Tämä on 101. blogitekstini. Virstanpylvään kunniaksi käsittelen itselleni vierasta aihetta: kilpaurheilua.
Kuulun niihin ihmisiin, jotka kääntävät nopeasti sivuja sanomalehden urheiluannin kohdalla, eivätkä tiedä, missä maassa, kuussa ja mantereella seuraavat olympialaiset tai minkäkin lajin MM-kisat pidetään ja minä vuonna, edeltävien vuosien kilvoitteluista puhumattakaan.
Vihaan Radio Suomen urheilulähetysten tunnaria ja karsastan visummin Urheiluruutua kuin Salattuja elämiä - ja viimemainittua olen katsonut elämäni aikana yhteensä viisi minuuttia.
Kaikkein kammoksuttavinta on moottoriurheiluksi kutsuttu tekniikan rääkkääminen. En pidä melusta enkä pakokaasuista, ja vielä vähemmän ymmärrän miten ne liittyvät urheiluun.
Mutta tänään ja eilen olen poikennut tavoistani ja surffaillut medioiden urheilusivuilta toiselle netissä. Olen koukussa doping-uutisiin. Mitä sakeampi doping-soppa, sitä innokkaammin lusikoin siitä herkkupaloja sisuksiini. Konnia on nimetty tuoreimmassa STT-jupakoinnissa enemmän kuin tällainen kieronliero kilpaurheilun halveksija saattaa unelmissaan toivoa.
Sinivalkoisen hiihtourheilun likapyykin pelmahtelujen hajussa hekumoin muistoillani kollegoistani nuoruuteni päiviltä, noista vihaisista miespuolisista urheilutoimittajista. Miten he aikoinaan kohkasivatkaan, kuinka tyhmä voikaan olla naisurheilutoimittaja, kun STT:n Johanna Aatsalo-Sallinen oli mitä ilmeisimmin syyttään altavastaajana doping-uutisoinnista.
Voi pojat. Korventaakohan sydänalaanne nyt yhtään? Vieläkö jaksatte hehkuttaa kilpaurheilun ylevyyttä, jaloutta ja esimerkillistä voimaa?
Kirjoittaisitte ennemmin kuntoilusta ja liikunnasta, niin saisitte roppakaupalla lisää naislukijoita. Vai onko niin, että kilpaurheilu on niitä viimeisiä miehisyyden linnakkeita, joissa menestyksekkäitä naisampumahiihtäjiä ja upeita naistaitoluistelijoita ja muita amatsoneja kaivataan apuun vain silloin kun miehistä ei ole mihinkään tai kun nämä pelaavat sopupelejä ja douppaavat lääkkeitä?
No, säilyttäkää hiekkalaatikkonne ja lapselliset kilpaleikkinne, mutta älkää jumaliste vaatiko verovaroja hiekan vaihtamiseen puhtaaseen.
Kilpaurheilu on ensimmäinen asia, johon ei tulisi käyttää euroakaan yhteiskunnan varoja. Esteettisimmillään kilpaurheilu kerää euronsa kasaan ihan itse. Vai mitä Kiira ja Laura?
torstai 31. maaliskuuta 2011
maanantai 21. maaliskuuta 2011
Tuoksutiskihanskat ja muuta tarpeellista
Tykkään tiskata. Ihan oikeasti. Minulle riittää terapiaksi saada tiskata kerta, kaksi päivässä. En tarvitse sen jälkeen mielialalääkitystä enkä mukavia puhuvaa terapeuttia seurakseni.
Maailma puhdistuu mielessäni, kun tiskaan astian toisensa perään. Kotiväki ja työporukka tulevat iloisiksi tiskiharrastuksestani.
Olen myös hyvin ylpeä siitä, että olen jo aikapäiviä ennen ilmastohuolia kehitellyt käsitiskiin energiaa ja vettä säästävän konseptin. Se on ollut tähän asti tuotteistamatta, mutta olkoon nyt menneeksi. Kerron teille, miten tiskataan vähällä vedellä astiat putipuhtaiksi.
