Kuukausista julmin hellii

Viime yönä näin unta Kesälahdesta.
Seikkailin suosikkipitäjäni kirkonkylässä ja ihastelin kevätauringossa kimmeltäviä upeita hankia. Valkeaa lunta tulvillaan oleva maisema häkellytti. Selitin vastaantulijoille, että: "Meillä Punkaharjulla ei näy lunta oikein enää missään, siellä on vain ankeaa".
Ei tarvitse olla Freudiaan lukenut tulkitakseen tätä untani.
Inhoan meneillään olevaa vuodenaikaa, huhtikuuta, joka onneksi on nyt lopuillaan.
Paitsi että vanhenen aina kokonaisen vuoden huhtikuussa, koen tämän ajan vuodesta muutoinkin piinaavaksi: julma valo, marto maa, kevätkukkien epätoivoiset yritykset selvitä räntäsateessa.
Unessa haikailin varmasti pois tästä hetkestä, ehkä muutoinkin menneeseen.

Kesälahdella valtuutetut näyttävät haikailleen kuka vanhaan järjestelmään kuka uuteen uljaaseen, kun ovat kiistelleet Hellistä päivähoidosta päättäessään.
Päättäjien kahtiajako on ikävä asia, eikä ainakaan auta kipeitä ja köyhiä, jotka Hellin palveluja eniten tarvitsevat.

Poden osasyyllisyyttä Hellin tilanteesta. Hellin aloittaessa tiedotusvälineiden, eritoten silloin luotsaamani Puruveden, olisi pitänyt ottaa vielä napakampi ote Helliin.
Epäkohtia ja ongelmia olisi pitänyt tuoda reippaammin esiin, etsiä yhdessä päättäjien kanssa luovia ja rakentavia ratkaisuja niihin. Näin olisi päästy nopeasti korjaamaan kurssia ja nyt kuvatunkaltaisilta yhteentörmäyksiltä lopulta kenties vältytty.

Tuoreimmassa Puruvedessä Hellin johtajista Eeva Seppänen toteaa Hellin palvelujen saaneen asiakaskyselyssä hyvää palautetta. Ongelmia ei silti pidä vähätellä.
Seppänen huomauttaa, että julkinen keskustelu Hellistä on ollut kielteisempää kuin yksittäisten kyselyyn vastaajien tuntemukset Hellin auliudesta auttaa. Ymmärrettävästi näin, kyselyynhän ovat osallistuneet palveluista osaksi päässeet.
Hellin henkilökunta on tehnyt koko ajan enemmän kuin parhaansa, mutta sille ei mahda mitään, että Helli ei organisaationa ole aina ollut ajan tasalla.
Hellin johtavat virkanaiset voivat vilkaista peiliin. Jos siellä näkyy tyytyväinen naama, niin hyvä on. Mutta peiliä ei pidä syyttää, jos naama on venähtänyt. Julkinen keskustelu heijastelee ihmisten kokemuksia, tyhjästä sitä ei nyhjästä, mediassakaan.

No, ajan tasalla ei ollut mediakaan Hellin aloitusvuonna, ei ainakaan Kesälahden luetuin paikallislehti. Kuten totesin, Helliä olisi pitänyt röykyyttää Puruvedessä enemmmän, jotta uudessa organisaatiossa piilevät virheet olisi päästy korjaamaan palautepaineessa nopeasti.
Luulen, että Helli voisi tänä päivänä paljon paremmin, jos kriittinen palaute olisi ollut napakampaa ja nopeampaa - eli julkinen keskustelu alusta asti vielä vilkkaampaa.
Puruvettä julkaisevan lehtikonsernin erinäisten organisaatiopyöritysten keskellä en kuitenkaan pystynyt vastaamaan omaan huutooni: olin pääkirjoituksessani luvannut Helliä seurattavan tarkalla silmällä.
Niinpä. Organisaatio kuin organisaatio lukuisine ohjeistuksineen, alituisine muutoksineen ja turhauttavine jäykkyyksineen tahtoo niellä usein liikaa voimia ja vie voiton varsinaisesta työstä: asiakkaiden palvelemisesta joustavasti.

Sisäsiittoista

Luin ammattilehteni Journalistin uusimmasta numerosta ylistyslaulua Nelosen uutisille. Pieni toimitus tuottaa kuulemma paljon siteerattavaa. Toisin sanoen Nelosen uutisen hyvyys ja tehokkuus perustuu Journalistiin jutuntehneen toimittajan mielestä siihen, että uutistoimitus tonkii esille paljon ns. skuuppeja, joita sitten muut tiedotusvälineet siteeraavat.

Kaikki kunnia Nelosen uutisille ja sen toimituksessa päätyökseen rikosasioita tonkiville toimittajille. Kannustukseni myös Nelosen uutisten väelle Hiihtoliiton sotkujen setvimisestä, jatkakaa suksittelua samaan tahtiin, maali lähenee.

