Olen lähtemässä mukaan itäsuomalaisista kynäilijöistä koostuvaan kirjoittajarinkiin, joka suunnittelee blogipalstan aloittamista syksyn tullen.
Ilmoittelen ennen pitkää tämän entisen pajani palstalla missä kynäni jatkossa suihkaa.
Lokoisaa kesää!
torstai 30. kesäkuuta 2011
maanantai 13. kesäkuuta 2011
Tiina-täti poistuu takavasemmalle
Tämä on viimeinen blogini. Ei ehkä tässä elämässä vihoviimeisin, mutta ihkavarmasti laitimmaisin ainakin tällä Tiina-tädin juttupajan palstalla.
En ole vieraantunut kirjoittamisesta, mutta olen löytänyt parempaa tekemistä. Yritän jatkossa lukea entistäkin enemmän, kirjoittaa totuttua hieman vähemmän.
Kannustan kaikkia monipuolisen lukuharrastuksen pariin. Aloittaa voi vaikka osoitteesta:
http://fifi.voima.fi/artikkeli/2011/kesakuu/muistio-kokoomus-ja-rkp-jarruttavat-harmaan-talouden-torjuntaa
Yllämainitun linkin takaa löytyvän journalistisen koosteen lukeminen on valistavaa. Jos siitä ei muuta halua oppia, niin ainakin sen, että politiikka on palannut suomalaiseen yhteiskuntaan. Puolueista, aatteista ja politiikasta keskustellaan vilkkaasti - mutta ei niinkään perinteisen, perin konsensushenkisen ja häveliään median palstoilla ja vallan kabinettien kähmyisissä nurkissa, vaan kaikkialla toisaalla: kaduilla, puistoissa, työpaikkojen kahvipöytien ääressä ja netin vaihtoehtoviestimissä.
Sinne säntään minäkin, otan maailman tarkasteluun ja lukusalle. Sitä ennen haluan osoittaa kiitollisuuteeni kaikille tähän asti blogipalstaani seuranneille! Palautteenne pitkin aikaa, niin suusanallinen kuin kirjallinen, on ollut kannustavaa.
Voikaa mainiosti!
Tiina-täti
En ole vieraantunut kirjoittamisesta, mutta olen löytänyt parempaa tekemistä. Yritän jatkossa lukea entistäkin enemmän, kirjoittaa totuttua hieman vähemmän.
Kannustan kaikkia monipuolisen lukuharrastuksen pariin. Aloittaa voi vaikka osoitteesta:
http://fifi.voima.fi/artikkeli/2011/kesakuu/muistio-kokoomus-ja-rkp-jarruttavat-harmaan-talouden-torjuntaa
Yllämainitun linkin takaa löytyvän journalistisen koosteen lukeminen on valistavaa. Jos siitä ei muuta halua oppia, niin ainakin sen, että politiikka on palannut suomalaiseen yhteiskuntaan. Puolueista, aatteista ja politiikasta keskustellaan vilkkaasti - mutta ei niinkään perinteisen, perin konsensushenkisen ja häveliään median palstoilla ja vallan kabinettien kähmyisissä nurkissa, vaan kaikkialla toisaalla: kaduilla, puistoissa, työpaikkojen kahvipöytien ääressä ja netin vaihtoehtoviestimissä.
Sinne säntään minäkin, otan maailman tarkasteluun ja lukusalle. Sitä ennen haluan osoittaa kiitollisuuteeni kaikille tähän asti blogipalstaani seuranneille! Palautteenne pitkin aikaa, niin suusanallinen kuin kirjallinen, on ollut kannustavaa.
Voikaa mainiosti!
Tiina-täti
tiistai 24. toukokuuta 2011
Kumpi hajoaa ensin - EU vai Sosteri?
Väärin kysytty, mutta helposti vastattu. Uskottavuus on karissut jo kummaltakin. Rahapula riivaa sekä Eurooppaa että piskuista sairaanhoitopiiriämme. Kumpikin on siis jo nyt hajoamistilassa.
Kysymys vaikuttanee kornilta senkin vuoksi, että monikaan ei nähne mitään yhtymäkohtia itäsavolaisen sairaanhoitopiirin ja liki koko Euroopan kattavan byrokraattisen mammutin välillä.
Yksi yhteinen nimmittäjä on ilmeinen. Sosterin hajoaminen symboloi julkisten palvelujen alamäen vauhtia ja EU taas on sinetöimässä finanssijärjestelyillään bisneksen tunkeutumisen kaikkien kansalaisten elämänpiiriin kehdosta hautaan.
Helena Puonti puolustaa Itukassa Sosterin ylläpitämää hyvän hoidon sairaalaa. Kaikki kunnia Puontille, mutta hänen lisäkseen en tiedä kovinkaan monta lääkäriä, joka olisi kautta aikain niittänyt myönteistä mainetta ja kiistämätöntä kunniaa Savonlinnan keskussairaalan palveluksessa. Suurimmasta osasta parantajia korviini ei ole kantautunut sen enempää hyvää kuin huonoakaan, mutta Savonlinnan keskussairaalan maine on vanhastaan kehno. Osa paikallisväestöstä pelkää enemmän sairaalaan menemistä kuin sairastumista.
