. Myötätunnon osoittaminen ja yhteisymmäryksen tavoittelu voi olla hieno asia pappistehtävissä, mutta politiikassa täytyy olla paitsi kunnianhimoinen myös vahvatahtoinen.

Toisekseen tahdon lausua vaihteeksi sanasen norpansuojelusta. Kyllä hatuttaa, että kalastuskunnille menevät suojelurahat otetaan Metsähallituksen virkistysalueiden hoitovaroista.
Kiristyksen makuahan näiden suojelurahojen kinuamisessa savolaismafian ansiosta ollut koko ajan, mutta aivan liian paksua touhua on, etteivät päättäjät ole pystyneet osoittamaan norpansuojeluun muuta rahakirstua kuin luontopolkujen kunnossapidosta tinkimisen.
Vaeltamiseen ja kansallispuistoihin tykästyneenä esitän vastalauseeni. Suojelulaki tulisi halvemmaksi eikä koituisi vaellusreitistöjen kohtaloksi.

Sitten kylttyyriin.
WSOY ei halua enää julkaista kirjallisuutta vaan markkinoida kirjailijoita.
Omituista brändäystä.
Olen kirjojen ystävä ja aika paljon niitä ostelenkin. En ole ikikuunaan ollut järin kiinnostunut itse kirjailijoista, en juossut kirjamessuilla, en osallistunut lukupiireihin.
Kirjailijoista valtaosa on yhtä tylsiä haastateltavia kuin huippu-urheilijat. Kummiltakaan ei kannattaisi kysyä mitään heidän työstään tai saavutuksistaan, koska vastaukset ovat enimmäkseen latteita itsestäänselvyyksiä. Usein kun on niin, että parhaimmat kirjailijat ovat umpimielisiä jurottajia ja sivustaseuraajia - huipulle yltävät urheilijat taas vähän yksiniitisiä urpoja.

Jos joku nyt luuli minun tehneen edellisessä kappaleessa kirjoitusvirheen, kun en lyönyt kahta t-kirjainta yksiniitiseen, niin kerron tarinan.
Viime kesänä, kun juhlittiin Kesälahden Varmon rohvessyörin Unto Kupiaisen satavuotisbileitä seminaarin kera, kirjoitin kokonaisen aukeaman edestä aiheesta Puruveteen.
Yksi aihepiiriä alustaneista tohtoreista puhui yksiniittisyydestä ja minä kuuliaisesti kirjoitin kuulemani.
Sain lukijapalautetta. Siinä sivistyneessä hengessä arveltiin, että Kupiainen olisi ollut niiteistä ihmeissään. Sanan pohjana kun ei olekaan mikään konttorimaailman niitti, vaan kutojille tuttu niisi.
Oikea taivutus on aikanaan kuulunut siis: yksiniitinen.
Kangaspuissa loimilangat kulkevat niisien lävitse. Jos on vain yksi niisi, ei synny kangastakaan.

Kerron teille vielä hieman totuuksia työmarkkinoilta.
Olenhan itsekin uuttera työnhakija, sen lisäksi, että olen pätkätyöläinen ja itseopiskelija.

Minulle on viimeisen puolen vuoden aikana tarjottu kaksi kertaa töitä.
Ensimmäisen yhteydenoton sain kuukausi sitten, kun firma Putsplank otti sähköpostitse yhteyttä ja kertoi, että: "työnhakuprofiilisi sopii hienosti työvoimatarpeeseemme".
Sopisin kuulemma erinomaisesti pölynimurikauppiaaksi kiertämään Pohjois-Karjalaa omalla autollani, jollaista en omista.

Toisen kerran Herra Löksänen lähestyi sähköpostitse ja totesi lakonisesti hänellä olevan minulle töitä tarjolla. Kattavana yhteystietona oli herra Löksäsen puhelinnumero.
Jostain syystä tunsin, että profiilimme eivät kohtaa ja jätin soittamatta.

Kaikille lukijoilleni oikein hyvää Jussia! Kohdatkoot profiilinne kesäisen luonnon ihanuuden!