Jokin tässä kyllä nyt silti mättää. En koskaan katso Nelosen uutisia, vaikka niitä kuulemma (?!) niin ahkerasti siteerataan muissa tiedotusvälineissä. Kaksi kertaa elämässäni olen erehtynyt Nelosten uutiskanavalle ja hämmästellyt tiivistä uutispaketointia. Tästäkö pitäisi jotain repiä?
En kuitenkaan kiistä, että olen harvinaisen vähän kiinnostunut minkäänlaisista rikosuutisista - yhteiskunnan ylätason talousrikollisuutta lukuun ottamatta. Siitä taas saa lukea ja kuulla liian vähän, talousrikollisuuden kuvioiden selvittely kun vaatisi sikamaisen sitkeää tonkimista, johon pienillä toimituksilla ei usein ole aikaa eikä voimia.
Mutta siis. Vaikka Nelosen uutisia siteerattaisiin päivät pääksytysten muussa mediassa, se ei välttämättä tekisi niistä päivittäistä herkkua uutistarjottimelleni. Minä kun en ole kiinnostunut niistä rikosjutuista.

Journalistissa katettu asetelma kertoo kuitenkin hyvin paljastavasti toimittajien ammattikunnan henkisen sisäsiittoisuuden.
Iso osa toimittajista, ja mikä valitettavinta, semminkin toimitusten johtoportaan väestä, arvottaa työtään nimenomaan sillä perusteella, minkä verran tuotokset herättävät kiinnostusta muissa medioissa. Ei siis sen perusteella, kiinnostavatko jutut omia lukijoita, kuulijoita ja katsojia.

Tämä omalle ammattikunnalle kumartelu johtaa ainakin maakuntalehdissä ennen pitkää siihen, että tulee pyllistäneeksi varsinaiselle yleisölleen, uskollisille lukijoille.
Maakuntalehtiin tehdään nykyään yhä raivokkaammin valtakunnan poliitikkojen ja toki muidenkin kuluneiden julkkujen haastatteluja, jotta "skuuppikynnys" ylittyisi.
Vai mitä olette mieltä Itä-Savoksi kutsutun Länsi-Savon kakkospainoksen sunnuntaisivujen annista? Ovatko ne lievästi painottuneet poliitikkojen haastatteluihin?
Vähät toimitukselliset voimavarat uhrataan Vanhasten, Kataisten ja muiden touhukkaiden päivänpoliittisiin kommentteihin, joiden yhteiskunnallinen merkitys on lopulta hiirenpaskan kokoinen kaiken sumutuksen keskellä.
Mutta pääasia on, että saadaan STT lainaamaan kyseistä aviisia. Ja suurimmat vibrat saadaan, jos peräti tv-kanavat vilauttavat Länkkärin logoa lähetyksessään ja Itä-Savonkin nimi vilahtaa siteerauksessa.

Sitten maakuntalehdissä, niin meillä kuin muuallakin päin maata, ihmetellään, kun tilaajat kaikkoavat.
No, meitä lukijoita kun ei kiinnosta Kataisen uusin veropoliittinen lausunto ollenkaan samassa määrin kuin se, mitä tapahtuu näillä omilla kotinurkillamme ja poliittisilla takapihoillamme.
Jospa lehdet ymmärtäisivät suunnata vähiin käyneet voimansa omien tonttien tonkimiseen. Journalistien ammattikunnan sisäsiittoisen kiitoksen ja kunnian sijaan ne voisivat ryhtyä palvelemaan lukijoittensa tiedonjanoa. Meitä kyllä kiinnostavat niin lokaalit kuin globaalitkin ilmiöt, mutta Kataisen kulloisetkin veropoliittiset kannanotot eivät painoarvoltaan yllä ihan ykkösluokkaan, sori vaan.

Ennen kuin joku ammattiveli tai -sisar tuomitsee minut kitkerästä ammatillisesta kateudesta ja huonommuudesta, kerron, että sain ensimmäisen valtakunnallisen skuuppini aivan vahingossa kasaan jo toisena kesätoimittajasuvenani.
Itä-Savon kesäheinänä raahauduin Retrettiin seuraamaan veropoliittista keskustelua, jota nauhoitettiin televisiota varten. Paikalla oli veroministeri Pekka Vennamo ja hän lupasi Oopperajuhlille sievoisen arvonlisäverolahjan.
Siitäkös ainonana paikalla olleena lehdistön edustajana raapustelin jutun kokoon. Se päätyi tietysti etusivulle ykkösuutiseksi - Oopperajuhlien verotus oli olevinaan kuuma kysymys. Jo muut mediat soittelemaan perään. Kauppalehti pyysi vallan ostaa jopa tilaisuudesta ottamaani lehtikuvaa.
Sain toimituksessa osakseni olalletaputuksia ainakin yhden kesän tarpeiksi.

Millaisen journalistisen arvon annan itse ihkaensimmäiselle skuupilleni näin jälkiviisaana?
Ei kuulu edes tuhannen tärkeimmän juttuni joukkoon. Sillä on anekdootin arvo.

Hei, me verkostoidutaan!

Tänäisessä Hesarissa kerrottiin ylellisestä verkostoitumisesta. Kuntien ja muiden verovaroin ylläpidettyjen julkisyhteisöjen ylimmälle kastille sekä poliittisille päättäjille järjestetään vuosittain luxus-tarjoilun tapaamisia, jotka kestävät kaksi päivää ja yhden yön.
Laskun verkostoitumisesta maksavat kyseisille julkisen palvelujen ylläpitäjlle palvelujaan, kuten laitteita, atk-ohjelmistoja ym. rahanarvoista tavaraa kauppaavat yritykset, joiden edustajat parveilevat kutsuvieraiden joukossa ja solmivat yhteyksiä.