Ensin valutetaan kuumanpuoleista vettä niukalti altaan pohjalle ja lorautetaan yhden puristuksen verran kelpo ekotiskiainetta, joka on riittoisaa, tehokasta ja hellävaraista (mainoskatko: saa mm. kehitysmaakauppa Savannista Savonlinnasta), minkä jälkeen ryhdytään pyhään toimitukseen, tiskaamaan.
Ensin valitaan puhtainta päältä eli esimerkiksi juomalaseja. Laseja pyöritellään vähässä vedessä ja vaihtopääharjaksella varustetun tiskiharjan avulla niistä suditaan kaikki mahdolliset kirnupiimäntähteet pois, mikäli joku olisi alentunut juomaan jotain niin hapanta ja paksua tavaraa.
Sitten seuraa tärkein pointti eli pointti numero yksi (huomaatteko, tämä ns. A.Stubb-oireyhtymä, maaninen pakkomielle listata numerojärjestyksessä faktat on tarttunut työväenpuolueeseen kuulumattomaankin): tiskit huuhdellaan pesualtaan yläpuolella kuumahkolla vedellä. Näin huuhteluvesi ei mene hukkaan, vaan kartuttaa pesuveden määrää.
Sitten seuraa pointti numero kaksi eli valitaan vähän röihnäisempää astiavalikoimaa pestäväksi ja taas huljutellaan verrattain vähässä vedessä ja käytetään vimmatusti harjaa apuna. Lopuksi, kuten arvaattekin jo, huuhdellaan tämäkin satsi samaisen pesualtaan yläpuolella.
Pointti numero kolme on siis se, että näin menetellen vesivaranto lisääntyy sitä mukaa, kun tiski etenee kohti törttöisimpiä ja rasvaisimpia astioita. Samalla vesi pysyy kuumana eikä siinä lillu ylenpalttisesti ruoantähteitä. Pointti numero neljä näet kuuluu: syö aina lautasesi puhtaaksi, kattilasi tyhjiksi ja käytä ns. nuolijaa (muovista apuvälinettä, koiraa tai puolisoa) viimeistelyyn.
Pointti numero viisi varoittaa hajuvedeltä lemahtavista tiskikäsineistä. Nimittäin, jos tiskari sattuu olemaan herkkähipiäinen, on hänen varustauduttava puhdistusriittiin tiskihansikkain. Näitä suojatarvikkeita ostaessaan on ihmislapsen oltava varuillaan, sillä mikä ikävintä, kiinalaiset, kapitalistit tai vinksahtaneet tuotesuunnittelijat ovat lanseeranneet markkinoille kaikkien tiskaamisen autuuden ymmärtäneiden päänkivistykseksi halvalta hajuvedeltä tuoksuvat käsineet. Sellaiset saattaa minun laillani päätyä erehdyksessä ostamaan, jos ei ole tarkkana.
Tiskaamisen pyhyyttä rienaavaan hanskapakettiin on präntätty turhan pienellä kirjasinkoolla varoitusteksti, jossa lukee, että käsineet tuoksuvat kamomillalle ja että niiden sisäpinnalla on käsivoidetta.
Todellisuudessa käsineet on uitettu jossain pistävänimelässä kemikaalissa, jonka löyhkä laukaisee migreenin paatuneimmassakin tiskarissa. Hansikkaiden sisäpintaan sivelty käsivoide alkaa pistellä ihoa alta aikayksikön.
Mitä sitä aina saa kuulla markkinoiden toimivuudesta, siitä kuinka ne vastaavat ihmisten tarpeisiin ja ovat ainoa oikea tie päättää kulutuksen suunnasta.
Pointti numero kuusi: edellinen väite on täyttä kukkua. Markkinat syytävät kaupanhyllyille vaikka paskaa paketissa, mutta kenen muun tarpeisiin kuin tavarantuottajan vastaavat tuotteistetut tarpeet, on edelleen ekonomisteilta toteen näyttämättä.
Maailma puhdistuu mielessäni, kun tiskaan astian toisensa perään. Kotiväki ja työporukka tulevat iloisiksi tiskiharrastuksestani.