Kermäilä tapahtuu

Tänään lauantaina oli Kerimäen vapaa-aikamessuilla mukava hyörinä. Jos ei nyt ihan yhtä tiivis tunnelma kuin Tukholman keskustassa katujen varsilla kuninkaallisen hääkulkueen edellä, niin ei meininki paljon hävennyt.

Olin siellä minäkin. Jaoimme Romu-Heikin ilosanomaa. Kermäilä tapahtuu taas ensi kuussa, kun kansanooppera kajahtaa Kalastajatilalla. Vuosina 2006 ja 2007 esityksen nähneillä on hyvä perusta ja peruste lähteä uudestaan kansanoopperaan, sillä sitä on tuoreutettu sopivasti. Niillä taas, jotka ovat tähän asti jääneet Romu-Heikistä paitsi, on jo hoppu varata liput johonkuhun esityksistä, joita on ensi-illasta 23.7. alkaen.

Ja kunhan päästään lähemmäs loppuvuotta, niin taas lävähtää Kermäiltä. Pakarisen Reijon vetämän kansanopiston opintopiirin huomassa on syntynyt koko joukko kertomuksia, jotka peilaavat kiintoisasti kerimäkeläistä elämänmenoa menneiltä vuosikymmeniltä monen eri kirjoittajan omalla äänellä. Kunhan nämä tarinat on saatu kansien sisään, niin koossa on mitä parhainta joululukemista: hauskaa, koskettavaa, opettavaista - ja mukaansa tempaavaa paikallista sananrieskaa.

Näihin yksipuolisesti kermäkeläisiin mainoskatkoihin päätän tämänkertaisen blogini.

Julkisuutta, kiitos

Punkaharjun kunnan nettisivut uudistuivat taannoin, mutta tiedottaminen ei siitä parantunut, pikemminkin heikkeni.

Valtuuston esityslistaa lukuunottamatta kaikkien muiden toimielinten esityslistat ovat pelkkiä sisällysluetteloita, varsinaisia esityksiä ei ole netissä nähtävänä.
Pelkkä otsikkolista ei vielä kerro paljonkaan siitä, mitä kunnanhallituksen ja lautakuntien kokouksissa aiotaan esittää ja käsitellä.
Miten kuntalaiset pääsevät vaikuttamaan ajoissa päätöksentekoon? Olemalla ajatustenlukijoita?
Se hallinnon läpinäkyvyydestä, kuntalain julkisuusperiaatteiden noudattamisesta ja päätöksenteon demokraattisuudesta.

Vaadin lisää julkisuutta - yhteisille asioille.

Paras neljästä häviää

Keskusta pyristelee kuin kärpänen hämähäkinseitissä. Mitä enemmän yritystä, sitä pahemmin sotkeutuu.
Puoluesihteeri Jarmo Korhosen verkostoihin näyttävät jääneen kiinni monet keskustapoliitikot puolueen ylimmän vallan huipulta. Vain se selittää, miksi keskustan keskeiset päättäjät uskaltautuvat sanoa kitsaasti irti nykyisestä menosta puoluetoimistossa.
Korhonen tietää liikaa, mistä syystä hänellä riittää suojelijoita omasta takaa, muitakin kuin väistyvä Vanhas-Matti.

Keskustan neljä puoluejohtaja- ja samalla pääministeriehdokasta on pyörinyt kenttäväen keskuudessa ja julkisuudessa kiihtyvällä polkantahdilla. Tanhuajista Väyrys-Paavo on koetelluin ja Pekkaris-Mauri liukasliikkeisin.
Ministeri Mari Kiviniemi vaikuttaa pökkelöltä virkanaiselta näiden värikkäiden persoonien rinnalla, vaikka punaiseen tanssiasuun pukeutuisikin kravattiherroista erottuakseen.
Ehdokkaista selkärankaisin, Timo Kaunisto, ei tule kyseeseen, koska keskustaväki luottaa mieluummin pelureihin kuin alkiolaisiin aatteen miehiin ja naisiin.