Vapaassa markkinataloudessahan saa tuotteitaan ja palvelujaan myydä parhaaksi katsomallaan tavalla - ja tällaiset ylelliset bileet ovat varmasti asianosaisten yritysten kannalta kannattavia satsauksia. Kymppitonnilla ja kahdella pääsee julkisyhteisöjen investoinneista päättävien kanssa nokakkain.
Onko tällainen verkostoituminen tervettä puuhaa veronmaksajien ja kansalaisten näkökulmasta, onkin jo eri juttu.
Mitä tapahtuu, kun päättäjämme ja ylimmät virkamiehemme notkuilevat pitkät viikonvaihteet niinsanotusti töissä, verkostoitumassa.
Jos he antavat isäntien maksaa viulut, syntyy vähintään alitajuista kiitollisuudenvelkaa kyseisille yrityksille. Jos taas päättäjäporras maksattaa kulut työnantajallaan, tarkoittaa se sitä, että me veronmaksajat pulitamme heidän illallisensa ja muut kekkerinsä Vanajanlinnoissa ja muissa ylellisyysmestoissa.
Syntyykö tällaisen verkostoitumisen pohjalta hyviä, puolueettommia päätöksiä?
Epäilen.

Olen itse silläkin tavoin kieroon kasvanut, että haluan verkostoitua valikoivasti. Tästä syystä välttelin myös päätoimittajavuosinani jos jonkinlaisia kutsutilaisuuksia ja täkäläisiä kekkereitä, joissa olisi voinut joutua smalltalkia harjoittamaan ja tapaamaan enimmäkseen ihmisiä, joihin ei oikeasti luota, joita en arvosta aidosti tai tunne kuin nimeltä ja titteliltä.
Kerran erehdyin osallistumaan maaherran loppiaisbileisiin, mutta annettakoon se anteeksi. Olin olevinani siinä kuulussa kiitollisuudenvelassa. Lääninhallitus oli edellissyksynä palkinnut Puruvesi-lehden sen raikkaasta ja terhakasta journalismista.
Niinpä pönötin muun juhlakansan kera ikävystymässä Mikkelin juhlahuoneiston kuumuudessa ja odotin kiihkeästi poispääsyä tilaisuudesta, jossa olin tulla kipeäksi päännyökkäyksistä ja tyhjänpäiväisistä lätinöistä.
Jollei toinen juhlahumussa eksyneeksi itsensä tuntenut, maakunnan Vuoden taiteilija, savonrantalainen Ritva-Liisa Virtanen olisi pelastanut loppuiltaani hauskalla sanailullaan, olisin sietänyt hävetä vielä enemmän tyhmyyttäni osallistua.
Loppupäätelmäni oli, että jos olisin ollut journalistisesti selkärankainen, olisin pysytellyt poissa paremman väen pippaloista.

Verkostoituminen hyödyttää, hoetaan.
Tavallaan kyllä, sillä usein aulis verkostoituminen tuo etuja tullessaan sille, joka suostuu olemaan verkostoitumisen välikappale.

Luen parhaillaan Naomi Kleinin "Tuhokapitalismin nousu" -teosta. Karmivaa, miten poliittinen ja taloudellinen eliitti voikaan maailmanlaajuisesti verkostoitua ja liittoutua. Varat nostetaan ns. yhteisestä kassasta, johon köyhätkin ovat roponsa kantaneet.
Tämä verkostoituminen näkyy erilaisina katastrofien jälkeisten kaaostilanteiden haltuunottona aina terveydenhoidon yksityistämisestä turvallisuus- ja koulututuspalvelujen myymiseen. Aiemmin julkiset palvelut setelöityvät.
Kuulostaako tutulta? Ihan kuin Suomessakin olisi jotain tämänsuuntaista meneillään.

Ai, etteikö äänestäminen kiinnosta?

Voi, voi ja vali, vali, kun politiikka ei kiinnosta, äänestäjät vieroksuvat hapannutta poliittista järjestelmää ja poliitikkoparkojen uskottavuuskin alkaa olla mennyttä.

Humpuukihuomioita. Itse asiassa kansalaiset ovat poliittisesti hyvinkin valveutuneita, kiinnostuneita hoitamaan yhteisiä asioita ja ottamaan kantaa. He eivät vain jaksa enää uskoa ns. edustuksellisen demokratian kansanvaltaisuuteen ja toimivuuteen.

Olivat päättäjät edustamassa meitä sitten Arkadianmäellä tai kunnanvaltuustoissa, me tavikset emme ihan oikeasti jaksa uskoa, että heillä ja yksin heillä on käytössään kaikki viisaus, mitä maan päälle on inehmoille suotu.

Joo, joo. Kyllä monet asiat ovat monimutkaisia kuolevaisten ymmärtää, mutta eivät poliitikot ole keskimäärin sen kummoisemmilla älynlahjoilla varustettuja kuin muutkaan kansalaiset.