Olen myös hyvin ylpeä siitä, että olen jo aikapäiviä ennen ilmastohuolia kehitellyt käsitiskiin energiaa ja vettä säästävän konseptin. Se on ollut tähän asti tuotteistamatta, mutta olkoon nyt menneeksi. Kerron teille, miten tiskataan vähällä vedellä astiat putipuhtaiksi.
Ensin valutetaan kuumanpuoleista vettä niukalti altaan pohjalle ja lorautetaan yhden puristuksen verran kelpo ekotiskiainetta, joka on riittoisaa, tehokasta ja hellävaraista (mainoskatko: saa mm. kehitysmaakauppa Savannista Savonlinnasta), minkä jälkeen ryhdytään pyhään toimitukseen, tiskaamaan.
Ensin valitaan puhtainta päältä eli esimerkiksi juomalaseja. Laseja pyöritellään vähässä vedessä ja vaihtopääharjaksella varustetun tiskiharjan avulla niistä suditaan kaikki mahdolliset kirnupiimäntähteet pois, mikäli joku olisi alentunut juomaan jotain niin hapanta ja paksua tavaraa.
Sitten seuraa tärkein pointti eli pointti numero yksi (huomaatteko, tämä ns. A.Stubb-oireyhtymä, maaninen pakkomielle listata numerojärjestyksessä faktat on tarttunut työväenpuolueeseen kuulumattomaankin): tiskit huuhdellaan pesualtaan yläpuolella kuumahkolla vedellä. Näin huuhteluvesi ei mene hukkaan, vaan kartuttaa pesuveden määrää.
Sitten seuraa pointti numero kaksi eli valitaan vähän röihnäisempää astiavalikoimaa pestäväksi ja taas huljutellaan verrattain vähässä vedessä ja käytetään vimmatusti harjaa apuna. Lopuksi, kuten arvaattekin jo, huuhdellaan tämäkin satsi samaisen pesualtaan yläpuolella.
Pointti numero kolme on siis se, että näin menetellen vesivaranto lisääntyy sitä mukaa, kun tiski etenee kohti törttöisimpiä ja rasvaisimpia astioita. Samalla vesi pysyy kuumana eikä siinä lillu ylenpalttisesti ruoantähteitä. Pointti numero neljä näet kuuluu: syö aina lautasesi puhtaaksi, kattilasi tyhjiksi ja käytä ns. nuolijaa (muovista apuvälinettä, koiraa tai puolisoa) viimeistelyyn.
Pointti numero viisi varoittaa hajuvedeltä lemahtavista tiskikäsineistä. Nimittäin, jos tiskari sattuu olemaan herkkähipiäinen, on hänen varustauduttava puhdistusriittiin tiskihansikkain. Näitä suojatarvikkeita ostaessaan on ihmislapsen oltava varuillaan, sillä mikä ikävintä, kiinalaiset, kapitalistit tai vinksahtaneet tuotesuunnittelijat ovat lanseeranneet markkinoille kaikkien tiskaamisen autuuden ymmärtäneiden päänkivistykseksi halvalta hajuvedeltä tuoksuvat käsineet. Sellaiset saattaa minun laillani päätyä erehdyksessä ostamaan, jos ei ole tarkkana.
Tiskaamisen pyhyyttä rienaavaan hanskapakettiin on präntätty turhan pienellä kirjasinkoolla varoitusteksti, jossa lukee, että käsineet tuoksuvat kamomillalle ja että niiden sisäpinnalla on käsivoidetta.
Todellisuudessa käsineet on uitettu jossain pistävänimelässä kemikaalissa, jonka löyhkä laukaisee migreenin paatuneimmassakin tiskarissa. Hansikkaiden sisäpintaan sivelty käsivoide alkaa pistellä ihoa alta aikayksikön.
Mitä sitä aina saa kuulla markkinoiden toimivuudesta, siitä kuinka ne vastaavat ihmisten tarpeisiin ja ovat ainoa oikea tie päättää kulutuksen suunnasta.