Kiviniemen pitäisi näyttää tällaisen hieman alle viisikymppisen eukon silmissä parhaalta mahdolliselta ehdokkaalta Kepun johtoon: mukautuvainen, liki kaupunkilainen, perheellinen, arvoliberaali... ja nainen.
Kiviniemen osakkeet minun silmissäni livahtivat kuitenkin pysyvästi maanrakoon, kun tämä katsoi parhaaksi yhdistää Savonlinnan ja Savonrannan rotanhännällä toisiinsa.
Entisenä savonlinnalaisena pidän operaatiota edelleen hölmöyden huippuna: Savonranta on riesa kaupungille. Savonrantaa verrattain hyvin tuntevana en ole lainkaan varma, onko kuntaliitos ajan mittaan iloksi syrjäiselle kuntakolkalle.
Henkilökohtaisia hyötyjiä poliittisen kartan eri puolilta tiedän kyllä luetella: Matti-Pekka Parkkinen, Teemu Hirvonen, Antti Erämaa... Heidän ja muutaman muun sosiaalista asemaansa kuntaliitoksen myötä parannelleen savonrantalaisen mielestä ministeri Kiviniemi on varmasti ansioitunut päättäjä. Ihan hyvä tyyppi vaikka pääministeriksi.

Konduktööri Kuikka ja nykynuoriso

Hyvästelin viime maanantaina konduktööri Kuikan.

Tämä täydellinen herrasmies, mitä kohteliain konduktööri ja armoitettu lauluntaitaja siirtyi eläkkeelle vuosikymmenten mittaiselta työuraltaan VR:n palveluksessa.
Kiskobussimatkani Retretin seisakkeelta Savonlinnaan taittui tavanomaista rattoisammin, sillä konduktööri Kuikka lauloi meille junamatkustajille viimeisen työpäivänsä vuoroilla asemakuulutusten välillä mm. Kulkurista ja joutsenesta.

Liki yhtä mieliinpainuvan junareissun tein kiskobussilla tänään. Kun nousin Retretin seisakkeelta kyytiin minua palveli konduktöörin pestissä liki poikaselta näyttävä veeärräläinen.
Siinä missä konduktööri Kuikka oli hiusmartoa myöten huoliteltu, oli nuori mies omalle tyylilleen yhtä uskollinen. Konduktöörinasuun kuuluvan kesäpaidan hihansuista suortuivat tatuoidut käsivarret, korvissa killui yhteensä viisi paksua rengasta ja tukanleikkuusta oli vierähtänyt aikaa.
Palvelu oli silti ensiluokkaista.

Vaikka konduktööri Kuikkaa tuleekin ikävä, niin seuraajan olemus melkeinpä ilahdutti meikäläistä. Täti-ihmisenä olen ollut niin pitkään huolissani nuorten kesyyntymisestä, että mikä tahansa hajahdus radikaalimmasta otteesta piristää.

Mutta mennäkseni ihmisen pintaa syvemmälle totean, että nuorten tulisi olla työpaikoilla uudistajia ja nykymeiningin kyseenalaistajia, ei myötäilijöitä ja nuoleskelijoita.
Pätkätyöläisyys ja työsuhteiden epävarmuus ovat nostaneet pintaan ilmiön, jota ikävämpää saa hakea: nuoret työntekijät eivät sen enempää sitoudu työhönsä kuin jaksa kapinoida uudistusten ja parempien työolojen puolesta.
Moni nuori jättää myös järjestäytymättä, liittymättä ammattiyhdistykseen. Se on anteeksiantamatonta ja lyhytnäköistä niin työyhteisön kuin heidän itsensä kannalta - silti ymmärrettävää maailmassa, jossa tuntuu vallitsevan viidakon laki: jokainen pärjätköön omillaan.

Nämä työelämänsä alkutaipaleella olevat tulevaisuuden toivot haahuilevat usein työpaikoilla kuin eksyksissä, minkä "omalta, oikealta elämältä" jaksavat. He tyytyvät vaihtamaan tyynesti maisemaa, kun huomaavat, ettei homma palkitse sen enempää henkisesti kuin rahallisestikaan.
Ikävää on sekin, että heidän työpanoksestaan ei useinkaan makseta kunnon korvausta. Moni nuori roikkuu pitkillä harjoittelujaksoilla opintojensa orjuuttamana tai nauttii naurettavan pientä työmarkkinatukea työssäkäynnin vastikkeeksi. Ei tarvitse ihmetellä, miksi nuorten työmoraali ei aina ole paras mahdollinen.