Ajantasaista ja perusteltua tietoa asiasta kuin asiasta on nykyään tarjolla yllin kyllin ja kansamme korkeasti koulutettua, JOTEN ANTAKAA MEILLE OIKEUS KANSANÄÄNESTYKSIIN!

Mistä asioista olisi syytä järjestää kansanäänestys tässä ja nyt? Ainakin ydinvoimasta eli uusien ydinvoimaloiden rakentamisen tarpeesta. Onko Suomesta syytä rakentaa sähkön nettoviejämaata, maasta Pohjolassa? Onko asia todellakin vielä nykyäänkin niin kuin Eput lauloivat jo kultaisella 80-luvulla, että: "Uraani halkeaa. Ja tuottaa lamppuun valkeaa. Mutta millään muilla mailla kuin Suomella se ei oo riskiä vailla...."

Toinen kansanäänestyksen arvoinen asia on Nato-jäsenyys, jos liittoutumista ajetaan lähivuodet samalla tavalla kuin käärmettä pyssyyn kuten tähän asti.

Kunnissa voitaisiin puolestaan järjestää kansanäänestyksiä mm. ympäristökunnostuksiin, kaavoitukseen ja korkeimpien viranhaltijoiden valintaan liittyvistä ratkaisuista.

Kansanäänestykset eivät ole kalliita järjestää, eivät ainakaan verrattuna niihin tunarointeihin, joita päättäjäporukoissa saadaan aikaiseksi. Suuresta osasta kansanäänestyksistä pitäisi tehdä sitovia, osa voisi olla neuvoa-antavia.

Johan alkaisivat äänestysprosentit kivuta kohti sataa, kansalaiskeskustelu viritä ja politiikka saada sisältöä.
Mutta eihän se sovi nykytyyliin tottuneille. Olisihan esimerkiksi Pekkarisen risupaketin kääräisy vastalahjaksi kahdesta ydinvoimalaluvasta ollut sula mahdottomuus, jos kansalaiset olisivat saaneeet sanoa näkemyksensä energiapolitiikasta. Nyt seuraavat vuosikymmenet Suomen sitova energiapoliittinen linjaus jäi keskustan ja kokoomuksen ydinjoukon väliseksi hännänvedoksi, jossa mukamas kaikki voittivat.
Kansalaisenemmistön mielipide ainakin hävisi - ja siten ottelu päättyi jälleen kerran 6-0 demokratian tappioksi. Voittajiin taitaa lukeutua vain suurteollisuus. Vai luuletteko, että metsänomistajille ja risunkerääjille todellakin aletaan maksaa kohtuukorvausta energiapuun korjuusta? Tai jos maksettaisiinkin, niin luuletteko, että touhussa olisi lopulta maan energiataseen kannalta ekologisesti ja kansantaloudellisesti paljonkaan järkeä?
Järkevintä olisi tietysti säästää energiaa ja muuttaa elämäntapojamme (ennen muuta liikkumista) energiapihiyden oppien mukaiseksi. Tuhlaaminen on tietysti mukavampaa ja helpompaa, mutta onko se todellakin ydinvoimariskin arvoista?

Nostalgiapläjäys vailla vertaa

Kevään pettämätön nostalgialäpyskä on jälleen ilmestynyt.
Kyseessä on Kesälahdella joka kesä järjestettävän Puruveden Lohikuninkuuden ratkovan soutu-uistelukisan nimikkolehti.
Niille, jotka eivät tunne tätä 10.000 kappaleen painoksena leviävää julkaisua entuudestaan, olen skannannut oheen ensimmäisen aukeaman näkymää.

Joskus takavuosina tyhmää ilkeyttäni ivailin kyseisen aviisin puuduttavaa vanhanaikaisuutta.
Nyt en voi kuin laskea aseeni sen tekijöiden tinkimättömyyden edessä.
Teemalehti on linjakkaasti pitäytynyt ainakin viimeiset 11 vuotta yhdessä ja samassa ulkoasusabluunassa. Tasapaksut otsikot, suttuisat lehtikuvat ja visuaalista ilmettä rytmittävät lukuisat mustavalkosivut henkivät jäljittelemätöntä juurevuutta, aitoa maalaisuutta.

Lohikuninkuus-lehti ei totisesti hienostele. Metropolien mainostoimistolook on siitä kaukana. Kun lehteä selailee, nousee huulille hyräily: "Kotiseudulle Pohjois-Karjalaan..." jossa farkut voi vaihtaa verkkarihousuihin ilman että kukaan katsoo karsaasti.
Ja maaseutunostalgiaan taipuvaisille tämä lehti on nimenomaisesti suunnattu, pääkaupunkiseudun visuaalisessa mediatykityksessä asuville: suuri osa soutu-uistelijoista tulee eteläisestä Suomesta.
He voivat hellittää solmionsa. Vaikka elämä heidän ympärillään onkin alituisessa muutoksessa, niin ainakin itäinen Suomi on säästynyt uudistusten myllerryksiltä, mistä todistaa sekin, että mikään ei ole muuttunut joka kevät postiluukusta kolahtavassa Lohikuninkuus-lehdessä.
Kesälahden kunnanjohtajan kuva on sama, joka on julkaistu 2000-luvun numeroissa jokaikinen kesä. Samoin kilpailun järjestäjän, Karjalan Kalamiesten puheenjohtajan habitus on tuttu ylivalottunut otos edellisvuosilta.