Pointti numero kuusi: edellinen väite on täyttä kukkua. Markkinat syytävät kaupanhyllyille vaikka paskaa paketissa, mutta kenen muun tarpeisiin kuin tavarantuottajan vastaavat tuotteistetut tarpeet, on edelleen ekonomisteilta toteen näyttämättä.
tiistai 8. maaliskuuta 2011
Olen uskoton teknologialle, koska se ei luota minuun
Puhun ja kirjoitan usein vähemmän kiltisti kasvu- ja teknologiauskoon hurahtaneista. Olen itse siinä uskossa, että uudella teknologialla saamme lähinnä aikaan uusia, entistä visaisempia ympäristöongelmia ja muita vitsauksia.
Mutta ehkä tämä teknologiakriittisyyteni ammentaakin arjesta. Minä en usko teknologian ihmeisiin, eivätkä ne selvästikään luota minuun. Kaikkein vähiten egoileva pellettilaitoksemme... mutta ei siitä nyt enempää tällä kertaa, vaan joskus toiste. Mieleni tekee nyt kertoa suunnistamisen vaikeuksista teknologian aikakaudella - ei lämmittämisen taiteesta ekologisen polttoaineen turvin.
Olin kuullut ja kuunnellut monien tuttujen kiittelevän navigointi- ja karttaohjelmia: miten kätevästi niillä voi suunnistaa entuudestaan itselleen tuikituntemattomissa maisemissa, kaupungeissa ja rysänperillä.
Näitä kehuja aikani suodatettuani voitin minäkin teknologiaa kohtaan tuntemani terveen epäluulon ja täällä itselleni oudoissa paikoissa luotin muutamaan otteeseen karttaohjelmien neuvoihin, kun minulla vain milloin oli syöttää tarkka katuosoite ohjelmien uumeniin.
Mitä tapahtui? Tulinko teknologiauskoon? Pääsinkö perille?
Paskanmarjat. Sen sijaan löysin itseni lyhyen ajan sisällä liian usein hevonkuusesta, kiitos Googlen, Eniron, Oikotien ja kaikkien mahdollisten digikarttureiden.
Tästä eteenpäin olen päättänyt kysyä vanhanaikaisesti ajo-ohjeet etukäteen tapahtumanjärjestäjältä, jottei minun tarvitsisi vaivata eksyneenä ohikulkijoita tai soittaa hätäpäissäni milloin mihinkin vaihteeseen ja ihmetellä missä kokoushuone se-ja-se mahtaa oikeasti sijaita tai pyytää miljoonasti anteeksi myöhästymistäni, kun olen ajanut korttelirallia viimeisen varttitunnin päätymättä ihmisten aikaan perille.
Olen tietysti valaistunut joistain tärkeistä paikkatiedoista. Toisin kuin yksikään saatavilla oleva karttaohjelma, minä tiedän, ettei sosiaalitoimen neuvotteluhuone sijaitse kauppakeskuksen lastauslaiturilla. Tiedän nykyään senkin, että lähipitäjässä eräskin kiva kahvila pitää majaa kirkkopihaa vastapäätä, ei S-marketin pysäköintipaikalla, vaikka karttaohjelmat niin väittävät. Olen myös syvästi tietoinen työmaalleni johtavasta moottoritien liittymästä, jonka valmistumisesta on kulunut jo kotva asvalttipinnoitteen kulumisesta päätellen. Karttaohjelmissa ei tällaisesta kuutostien poikkeamasta olla vielä toistaiseksi jyvällä, mutta ehkäpä ajan myötä.
Niin että haluaisinko ajopeliini ihkaoman navigaattorin? En ikinä, vanhoissa konsteissa vara parempi. Varustaudun vast'edes matkaan Kaakkois-Suomen puhelinluettelon karttasivujen ja hieman rispaantuneen tieatlaksen turvin. Kun niiden lisäksi ongin tietooni vielä täkäläisten ajo-ohjeet ("Käännyt siit sit silviisii oikeal ja sit koht vasemmal") niin, a vot, johan pelittää ja perillä ollaan - ajoissa.
Mutta ehkä tämä teknologiakriittisyyteni ammentaakin arjesta. Minä en usko teknologian ihmeisiin, eivätkä ne selvästikään luota minuun. Kaikkein vähiten egoileva pellettilaitoksemme... mutta ei siitä nyt enempää tällä kertaa, vaan joskus toiste. Mieleni tekee nyt kertoa suunnistamisen vaikeuksista teknologian aikakaudella - ei lämmittämisen taiteesta ekologisen polttoaineen turvin.