Onko nuoret saatu nitistettyä jo ennen kuin työura on kunnolla alkanutkaan?
Oma ikäpolveni on yhteiskunnallisesti täräkämpää, paremmin puolensa pitävää ja oikeuksistaan tietoisempaa sakkia kuin nuoret työntekijät.
Voi olla, että työn teettäjistä nuorten mukautuvuus tuntuu palkitsevalta.
Tosiasia kuitenkin on, että vain työhönsä sitoutunut työntekijä pystyy kaikkeen siihen, mitä nykytyöläisiltä edellytetään vuodesta toiseen: joustoon, innovatiivisuuteen, tehokkuuteen.

Nuorten on voitava tuntea ylpeyttä työstään konduktööri Kuikan tavoin - tatuoituna tai ei.

Kelataanpa vielä vähän

Kelaan tässä vähän menneitä sen kunniaksi, että Kelan pääpamppu vaihtui. Jorma Huuhtanen, keskusta, vaihtui Liisa Hyssälään, keskusta. Kyseessähän ei tunnetusti ole poliittinen virkanimitys, vaan tärkeään tehtävään valitaan aina valtakunnan pätevin keskustalainen.

Viisi vuotta sitten kesällä, heinäkuussa 2005 vietettiin Pekka Nousiaisen - niin kyllä vain tämän entisen keskustalaisen kansanedustajamme ja pian myös entisen keskustalaisen kunnanjohtajamme - 60-vuotissynttäreitä. Synttäreitä juhlittiin mm. oopperassa ja kutsuvieraiden joukkoon kuului Kelan Huuhtanen. Oopperaillan laskun maksoi Kruunupuisto.
Niin Kelan kuin Kruunupuistonkin pahaksi onneksi eräs innokas televisiotoimittaja keksi kysyä oopperaväen seasta bongaamaltaan Huuhtaselta kenen kustannuksella hän oopperasta nautiskelee. Huuhtanen vastasi rehellisesti - mikä sinänsä, rehellinen vastaus nimittäin, ei ole sittemmin ollut johtavissa keskustapiireissä tapana - ja mitä tapahtuikaan (Wikipedian mukaan):

"Kun Kelan pääjohtaja Jorma Huuhtanen osallistui puolisonsa kanssa parinakin kesänä Savonlinnan oopperajuhlille Kelalle palveluita tarjoavan Kruunupuisto-Punkaharju kuntoutuskeskuksen kustannuksella, lahjusepäily päätyi sekä valtakunnansyyttäjän että oikeusasiamiehen syyniin.

Lahjonnan tunnusmerkkejä tapaus ei täyttänyt, mutta oikeusasiamies Paunio päätyi näpäyttämään Huuhtasta huonosta harkintakyvystä ja muistuttamaan, että virkamiehen toiminnan täytyy näyttää myös ulospäin uskottavasti lahjomattomalta."

Eikä siitä sen enempää. Paitsi että tälläkin episodilla voi olla kytkentänsä nykytilanteeseen, jossa Heinolan Reuma on lakkautettu ja Kelan kustantamaa reumakuntoutusta luvattu siirtää Kruunupuistoon.
Kenties oopperan väliajalla liki viisi vuotta sitten mietittiin, miten voitaisiin Kelan avulla turvata veteraanikuntoutettaviaan manan majoille menettävien kuntoutuskeskusten tulevaisuus.
Kenen huulilta, missä ja milloin lipsahti ajatus Heinolan Reumasairaalan alasajosta?

Harmi vain, että ainakin Kruunupuistossa on taidettu pettyä: Kela kustantaa kovin nihkeästi ylipäätään enää ketään reumapotilasta mihinkään kuntoutukseen.
Häviäjät? Reumapotilaat, joiden asianmukainen kuntoutus ja ennen muuta kirurginen hoito ovat nyt aivan tuuliajolla.
Yliopistolliset keskussairaalat eivät pysty vastaamaan huutoon: reumakirurgia on oma taiteenlajinsa.
Jos joku nyt tohtii epäillä reumakirurgian vaativuutta, niin ehkä hänen on syytä toivoa, että yliopistollisissa keskussairaaloissa vielä kuitenkin jatkossa pidettäisiin jotkin kirurgian alalajit erillään. Tai muussa tapauksessa umpisuolten puukottamisessa nohevoituneet voivat huoletta ryhtyä aivokirurgeiksi ja polvilumpiospesialistit tehdä avosydänleikkauksia.