Aviisin tekijöiden emolehti, kiteeläinen Koti-Karjala on samaa sinnikästä sissikaartia. Siinä missä Koti-Karjalaa levikiltään huomattavasti vähäpätöisemmät paikallislehdet ovat 2000-luvulla ennättäneet tehdä parikin ulkoasu-uudistusta, kiteeläisten äänitorvi kaikaa kasarihenkisesti. Sen ulkoasu on ilmettyä 80-lukua.
Koti-Karjalan lehdentekijät tuntuvat tietävän, että lukijat pääsääntöisesti vieroksuvat ulkoasu-uudistuksia.
Kun itse jouduin milloin palstaluvun vaihtumisen, milloin sivukoon muuttumisen tai milloin vain uudistushalun kourissa kohentelemaan Puruveden ilmettä sen päätoimittajana, etenin aina varovaisin askelin: kohentelimme nurkkaa sieltä, toista täältä - ja ulkoasu uudistui kuin varkain.
Koti-Karjala ei ole lähtenyt tällaiseen vilunkipeliin. Visuaalinen ilme on ja pysyy sellaisena kuin miksi se joskus kolmisenkymmentä vuotta sitten luotiin.

Silloin kolmisen vuosikymmentä sitten tapahtui kyllä siis muutakin. Perustettiin tämä Lohikuninkuus-uistelu.
Malja hienolle soutu-uistelutapahtumalle, joka tulevana kesänä vie venekunnat Puruveden aalloille jo 28. kerran!
Kippis myös kaikille lehtijäärille, jotka vastustavat uudistuksia uudistusten vuoksi. Teidän peräänantamattomuutenne on kunnioitettavaa.

Blogipajoista putkahdellutta

Tällä viikolla minulla oli iso ilo osallistua Punkaharjun koulun mediapäivään. Talkoolaiseksi ilmoittautuneena vedin blogipajaa. Huomasin jälleen kerran, että nuoret ovat hyvin fiksuja, paljon valveutuneempia netin käyttäjinä kuin me keski-ikäiset, kärttyisät tädit ja sedät ikinä tajuammekaan.

Tutustuimme muotiblogeihin, hahmotimme niiden suosiota ja rantautumista Ruotsista Suomeen. Väliin rasittavan kaupallisten muotiblogien vastapainoksi vierailimme Noora Shingleriin kemikaalicocktail-sivuilla. Shingler on ympäristöasioista kiinnostunut bloggailija ja toimittaja, joka jaksaa raikkaasti keuhkota kemikaalien myrkyttämän tuottaa nykyään Ylelle Uusi Musta -sivustoa.

23.4. Kääk! Tämä blogini jatkui jorinoilla suosikkisivuistani (Voima-lehden Fifi, Vihreän langan nettisivut, Martiskaisen Pertin blogit Itä-Savon verkkosivuilla ja Erkki Tuomiojan pettämättömät blogit), mutta jokin tekninen kämmini (mitä todennäköisintä) tai kaikkea vastaansanomista ja vastakulttuuria inhoava hakkeri (epätodennäköistä, mutta kutkuttavaa), on tuhonnut hengentuotteeni lennokkaat ajatuksenjuoksut taivaan tuuliin. Siellä juoksennelkoot, ennättiväthän ne ainakin toista viikkoa olla lukusalla. Näin uskon tai sitten olen tullut sokeaksi. Kiitos lukijalle, joka huomautti puutoksesta.

Ylituotannon etuja ja haasteita

Tunnettuahan on, että Suomen keskusta ylläpitää keskustalaisten ylituotantoa Pohjanmaalla.
Ylituotannosta riittää ammentaa sitten tänne meidänkin raukoille rajoillemme. Näin on ollut kautta aikain: me itäsuomalaiset olemme saaneet osamme mm. pohjalaisista virkamiehistä, yrittäjistä ja päätoimittajista.
Punkaharjun kunnanjohtajaksi valittu Sami Sulkko jatkaa tätä keskustalaista perinnettä. Seinäjokelainen hallintouraohjus ei kuitenkaan ole mikään ylijäämäkepulainen.
Ainoasta puolueettomasta ja silti asian läpikotaisin tuntevasta lähteestä saamani tuoreen tiedon mukaan mies on yliveto kunnanjohtaja, ollut sellainen ainakin Sulkavalla. Hän ei kulje kenenkään liekanarussa.

Olen iloinen, että nykyinen kunnanjohtaja saattelee seuraajansa tosiasioiden poluille Punkaharjun johtamisessa.
Samalla välittyvät väistyvän kunnanjohtajan näkemykset ja mieltymykset seuraajalle.
Sulkko tehnee omapäisenä ja älykkäänä kaverina kuitenkin aikanaan ihkaomat päätelmänsä asioista ja ihmisistä - ja ottaa asioiden taustat tarkoin selville.
Näin on hyvä, sillä muutoin edeltäjän pitkä varjo lankeaisi seuraajan ylle, eikä se olisi kenellekään hyväksi.