Olin kuullut ja kuunnellut monien tuttujen kiittelevän navigointi- ja karttaohjelmia: miten kätevästi niillä voi suunnistaa entuudestaan itselleen tuikituntemattomissa maisemissa, kaupungeissa ja rysänperillä.
Näitä kehuja aikani suodatettuani voitin minäkin teknologiaa kohtaan tuntemani terveen epäluulon ja täällä itselleni oudoissa paikoissa luotin muutamaan otteeseen karttaohjelmien neuvoihin, kun minulla vain milloin oli syöttää tarkka katuosoite ohjelmien uumeniin.
Mitä tapahtui? Tulinko teknologiauskoon? Pääsinkö perille?
Paskanmarjat. Sen sijaan löysin itseni lyhyen ajan sisällä liian usein hevonkuusesta, kiitos Googlen, Eniron, Oikotien ja kaikkien mahdollisten digikarttureiden.
Tästä eteenpäin olen päättänyt kysyä vanhanaikaisesti ajo-ohjeet etukäteen tapahtumanjärjestäjältä, jottei minun tarvitsisi vaivata eksyneenä ohikulkijoita tai soittaa hätäpäissäni milloin mihinkin vaihteeseen ja ihmetellä missä kokoushuone se-ja-se mahtaa oikeasti sijaita tai pyytää miljoonasti anteeksi myöhästymistäni, kun olen ajanut korttelirallia viimeisen varttitunnin päätymättä ihmisten aikaan perille.
Olen tietysti valaistunut joistain tärkeistä paikkatiedoista. Toisin kuin yksikään saatavilla oleva karttaohjelma, minä tiedän, ettei sosiaalitoimen neuvotteluhuone sijaitse kauppakeskuksen lastauslaiturilla. Tiedän nykyään senkin, että lähipitäjässä eräskin kiva kahvila pitää majaa kirkkopihaa vastapäätä, ei S-marketin pysäköintipaikalla, vaikka karttaohjelmat niin väittävät. Olen myös syvästi tietoinen työmaalleni johtavasta moottoritien liittymästä, jonka valmistumisesta on kulunut jo kotva asvalttipinnoitteen kulumisesta päätellen. Karttaohjelmissa ei tällaisesta kuutostien poikkeamasta olla vielä toistaiseksi jyvällä, mutta ehkäpä ajan myötä.
Niin että haluaisinko ajopeliini ihkaoman navigaattorin? En ikinä, vanhoissa konsteissa vara parempi. Varustaudun vast'edes matkaan Kaakkois-Suomen puhelinluettelon karttasivujen ja hieman rispaantuneen tieatlaksen turvin. Kun niiden lisäksi ongin tietooni vielä täkäläisten ajo-ohjeet ("Käännyt siit sit silviisii oikeal ja sit koht vasemmal") niin, a vot, johan pelittää ja perillä ollaan - ajoissa.
sunnuntai 6. maaliskuuta 2011
Suomalaisetko ulkoilmakansaa? Kattia kanssa
Ihanan kevätauringon kimmeltäessä ja likitulkoon sumentaessa tietokoneeni näytön kirjoitan totuuden sanat eräästä suomalaisesta myytistä.
Me kehuskelemme mielellämme olevamme ulkoilmakansaa. Väite on täyttä kukkua. Tämä kansa väistää räntäsateet ja uhmaa pyryt - pysyttäytymällä tiukasti sisätiloissa.
Jos haluatte perehtyä ulkona pärjäävään ja viihtyvään kansakuntaan, menkää vierailulle Norjaan, ihan sama minä vuodenaikana hyvänsä. Mikäli olette sohvaperunana seuranneet viime päivät tiiviisti hiihdon MM-kisoja, niin tiedätte Norjaan matkustamatta, miten jotkut osaavat ottaa ilon irti kaikenlaisista talvisäistä.