Vyötetyt

Kun on kerrankin elämässä ollut aikaa miettiä mihin elämisellään oikein tähtää, havahtuu näkemään oman naurettavuutensa. Oma löyhäpäisyys konkretisoituu typerinä, tarpeettomina esineinä, joita suotta omistaa.

Olenko raatanut työvuoteni takapuoli ruvella vain hankkiakseni mm. 14 vyötä, 55 päähinettä ja ja kipollisen koruja?

En koskaan käytä vöitä.

Sama loru koskee koruja.

Päähineisiin tunnen kiistämättä kieroutunutta vetoa. Mitä kummallisempi hattu, sitä suuremmaksi kasvaa himoni sellainen ostaa. Niitä omituisia lierihattuja, pillereitä ja muita komistuksia en kuitenkaan uskalla pitää julkisilla paikoilla sen pelossa, että luulevat minun palelluttaneen aivoni hatusta huolimatta. Hei, rehellisesti sanoen, kymmenen maltillista hattua riittäisi yhdelle muijalle.

Voisin jatkaa tarpeettomien tavaroideni luetteloa loputtomiin. Mikä tuskallisinta, veikkaan, että samalla tavalla olette tuhlanneet elämäänne, aikaanne ja kalliisti ansaittuja eurojanne turhuuksiin myös te, hyvät lukijani.

Miehisten miesten turhuuksia ovat varmasti lukuisat työkalut, motorisoidut vehkeet ja elektroniset vempaimet. Naiselliset naiset tuhlaavat kosmetiikkaan ja viehkeisiin asusteisiin.

Järki-ihmiset hankkivat vain tarpeellista kojetta, kuinkas muuten: leipäkoneen, jäätelökoneen, yleiskoneen, hiustenkuivaajan, trimmerin, ruohonleikkuukoneen, astianpesukoneen, kahvinkeittimen, vedenkeittimen...

Luettelin näitä viimemainittuja järkihankintoja ilkikurillani. Omistan järjettömänä kuluttajana niistä itse vain jäätelökoneen, joka on huushollini ykkösturhake. Muita tarpeellisuuksia en ole koskaan tarvinnut.

Olin jäätelömasiinaa ostaessani varma siitä, että juuri jäätekökoneella täyttäisin kunnon perheenäidin tärkeimmän tehtävän: hemmottelisin ja ruokkisin porukkani terveellisesti. Kaikkihan me tiedämme, että teollinen jäätelö on täynnä lisäaineita ja se on aina vanhaa jo kaupanhyllylle saapuessaan. Jäätelön kuuluu olla tuoretta, vastatehtyä. Jos ette tätä ymmärrä, menkää Italiaan ja siellä lähimpään jäätelöbaariin.

Jäätelökone ei kuitenkaan täyttänyt odotuksiani. Sillä sai aikaiseksi vain jugurttijäätelöä, muuta se ei jaksanut pyörittää jäiseksi herkuksi asti. Kolmannen jugurttijäätelöhetken jälkeen kotiväki sanoi ruokintasopimuksen irti. Jäätelökone pakattiin häpeämään kaapin nurkkaan. Sen säiliölle on tosin käyttöä joskus kesähelteillä. Se korvaa juomacoolerin, kun saa aikansa öjöttää pakkaslukemissa.

Tästä tuli mieleeni taannoinen juttusarja turhakkeista Puruvesi-lehdessä. Rennoimmat ihmiset ottautuivat heti idealle ja kaivoivat aarteistaan turhakkeensa lehdenlukijoiden hämmästeltäväksi.
Minua kummastutti eniten se, että yllättävän moni haastatelluksi kysytty ilmoitti, ettei omista lainkaan turhakkeita. Kansalaisilla on nurkat rojua pullollaan ja omaisuutta jakaa asti, mutta yhtään turhaketta ei ole eksynyt joukkoon...