Ennustan, että Sosterin lakkautuessa Savonlinnan keskussairaalasta tulee pienehkö aluesairaala hyvin varusteltuine vuodeosastoineen. Niin paljon kuin tätä Punkaharjun kunnanjohtaja Sami Sulkon esitystä nyt kauhistellaankin, niin mikä on vaihtoehto? Sairaalapalvelujen myynti maksukykyisille venäläisille? Miksi nämä tulisivat juuri Savonlinnaan operoitaviksi? Eivät ainakaan keskussairaalan maineen houkuttelemina.
Olisiko erikoissairaanhoidon siirtyminen kauemmaksi sitten suuri menetys? Välimatkoihin tai tunnesiteisiin ei pidä vedota, kun puntaroidaan erikoissairaanhoidon sijoittumista. Kun ihminen on todella sairas, ei ole niin väliä, onko kotiin pitkä vai lyhyt matka, kun ei sinne ole kuitenkaan menemistä. Pääasia on, että verovaroin turvattu hoito on parasta mahdollista.
Jos vielä joku parahtaa "synnytysten" viemisestä liian kauas, mikäli ne esimerkiksi Etelä-Savossa keskitettäisiin Savonlinnaan tai vastavuoroisesti Mikkeliin, niin miettiköön kaksi kertaa. Suurempi vaara kuin tunnin pitemmästä reissusta synnyttämään koituu siitä, ettei sairaalassa ole riittävää osaamista hädän tullen. En ole itse eläessäni ollut mistään julkiselle terveydenhoidolle niin kiitollinen kuin siitä, että aikanani pääsin synnyttämään "kauas" Kuopioon, vaikka lähin synnytyssairaala sijaitsi puolen kilometrin päässä kotoa.
Suurin menetys keskussairaalan alasajossa syntyisi siitä, että yksityispraktiikoilta häviäisi erikoislääkäreitä, niitä tohtoreita, jotka nyt sairaalavuorojen ohella pitävät yksityisvastaanottoa savonlinnalaisissa lääkärikeskuksissa. Heidän palveluihinsa on nykyisinkin varaa lähinnä vain hyvin toimeentulevilla kansalaisilla. Heidän porunsa kuuluu tunnetusti kauas, joten keskussairaalaa pidettäneen hengityskoneessa niin pitkään kuin mahdollista.
EU taasen potee sellaista hivutustautia, etteivät sitä taida pelasta enää mitkään poppakonstit. Niihin kyllä turvauduttaneen vielä jokunen vuosi uusliberaalien voimien johdolla. Sitten kun kaikkien maiden julkiset palvelut on saatu ajetuksi maanrakoon tai yksityistettyä ja pörssiyhtiöitettyä sekä kansalliset (luonnon)rikkaudet ryövättyä ylikansallisten puljujen haltuun, voidaan EU lakkauttaa. Siihen mennessä Suomen terveydenhuoltojärjestelmä on jo kansainvälisten sijoittajayhtiöiden omistamien ketjujen monopolisoima - jollemme pidä varaamme.
Sosteri siis hajoaa ensin liitoksistaan, EU hieman myöhemmin. Molemmat olivat alunperinkin rakenteina tuhoon tuomittuja, toinen liian pieni, toinen liian suuri. Molempien takuumiehille ja -naisille tekee hirmuisen kipeää myöntää, ettei homma pysynyt hanskassa.
- - -
P.S.Euroopan Unionin tutinatauti on tarttunut jo Kansainväliseen valuuttarahastoon. IMF:n ranskalaisen pääjohtajan seksisekoilut Yhdysvalloissa kertovat paljon vanhan mantereen turmeltuneisuudesta. Täällä on totuttu ajattelemaan, että valta pyhittää kaikki keinot ja kaikenlaisen käyttäytymisen - oli kyse viriilin pääjohtajan hetken mielihaluista tai EU:n reunavaltioiden kansallisvarallisuuden syytämisestä finanssimaailman pohjattomaan pötsiin.
P.P.S. Kaikki kunnia Portugalin ja Kreikan työläisille sekä Espanjan nuorille, jotka ovat asettuneet vastustamaan mätää maailmaa. Meillä Suomessa käytiin sovittelevasti vaaliuurnilla ja osoitettiin hillitysti mieltä, turhaan. Kompromissihallitus on tekeillä. Köyhät ja kipeät saanevat jatkossakin tyytyä osaansa.
Kysymys vaikuttanee kornilta senkin vuoksi, että monikaan ei nähne mitään yhtymäkohtia itäsavolaisen sairaanhoitopiirin ja liki koko Euroopan kattavan byrokraattisen mammutin välillä.
Yksi yhteinen nimmittäjä on ilmeinen. Sosterin hajoaminen symboloi julkisten palvelujen alamäen vauhtia ja EU taas on sinetöimässä finanssijärjestelyillään bisneksen tunkeutumisen kaikkien kansalaisten elämänpiiriin kehdosta hautaan.