Käpäisin tänään ladulla, kuten kolmena muunakin päivänä tällä viikolla. Kohtasin tasan viisi muuta suomalaista hiihtoreissullani. En kuitenkaan kutsuisi itseäni esimerkilliseksi ulkoilmaihmiseksi, vieroksunpahan vain oman itseni seurassa viihtyvänä otuksena joukkuepelejä, jumppa-zumba-bumbaa, tanssimista, ohjattua liikuntaa ja kaikkea sitä seurallista sisähauskaa, mitä minua paljon liikunnallisemmat tapaavat harrastaa.
Koska me suomalaiset viihdymme työssä ja vapaa-ajalla neljän seinän sisällä, voisimme kunnostautua ainakin terveellisen rakentamisen ja asumisen asiantuntijoina. Jotain tällaista taisi viimeksi vaatia asuntoministeri Vapaavuorikin. Tässä työssä riittäisi latua auottavaksi yhtä hyvin insinööreille, arkkitehdeille, rakennusmestareille, kirvesmiehille kuin rakennusteollisuudelle.
Me kehuskelemme mielellämme olevamme ulkoilmakansaa. Väite on täyttä kukkua. Tämä kansa väistää räntäsateet ja uhmaa pyryt - pysyttäytymällä tiukasti sisätiloissa.
Jos haluatte perehtyä ulkona pärjäävään ja viihtyvään kansakuntaan, menkää vierailulle Norjaan, ihan sama minä vuodenaikana hyvänsä. Mikäli olette sohvaperunana seuranneet viime päivät tiiviisti hiihdon MM-kisoja, niin tiedätte Norjaan matkustamatta, miten jotkut osaavat ottaa ilon irti kaikenlaisista talvisäistä.
Käpäisin tänään ladulla, kuten kolmena muunakin päivänä tällä viikolla. Kohtasin tasan viisi muuta suomalaista hiihtoreissullani. En kuitenkaan kutsuisi itseäni esimerkilliseksi ulkoilmaihmiseksi, vieroksunpahan vain oman itseni seurassa viihtyvänä otuksena joukkuepelejä, jumppa-zumba-bumbaa, tanssimista, ohjattua liikuntaa ja kaikkea sitä seurallista sisähauskaa, mitä minua paljon liikunnallisemmat tapaavat harrastaa.
Koska me suomalaiset viihdymme työssä ja vapaa-ajalla neljän seinän sisällä, voisimme kunnostautua ainakin terveellisen rakentamisen ja asumisen asiantuntijoina. Jotain tällaista taisi viimeksi vaatia asuntoministeri Vapaavuorikin. Tässä työssä riittäisi latua auottavaksi yhtä hyvin insinööreille, arkkitehdeille, rakennusmestareille, kirvesmiehille kuin rakennusteollisuudelle.
keskiviikko 2. maaliskuuta 2011
Kaupoissa ei ole ostettavaa
Täällä Lappeenrannassa sitä ihminen kellii tavarapaljouden ja yltäkylläisyyden keskellä. Toinen toistaan suurempia marketteja ja ostoskeskuksia on joka puolella kaupunkia, kaikki mahdolliset kauppaketjut ovat levittäytyneet tänne niin venäläisten kuin täkäläisten asiakkaiden iloksi ja neonvalot loistavat aamusta myöhäiseen iltaan vähän jokaisessa kaupunginosassa. Lisää hypersuuria ostoskeskuksia on suunnitteilla, joten ei tämä tähän jää.
Silti täältä(kään) on vaikea löytää mitään suuhunpantavaa. Tilanne on jotakuinkin yhtä surkea kuin Savonlinnassa, Punkaharjulla tai Tuunaansaaren kesäkaupassa. Notkuivat hyllyt sitten miten paljon tahansa jonkun mielestä elintarvikkeiksi luokiteltavia ja kelpaavia tuotteita, niin hyviä, laadukkaita, kotimaisia ruoan raaka-aineita ja paikallisia, aitoja makuja on hyvin harvoin tarjolla.
Tietysti elämä olisi mallillaan täällä ostosparatiisien keskellä, jos olisi aikaa käpäistä kesken työpäivän kauppahallissa ja ryhtyä rakentamaan ympärilleen tuottajarinkiä, jolta hankkisi ruokansa.