Tunnistatko turhakkeesi? Jos tunnistat, olet oikealla tiellä, et kuluttamisen vyötettävissä.

Nolojen tilanteiden erikoismies

Maakuntajohtaja Matti Viialainen on hakenut "esikuntaansa" uutta viestintäpäällikköä. Virkaan valittavalla näyttäisi äkkiseltään olevan likimain toivoton tehtävä edessään. Hänen pitäisi pystyä viestimään maakunnan asiallisista asioista tehokkaasti siten, ettei maakuntajohtaja itse pääse mokaamaan Etelä-Savon ja eteläsavolaisten mainetta julkisilla lausunnoillaan, kirjoituksillaan ja käytöksellään.

Viialainen on saattanut meidät eteläsavolaiset useaan otteeseen nolostuttavaan valoon aina Helsingin Sanomia myöten. Maakuntajohtaja on esittävinään asiassa kuin asiassa eteläsavolaisten mielipiteitä, kun hän laukoo julki lähinnä omiaan - kulloisenkin äänekkään, mutta pienen tukijajoukkonsa iloksi.

Kun Enonkoskella tällä viikolla järjestettiin norppailta, uutisoi Itä-Savo seuraavan päivän lehdessään painokkaasti Viialaisen mielipiteitä asiasta. Paikalla keskustelussa oli neljä alustajaa, ja vastapuolen edustajilla monia järkeenkäyviä argumentteja norpansuojelun tarpeesta. Siitä huolimatta lehtijutussa Viialaisen tutuille näkemyksille annettiin palstatilasta leijonanosa.

Sietämätöntä epätasapuolisuutta, voisi moni ajatella. Ehkä sitäkin, mutta toisaalta on kenties parempi, että Viialainen saa arvovaltaisissa maakuntalehdissämme, Itä-Savossa ja Länsi-Savossa, sanomaansa julki asiassa kuin asiassa.
Nolojen tilanteiden erikoismies, meidän eteläsavolaisten oma Mr. Bean, menettää liki jokaisella ulostulollaan painoarvoaan maakunnan johtavana viranhaltijana.
Maakunnan uusi viestintäpäällikkö nukkukoon yönsä rauhassa. Asialliselle viestinnälle löytynee ennen pitkää mediarakoa, jos maakuntaliitto haluaa pitää arvokkuudestaan kiinni. Viestintäpäällikkö ei ole vastuussa siitä, millaista poliittista ja imagollista vahinkoa esikunnan johtaja saa omalla tahollaan aikaan. Siitä kantavat vastuun maakunnan puoluepoliittisesti valitut päättäjät, Viialaisen esimiehet ja -naiset.

Vaihtoehtojen torilla

Tänään Savonlinnassa saattoi Mahdollisuuksien torilla löytää itselleen uuden harrastuksen, elämäntavan ja ystäväpiirin.
Itse olin kertomassa toriväelle Romu-Heikki-kansanoopperan kuulumisista -samaan aikaan kun laulutaitoiset romulaiset valmistautuivat kesän ensimmäisiin isoihin yhteisharjoituksiin Kalastajatilalla Kerimäellä.
Oma ääneni ei tahtonut jaksaa kantaa edes viisituntisen toritapahtuman loppuun, mutta uskon, että sain silti välitettyä Kerimäen musiikkiyhdistyksen viestiä aika isolle joukolle torilla kävijöitä.

Harrastusten kirjo on tälläkin seudulla ilahduttavan lavea. Järjestötyö ja harrastukset tutustuttavat uusiin, kiinnostaviin ihmisiin - usein mieluisa, hyvä harrastus on ihmisen henkisen tasapainon ja onnellisuuden parhaita takeita.

Jos harrastuksia niin myös vaihtoehtoisia elämäntapoja on lukuisia. Vaihtoehtojen olemassaolo antaa ihmiselle tilaa hengittää ja olla oma itsensä. Vaihtoehdottomuus vastaa vankilaoloja.

Vaihtoehdottomuuteen vetoaminen on silti jostain syystä noussut yhä useammin selitykseksi, kun Suomen hallitus, EU:n valtiovarainministerit ja milloin mikäkin konklaavi on ollut koolla ja pähkäillyt velkakriisin karmeutta.
Jos politiikassa ei ole vaihtoehtoja, se ei ole politiikkaa. Tämä nyt vain muistutukseksi Kataiselle ja muille vallanpitäjille, jotka hokevat sitä, miten meidän on pakko tanssia markkinoiden pillin tahtiin.