Mieltymyksistä puheen ollen. En tiedä kenen aatosten pohjalta, vaikka saatankin arvailla, on koottu tulevan matkailua koskevan kansalaisillan keskustelijat.
Savonlinnan Matkailun Pia Kokki ja Retretin Tapani Pennanen ovat itseoikeutetusti paikalla, miksei tietysti myös seutujohtaja Marjukka Aarnio, kun 20. huhtikuuta Punkaharjulla puhutaan seudun ja Punkaharjun matkailusta.
Matkailuyrittäjistä ja -osaajista olisin tiennyt yksin minäkin nimetä puolen tusinaa kokenutta, karaistunutta, menestynyttä ja näkemyksellistä punkaharjulaista osanottajajoukkoon - mutta yhtään heistä ei näy lehtitalojen järjestämän tilaisuuden alustajalistalla.

Matkailuyrittäjyyttä edustavat L-Housen Leevi Hakola ja Punkaharju Brandin Mika Vihavainen.
Erikoiset valinnat alustajiksi, sillä kumpikin on todistettavasti ansainnut liike-elämän kannuksensa tähän asti muualla kuin matkailun parissa.
Matkailu on ylituotantoala, jolla kilpailu on kovaa. Alan noviiseilla on yleensä muilta opittavaa, harvemmin paljonkaan annettavaa.


Leevi Hakola on toki investoinut rutkasti Kesämaahan, mutta matkailubisneksen tuloksellisuudesta ei kukaan osanne vielä kahden kesän perusteella kaksisia lausua. Ei edes Hakola itse.
Kesämaan menestyksen ratkaisee kesä kesän jälkeen kolme asiaa: sää, sää ja sää.
Parkkipaikkaindeksi, jota seuraan Tuunansaaressa kesällä päivittäin, kertoo, että viime kesä oli Kesämaalle kohtuullinen ja toissa kesä kehno.
Kesämaan parkkipaikkojen täyttymisaste korreloi suoraan keliin, kun taas esimerkiksi Retretin paikoitusalueen näkymät ovat kiinni näyttelyn taiteilijoiden tunnettuudesta ja Retretin valtakunnallisesta mediahersytyksestä.
Taidekeskuksen matkailullisen menestyksen ratkaisee siis taiteellinen ja viestinnällinen osaaminen - eivät celsiukset.
Kesämaan bisnekset taas sujuvat hyvin, jos suvesta tulee helteinen. Jos toissa kesän kurjuus toistuu, saa Kesämaan väki vaikka päällään seisoa: turisti liikkuu ja käy huonosti uusiinkiin pyydyksiin vesisateella.
Mutta ehkä bisneskonkari Hakola on hoitanut suhteensa mutkattomiksi paitsi kunnanjohtoon myös yläilmoihin - ja saamme nauttia aurinkoisesta kesästä 2010.


Punkaharju Brand taas on yritys, joka lupasi rakentaa nettiin ponnahduslaudan punkaharjulaiselle yrittäjyydelle ja matkailulle. Lisäksi brändättiin jokunen tuote ilmentämään punkaharjulaisuutta ja käymään kaupaksi.
Hankkeeseen annettiin kymppitonni punkaharjulaisten verorahojakin.
Ajatus oli jotakuinkin sellainen, että onpa Matti tai Maija Meikäläisellä mielessä, loma, matkailu, Punkaharju tai mikä hyvänsä näistä yhdistelmistä, hän oitis päätyy brändätylle sivustolle.

Googlasin itseni näillä yhdistelmillä tänään Internetin poluille. Hakukone tarjotteli matkailullisia sivuja jos jonkinlaisia, mutta Brandin sivustot tuntuivat lymyävän piilossa netin hetteiköissä.
Löysin ne viimein, viidennen sivustoaukeaman keskivaiheilta, kun tiesin mitä etsiä. Jos olisin ollut viaton lomahaaveiden elättelijä, en olisi ikinä sinne saakka päässyt.
Kyseisellä sivustolla ei muutoin ole vieläkään luvattuja eri kieliversioita - ja se ainoa suomenkielinenkin saisi kielipoliisilta muutamat sakot.
Mutta ehkä matkailuyrittäjäksi ryhtynyt Mika Vihavainen kertoo, missä mennään - ainakin jos illan yleisö tai juontajaksi lupautunut Puruveden uusi päätoimittaja tohtivat asiaa kysyä.
Itse en valitettavasti pääse paikalle merkkipäiväni aattona. Jos pääsisin, kysyisin tätäkin asiaa ihan itse, Punkaharjulla vuodesta 1967 alkaen säännöllisesti matkailleena.

Hellittääkö jo?