Tunnustan, että olen sekä laiska että usein niin kiireinen, etten kerkiä haalia ruokaani sieltä täältä, vaikka lammastuotteeni hankinkin Parikkalasta suoraan tuottajalta ja juureksia ja monia muita luomuherkkuja käyn ostamassa Savonlinnan maalaistorilta, milloin suinkin ostoksille Satamakadulle ennätän. Erosen Kalankin ovenripaa käyn aina toisinaan kurottamassa, mutta nyt paljon harvemmin kuin ennen, kun olen kaikki arkipäivät täällä rakuunakaupungin humussa.
Ei pidä luulla, että hyljeksin kaikkia eineksiä. Tölkillinen luomuhernekeittoa on pelastanut monet kerrat meidän perheemme nälältä ja Tapolan mustamakkara on vakiokamaa ruokapöydässämme. Mutta kiistämättä vieroksun suurinta osaa kotimaisista valmisruoista. Viimeaikaiset uutiset ovat vahvistaneet sen, mitä olen aina elintarviketeollisuuden kieroudesta ajatellut: valmistavat lisäaineilla kuorrutettua höttöä, myyvät kalliilla, ja kansalaiset sen kuin lihovat ja sairastavat entistä enemmän.
Jos eineshyllyjen edessä iskee epätoivo, niin juurikaan lohdullisempi ei ole tunnelma ketjumarkettien lihatiskillä. Tehotuotettua porsasta vai pakkosyötettyä broileria, kummastakohan vääntäisi herkullisen päivällisen? Naudanliha veisi eläinsuojelun nimissä pisimmän korren, mutta lehmät piereksivät liikaa: ilmasto lämpenee.
Ihmekös tuo, jos ennen pitkää yhä suurempi osa valistuneista kuluttajista päätyy kasvissyöjäksi, vaikka luomutuotanto puoltaisi karjanpitoa muun viljelyn ohessa.
Miksei ole kaupan luomulihaa? Kallistako? Kyllä vain, kaikille niille, jotka ovat oikeasti köyhiä ja niille pölvästeille, joille hyvä ruoka ei merkitse mitään. Mutta edelleen jää jäljelle lohdullisen iso osa kansalaisista, joilla olisi halua ja kykyä maksaa luomutuotetusta lihasta markkinahinta. Selitys luomulihan tarjonnan vähäisyydelle löytyy ennen muuta elintarviketeollisuudesta, ei niinkään tuottajaportaasta. Luomulihaa ei saisi tuosta vain marinoida, suolata tai pumpata vedellä painavammaksi ja voi, voi, teollisuuden ja kaupan katteet laskisivat, kun kuluttajien höynäyttäminen olisi entistä vaikeampaa.
Eiköhän lanseerata protestiliike vauhtiin? Kynä käteen ja paperinpalasia esille. Kirjoittakaamme viesti: "Haluan luomulihaa. Terveisin asiakas". Näitä lappusia kun alkaisi kymmenittäin, sadoittain ja tuhansittain ilmaantua ostosreissujen jäljiltä lihatiskien annospakkausten viereen, niin luulisi alkavan tapahtua. Kauppa painostaisi teollisuutta, joka päättäisi palvella tätä vaateliasta asiakassegmenttiä (vai miten he nyt haluavatkaan kusua hyvän ruoan ystäviä) ja me kaikki ruoastamme ja terveydestämme kiinnostuneet saisimme tahtomme läpi - onhan sinnikkyytemme taannut jo parhaimpiin kauppoihin pysyvät luomuvalikoimat maitotaloustuotteiden hyllyille, miksemme siis jatkossa saisi haluta ostaa ruoaksemme luonnonmukaisesti elellyttä kanaa, iloista possua tai naturellia nautaeläintä.
Silti täältä(kään) on vaikea löytää mitään suuhunpantavaa. Tilanne on jotakuinkin yhtä surkea kuin Savonlinnassa, Punkaharjulla tai Tuunaansaaren kesäkaupassa. Notkuivat hyllyt sitten miten paljon tahansa jonkun mielestä elintarvikkeiksi luokiteltavia ja kelpaavia tuotteita, niin hyviä, laadukkaita, kotimaisia ruoan raaka-aineita ja paikallisia, aitoja makuja on hyvin harvoin tarjolla.