Hamsterin tutkimuksia

Olen onneton hamsteri. Säilön kaikenlaista tarpeetonta tavaraa, ja erityisesti paperisia aarteita.
Jälkikasvu väittää, että näytänkin ihan jyrsijältä, joten ehkä hamstraaminen on toinen luontoni.

Ryhdyin panemaan talteen Puruvesi-lehden numeroita viime syksynä, kun totesin, että kymmenvuotiskauteni päätoimittajana vetelee viimeisiä viikkojaan.
Nostalgianumeroille tuli tutkimuksellista käyttöä tänä keväänä, kun lehti teki ulkoasu-uudistuksen uuden, tarmokkaan päätoimittajansa Sauli Pahkasalon johdolla.

Aloin säilyttää ilmeensä raikastaneen paikallislehden numeroita. Yhden lehdykän tosin ennätin kiikuttaa vahingossa paperinkeräykseen. Kävin sitten tilastoimassa senkin, kirjastossa.
Mitä pengoin lehdistä?
Lehtijuttujen eli toimituksellisten tekstipalstojen osuutta lehden pinta-alasta. Tein vertailevan tutkimuksen, työvälineinäni viivoitin, kynä, ruutuvihko ja taskulaskin. Tutkimuskohteinani olivat viime syksyn kuusi perättäistä numeroa sekä tämän kevään kuusi peräkanaa ilmestynyttä Puruvettä.
Pidin varani, että numeroiden sivumäärät täsmäsivät toisiinsa, jotta tähystykseni tulokset olisivat vertailukelpoiset.

Vertailu varmensi mutu-tuntumani: juttusisältö oli karsiutunut ulkoasun uudistamisen rinnalla.
Suuret lehtikuvat, isot otsikot, runsastuneet, isontuneet omat ilmoitukset, lukijoiden lähettämillä kuvilla iloittelu ja tyhjä tila osana lehden taittoa tuoreuttivat lehden ilmiasua, mutta vaikuttivat myös väistämättä sisällölliseen antiin.
Toimituksellisten juttujen määrä oli vähentynyt 26 prosenttia, otsikoita oli 29 prosenttia vähemmän.
Tarkastelin myös juttusisältöä sen mukaan, mistä paikkakunnista kirjoitettiin. Enonkoskelta oli juttuja enemmän kuin ennen!
Rajuimmin olivat vähentyneet Punkaharjua ja Kesälahtea koskevat lehtijutut.

Oliko toimituksen työpanos osoitettu Itä-Savon avittamiseen ja Puruveden sisältö sitä myöten köyhtynyt? Arvelen, että muutoksille ei ollut vaihtoehtoja, jotta päivälehti tulisi taitekohdassa toimituksellisesti ruokituksi ilman että paikallislehden lukijakunta nousisi takajaloilleen.
Monikaan Puruveden tilaaja ei lehden uuteen ulkoasuun totuttautuessaan tiedostaisi sen sisällön ohentumista. Ja jos joku hoksaisi asian laidan, niin aina voisi todeta, että kohentunut laatu korvaa määrän.

En esitä näitä hamsterin tutkimuksiani moitteena, vaan kannusteena: kirikää osaavassa toimituksessa tuo paikallisten juttujen ja juttuaiheiden tarjontaan syntynyt aukko umpeen - ja porhaltakaa komeasti ohi!
Nyt kun Puruvesi on uuden päätoimittajansa ansiosta saanut palkata enemmän vakituista väkeä toimituskuntaansa kuin koskaan historiansa aikana, on sille toivottavasti samalla suotu mahdollisuus kukoistaa itsenäisenä, moniäänisenä paikallislehtenä.
Itse sain vain haaveilla väenvahvistuksista, tuloksetta, kun Puruvedestä haluttiin tehdä Itä-Savon aluetoimitus.
Lehden onneksi sen vetäjää vaihdettiin.
Omaksi onnekseni ymmärsin lähteä, kun vielä säilytin kasvoni, pontevat poskilihakseni.