Kesälahtelaisten riesana on ollut nyt toista vuotta Helli, tuo keskikarjalaisten terveyttä ja sairautta vaaliva yhteistyökuvio.
Pian saisi jo hellittää koko Hellistä, ajattelee moni. Lääkäriin ei tahdo päästä, paitsi mitä nyt joskus keikkailevan tohtorin pakeille, puhelut ja potilaat ohjautuvat minne sattuu, ja kuin pisteenä ii:n päälle kuvio on alkanut jo rakoilla.
Rääkkyläläiset miettivät irtaantumista, sopimuksia, sen enempää lääkäripalvelujen kuin hoivankaan, ei ole osattu kilpailuttaa, solmia ja valvoa niin kuin olisi ollut hyvä.
Syytä on niin sysissä kuin sepissä, eikä kaikkea epäonnistumisten kuonaa tule suinkaan syytää poloisten toimeenpanijoiden ylle, eikä päättäjienkään.
Totuus taitaa vain olla se, että Helli on liian pieni toimiakseen tehokkaasti ja liian suuri toimiakseen läheisyysperiaattella.
Viimemainittuun oli Kesälahdella totuttu.
Hermannia on monella ikävä. Hän oli omalääkäri ennen kuin koko sana keksittiinkään lukuisille kuntalaisille.
Nykylääkäreiltä ei löydy samaa sitoutuneisuutta, mutta miten voisikaan löytyä, kun palvelujen tarjoajat on yksityistetty ja kilpailutus pyörittää rulettia loputtomiin.

Jätöksittä olisi paras

Multasorminen kirjailija Mari Mörö kirjoitti tämän viikon Hesarissa puutarhapalstallaan perheenjäsenestä, joka oli viilentänyt välinsä kuukausiksi huoltajaansa.
Tämä perheenjäsen ei tyydy pelkästään siihen, että sitä ruokitaan säännöllisesti. Se on luonteeltaan oikukas ja vaatii kuopsuttelua aika ajoin - mutta ei liikaa, eikä liian vähän, vaan juuri sopivasti. Joskus kunnon hämmentäminenkin on poikaa.
Koska se ei pönttöyttään puhu, eikä pukahda, lähettelee vain tuoksuviestejä, joutuvat sen kanssa eläjät arvuuttelemaan vaiteliaan mielialoja hajuaistinsa varassa: millainen pöllähdys tervehtää kulloinkin, on aina jännityksen aihe.
Jottei homma kävisi liian yksinkertaiseksi on perheenjäsenen alusastia nöyrryttävä tyhjentämään viipymättä milloin sen aineenvaihdunta alkaa vähänkään tökkiä.

Mari Mörö kertoi kompostorinsa, tuon oikukkaan mutta hyödyllisen perheenjäsenen, jäähtyneen talvikuukausiksi.
Niin on käynyt minullekin jo 10 vuoden ajan. Mutta tämä vuosi tuotti poikkeuksen; kompostorini on hyrrännyt läpi kylmän ja lumisen talven - aivan niin kuin sen valmistajan mainoslauseessa aikanaan jo luvattiin.

Juureksia, vihanneksia ja hedelmiä mussuttava perheemme tuottaa yllin kyllin ravintoa kompostorin tarpeiksi, mutta runsaasta ravinnosta ja hyvin eristävästä "talvitakistaan" huolimatta toveri on tähän talveen asti kylmettänyt sydämensä viimeistään vuodenvaihteessa.
Olen varma, että kompostorin ja minun suhteeni on pitänyt kuluneena talvena lämpimänä jatkuva huolenpito, jota olen nyt ollut kerrankin valmis sitä kohtaan osoittamaan.
Koska työnteko ei enää sido minua aamusta iltamyöhään, ennätän kurkistella kompostorini syövereihin useasti ja ruokkia sitä vaikka päivittäin. Sen lisäksi olen paneutunut ruopsuttelemaan kaveria viikoittain.
Muhevaa kompostimultaa on kertynyt viime viikkoina iloista tahtia, jopa -25 asteen pakkasen paukkuessa ulkopuolella pöntön.

Kiitos kompostorini hyvinvoinnista kuuluu myös naapurille, jonka lehtipurukasasta säkkeihin pakkaamani kuorikeaines on parasta mahdollista. Lehtipuinen kuovikeaines hakkaa kaupalliset, havupuun kaarnaa ja muuta maatumista hidastavia mureneita sisältävät tavarat mennen tullen.
Mieheni tosin luulee, että kompostorin menestyksekäs talvi on hänen keksintönsä ansiota. Toisen puoliskoni neuvosta vein kuivikkeen pannuhuoneen lämpimään. Näin biojätteestä ja ilmavasta lehtikuorikkeesta rakentuva täytekakku on pysynyt tasaisesti aina plussan puolella.

Suhteeni kompostoriin on jo niin pitkää perua, että se ohjaa muitakin ihmissuhteitani.
Siinä missä joku jakaa väen rikkaisiin ja köyhiin, menestyjiin ja luusereihin, jaottelen minä ihmiset mielessäni niihin, jotka lajittelevat jätteensä ja niihin, jotka eivät viitsi nähdä moista vaivaa.
Viimemainitut tykkäävät kuluttaa ja haluavat jättää painavan materiaalisen jäljen maankamaralle sen kummempia murehtimatta.
Lajittelufriikit tahtovat kyllä tavallisesti painaa peukalonjälkensä maailmanmenoon, mutta tinkivät ekologisesta jalanjäljestään - ainakin pikkiriikkisen varpaankynnen verran.
Kunnia meille lajittelun jaloon taitoon perehtyneille. Vielä kun oppisimme olemaan ostamatta turhuuksia. Siitä synnistä ei pelkkä lajittelutaito pelasta.