Tietysti elämä olisi mallillaan täällä ostosparatiisien keskellä, jos olisi aikaa käpäistä kesken työpäivän kauppahallissa ja ryhtyä rakentamaan ympärilleen tuottajarinkiä, jolta hankkisi ruokansa.
Tunnustan, että olen sekä laiska että usein niin kiireinen, etten kerkiä haalia ruokaani sieltä täältä, vaikka lammastuotteeni hankinkin Parikkalasta suoraan tuottajalta ja juureksia ja monia muita luomuherkkuja käyn ostamassa Savonlinnan maalaistorilta, milloin suinkin ostoksille Satamakadulle ennätän. Erosen Kalankin ovenripaa käyn aina toisinaan kurottamassa, mutta nyt paljon harvemmin kuin ennen, kun olen kaikki arkipäivät täällä rakuunakaupungin humussa.
Ei pidä luulla, että hyljeksin kaikkia eineksiä. Tölkillinen luomuhernekeittoa on pelastanut monet kerrat meidän perheemme nälältä ja Tapolan mustamakkara on vakiokamaa ruokapöydässämme. Mutta kiistämättä vieroksun suurinta osaa kotimaisista valmisruoista. Viimeaikaiset uutiset ovat vahvistaneet sen, mitä olen aina elintarviketeollisuuden kieroudesta ajatellut: valmistavat lisäaineilla kuorrutettua höttöä, myyvät kalliilla, ja kansalaiset sen kuin lihovat ja sairastavat entistä enemmän.
Jos eineshyllyjen edessä iskee epätoivo, niin juurikaan lohdullisempi ei ole tunnelma ketjumarkettien lihatiskillä. Tehotuotettua porsasta vai pakkosyötettyä broileria, kummastakohan vääntäisi herkullisen päivällisen? Naudanliha veisi eläinsuojelun nimissä pisimmän korren, mutta lehmät piereksivät liikaa: ilmasto lämpenee.
Ihmekös tuo, jos ennen pitkää yhä suurempi osa valistuneista kuluttajista päätyy kasvissyöjäksi, vaikka luomutuotanto puoltaisi karjanpitoa muun viljelyn ohessa.
Miksei ole kaupan luomulihaa? Kallistako? Kyllä vain, kaikille niille, jotka ovat oikeasti köyhiä ja niille pölvästeille, joille hyvä ruoka ei merkitse mitään. Mutta edelleen jää jäljelle lohdullisen iso osa kansalaisista, joilla olisi halua ja kykyä maksaa luomutuotetusta lihasta markkinahinta. Selitys luomulihan tarjonnan vähäisyydelle löytyy ennen muuta elintarviketeollisuudesta, ei niinkään tuottajaportaasta. Luomulihaa ei saisi tuosta vain marinoida, suolata tai pumpata vedellä painavammaksi ja voi, voi, teollisuuden ja kaupan katteet laskisivat, kun kuluttajien höynäyttäminen olisi entistä vaikeampaa.
Eiköhän lanseerata protestiliike vauhtiin? Kynä käteen ja paperinpalasia esille. Kirjoittakaamme viesti: "Haluan luomulihaa. Terveisin asiakas". Näitä lappusia kun alkaisi kymmenittäin, sadoittain ja tuhansittain ilmaantua ostosreissujen jäljiltä lihatiskien annospakkausten viereen, niin luulisi alkavan tapahtua. Kauppa painostaisi teollisuutta, joka päättäisi palvella tätä vaateliasta asiakassegmenttiä (vai miten he nyt haluavatkaan kusua hyvän ruoan ystäviä) ja me kaikki ruoastamme ja terveydestämme kiinnostuneet saisimme tahtomme läpi - onhan sinnikkyytemme taannut jo parhaimpiin kauppoihin pysyvät luomuvalikoimat maitotaloustuotteiden hyllyille, miksemme siis jatkossa saisi haluta ostaa ruoaksemme luonnonmukaisesti elellyttä kanaa, iloista possua tai naturellia nautaeläintä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)