Pärstäkertoimeni ei entisen toimeeni selvästikään riittänyt. Jyrsijän naamallani ei kaivattua toimittajan puolikasta riveihin irronnut, mutta onneksi seuraajani on toista rotua.
Lajimäärityksen voitte tehdä ihan itse uudistunutta lehteä lukemalla. Tehtävää helpottaa sekin, että Sauli-päätoimittajasta on jo tähän mennessä julkaistu Puruveden sivuilla enemmän lehtikuvia kuin hänen edeltäjästään vuosikymmenessä.

Minä puolestani vetäydyn kotikolooni jyrsimään pähkinöitäni - ja silmäilen siinä samalla haikeasti keittiön nurkassa lojuvaa paperinkeräyslootaa. Siellä pötköttävät edesmenneet Puruvesi-lehdet matkallaan kohti uusiopaperitehdasta.

Mattopyykkiä ja punkkeja

Kesä on täällä.
Tiedän sen siitä, että olen päässyt jo nyhtämään punkkeja iholtani ja pesemään mattoja auringonpaisteessa.

Punkaharjun kunnan järjestämät matonpesupaikat ovat mahdottoman hieno juttu. Olen ikikiitollinen teknisen toimen vetäjälle Risto Huttuselle siitä, että tämä kunnaninsinööriksi tultuaan pani tuulemaan. Matonpesupaikkoja alettiin rakentaa kyläkunnille, ei vain luvata, että joskus sellaiset saataisiin pykättyä.
Meillä täällä Tuunaansaaressa päästiin pesemään mattoja ekosti jo viime kesänä. Aiemmin ei ole toukokuun helteillä päässyt matonpesusta nauttimaan, mutta nyt onnisti.
Kolme räsymattoa on kuivumassa, seuraavat odottavat vuoroaan.

Kesä yllätti meidät kaikki, luonnonkin. Valkovuokot ylvästelevät yhä, kielo punkee täyttä häkää kukkavanaa, mustikka odottaa pölyttäjiä! Käki kukkuu alkukesän autuutta, kevät meni jo.

Suvi on ihana vuodenaika, johon tietysti kuuluvat monet mönkiäiset ja pönkiäiset - mustikkasadon hyväksi ahertavien kimalaisten lisäksi.
Itse olen tehnyt jo tuttavuutta kesän alkajaisiksi ensimmäisten punkkien kanssa. Punkit viihtyvät valitettavasti samalla rannalla kuin minäkin.
Ne ovat olleet toistaiseksi nymfejä, hyvin vaatimattomia siis punkiksi ulkoisilta mitoiltaan, mutta ärhäköitä pureutumaan ihoon.
Nymfejä on turhauttavaa yrittää saada pinsettiotteeseen punkkipihdeillä.
Unohtakaa siis punkkipihdit. Menkää ja ostakaa apteekista ns. punkkikynä. Sen lankaan lankeavat pienimmätkin punkit. Kynät on tarkoitettu eläinten punkkipuhdistukseen, mutta olen huomannut, että "Best friend" on punkkitaistossa ihmisen paras kaveri.

Jos punkkien kiintymys minua kohtaan onkin ennallaan, niin ainakin yksi asia on tässä kesässäni muuttunut aiemmista.
Minulla on ollut tapana mennä rentoutumaan lenkkeily- ja marjastusreissuillani Karjalankallioille.
Kalliot ovat ennallaan, samoin näkymä Puruvedelle, mutta nuotiopaikan ympäristö on pilalla.
Kalliolle pääsee nyt autolla. Renkaat ovat myllänneet kauniit sammalikot ja jäkäliköt mustalle muralle.
Ajoväylää on markkinoitu esteettömän matkailun nimissä, mutta jalattomia taitavat olla enimmäkseen ihan terveet ihmiset.
Huonoa esimerkkiä näyttivät jo vuosi sitten rakentajat, jotka päräyttivät perille saakka, eivät jaksaneet pariakymmentä metriä rakennustarvikkeitaan kantaa. Niinpä mukavuuksiltaan ehostunut Karjalankallio tuli samantien surullisesti yliajetuksi.