Yksi neuvo kaikille kompostoinnin salatieteeseen vasta uppoutuville: älkää koskaan erehtykö lykkäämään kuivikkeeksi kompostoriin pajupuista lähtöisin olevaa purua, silppua tai haketta.
Pajut sisältävät luonnon omaa aspiriinia, asetyylisalisyylia. Se tekee oitis selvää jälkeä kaikista maatumiseen tarvittavista bakteereista ja sieni-itiöistä - ja kompostoriparka jäähtyy alta aikayksikön.
- Nimimerkki "Kokemusta on tästäkin".








ja

Hajoava kirkko?

Näin pääsiäisenä uskaltaudun pohtimaan uskonnollisuutta, itselleni sinänsä vierasta asiaa.
Seurasin vuosikymmenen ajan tiiviisti maalaisseurakuntien työtä.
Vaikka luterilaisen kirkon seurakunnat olivat kaikki yhden ja saman uskontunnustuksen alaisia, niiden toiminnassa oli yllättävän paljon eroja.
En voinut tulla muuhun lopputulokseen kuin selittää toimintatapojen ja uskonopillisten näkökulmien eroja sillä, että ihmiset "tekevät kirkon" näköisekseen.
Erityisen suuri vaikutusvalta seurakunnan toimintaa on tietysti kirkkoherroilla, seurakunnan muilla työntekijöillä ja aktiivisimmilla maallikoilla. Muut seurakuntalaiset joko seuraavat perässä tai etääntyvät.

Olen ymmärtänyt, että kiivaimpien ja puhdasoppisimpien teologien mielestä uskon lähtökohtana ei voi olla ihminen, vaan usko itsessään, joka taas pohjaa Raamattuun.
Tällöinhän uskon ja sitä edustavan kirkon tulisi ilmetä yhtenä ja yhtenäisenä, ihmisyydestä jotenkin puhtaana.
Vaan eipä tunnu näin totisesti olevan. Kirkko on jakaantunut lukuisiin lahkoihin, erilaisiin suuntauksiin ja kuppikuntiin.
Kielen kanssa ikäni venkoilleena minua on aina arveluttanut myös Raamatun tulkinnallisuus. Raamattuhan on käännöstekstiä, vanhaa perua, toiseen kulttuuriseen aikaan kirjoitettua. Jos sen ottaa annettuna, joutuu lopulta juuri siihen suohon, josta oli pyrkimys pois: loputtomiin tulkintoihin.

Minä panen uskoni mieluiten ihmisiin. Ihmiset tekevät ratkaisuja, heidän varassaan on niin tuho kuin pelastus. Minkä pelastus? Tarkoitan tällä ylevällä ilmaisulla ihmiskunnan ja sen, mitä uskovaiset luomakunnaksi kutsuvat, tulevaisuutta.
Mitä tulee seurakuntiin, niin niistä osa antaa itsestään avarakatseisen ja lämminsydämisen kuvan. Niin houkuttelevan, että on vaikea kiistää seurakunnan vetovoimaa ihmisten(kin) yhteisönä.
Esimerkiksi kotikuntani Punkaharjun seurakunta, sen työntekijät, ansaitsevat mielestäni varauksettoman kiitoksen työstään.

Mutta eipä minun tarvitse katsastaa kuin naapurikaupungin puolelle, niin hiipuu jo uskoni ja toivoni.
Savonlinnassa käydään loputonta teologista keskustelua, kiitos kirkkoherra Sammeli Juntusen.
Mitä enemmän keskustelua olen seurannut, sitä enemmän minusta on alkanut näyttää siltä, että nyt askarrellaan todella tuonpuoleisissa, kaukana lama-Suomen ihmisten arjesta. Tai maallisimmillaan mietitään Antero Mertarannan puheenpartta jääkiekkoselostajana.
No, diakoniatyö ei ehkä ole yliopistollisen uran teologian tuntijana luoneen kirkkoherran sydäntä lähinnä.

En tunne Sammeli Juntusta lainkaan, joten nämä arvioni ovat tällaisia ulkopuolisen tarkkailijan huomioita.
En tunne häntä ollenkaan, vaikka olimme aikanamme samalla rippileirillä, me vuonna 1964 syntyneet.
Leirimme oli Enonkoskella, koska elokuisille leiriläisille ei ollut sijaa Savonlinnan seurakunnan omissa tiloissa.
Meillä oli porukassa hauskaa. Nuorisopastori oli aika ymmärtäväinen, vaikka olimme villejä kuin mitkä.
Yksi kuitenkin eristäytyi joukosta. Sammeli Juntunen.
Hänellä tuntui olevan vaikeaa, hän oli tulossa uskoon, sen me muut ymmärtämättömyyttämmekin ymmärsimme. Nuorisopastorilta meni aikaa kahdenkeskisiin keskusteluihin Sammelin kanssa.

Minulle jäi vahva mielikuva, että nuori Sammeli Juntunen piti meitä ikäisiään rasittavina ja tyhminä.
Varmasti olimme molempia.
Sellainen oli se seurakunta, mutta millainen tulikaan papista?
Hajoavan kirkon teologi.