Helena Puonti puolustaa Itukassa Sosterin ylläpitämää hyvän hoidon sairaalaa. Kaikki kunnia Puontille, mutta hänen lisäkseen en tiedä kovinkaan monta lääkäriä, joka olisi kautta aikain niittänyt myönteistä mainetta ja kiistämätöntä kunniaa Savonlinnan keskussairaalan palveluksessa. Suurimmasta osasta parantajia korviini ei ole kantautunut sen enempää hyvää kuin huonoakaan, mutta Savonlinnan keskussairaalan maine on vanhastaan kehno. Osa paikallisväestöstä pelkää enemmän sairaalaan menemistä kuin sairastumista.
Ennustan, että Sosterin lakkautuessa Savonlinnan keskussairaalasta tulee pienehkö aluesairaala hyvin varusteltuine vuodeosastoineen. Niin paljon kuin tätä Punkaharjun kunnanjohtaja Sami Sulkon esitystä nyt kauhistellaankin, niin mikä on vaihtoehto? Sairaalapalvelujen myynti maksukykyisille venäläisille? Miksi nämä tulisivat juuri Savonlinnaan operoitaviksi? Eivät ainakaan keskussairaalan maineen houkuttelemina.
Olisiko erikoissairaanhoidon siirtyminen kauemmaksi sitten suuri menetys? Välimatkoihin tai tunnesiteisiin ei pidä vedota, kun puntaroidaan erikoissairaanhoidon sijoittumista. Kun ihminen on todella sairas, ei ole niin väliä, onko kotiin pitkä vai lyhyt matka, kun ei sinne ole kuitenkaan menemistä. Pääasia on, että verovaroin turvattu hoito on parasta mahdollista.
Jos vielä joku parahtaa "synnytysten" viemisestä liian kauas, mikäli ne esimerkiksi Etelä-Savossa keskitettäisiin Savonlinnaan tai vastavuoroisesti Mikkeliin, niin miettiköön kaksi kertaa. Suurempi vaara kuin tunnin pitemmästä reissusta synnyttämään koituu siitä, ettei sairaalassa ole riittävää osaamista hädän tullen. En ole itse eläessäni ollut mistään julkiselle terveydenhoidolle niin kiitollinen kuin siitä, että aikanani pääsin synnyttämään "kauas" Kuopioon, vaikka lähin synnytyssairaala sijaitsi puolen kilometrin päässä kotoa.
Suurin menetys keskussairaalan alasajossa syntyisi siitä, että yksityispraktiikoilta häviäisi erikoislääkäreitä, niitä tohtoreita, jotka nyt sairaalavuorojen ohella pitävät yksityisvastaanottoa savonlinnalaisissa lääkärikeskuksissa. Heidän palveluihinsa on nykyisinkin varaa lähinnä vain hyvin toimeentulevilla kansalaisilla. Heidän porunsa kuuluu tunnetusti kauas, joten keskussairaalaa pidettäneen hengityskoneessa niin pitkään kuin mahdollista.
EU taasen potee sellaista hivutustautia, etteivät sitä taida pelasta enää mitkään poppakonstit. Niihin kyllä turvauduttaneen vielä jokunen vuosi uusliberaalien voimien johdolla. Sitten kun kaikkien maiden julkiset palvelut on saatu ajetuksi maanrakoon tai yksityistettyä ja pörssiyhtiöitettyä sekä kansalliset (luonnon)rikkaudet ryövättyä ylikansallisten puljujen haltuun, voidaan EU lakkauttaa. Siihen mennessä Suomen terveydenhuoltojärjestelmä on jo kansainvälisten sijoittajayhtiöiden omistamien ketjujen monopolisoima - jollemme pidä varaamme.
Sosteri siis hajoaa ensin liitoksistaan, EU hieman myöhemmin. Molemmat olivat alunperinkin rakenteina tuhoon tuomittuja, toinen liian pieni, toinen liian suuri. Molempien takuumiehille ja -naisille tekee hirmuisen kipeää myöntää, ettei homma pysynyt hanskassa.
- - -
P.S.Euroopan Unionin tutinatauti on tarttunut jo Kansainväliseen valuuttarahastoon. IMF:n ranskalaisen pääjohtajan seksisekoilut Yhdysvalloissa kertovat paljon vanhan mantereen turmeltuneisuudesta. Täällä on totuttu ajattelemaan, että valta pyhittää kaikki keinot ja kaikenlaisen käyttäytymisen - oli kyse viriilin pääjohtajan hetken mielihaluista tai EU:n reunavaltioiden kansallisvarallisuuden syytämisestä finanssimaailman pohjattomaan pötsiin.
P.P.S. Kaikki kunnia Portugalin ja Kreikan työläisille sekä Espanjan nuorille, jotka ovat asettuneet vastustamaan mätää maailmaa. Meillä Suomessa käytiin sovittelevasti vaaliuurnilla ja osoitettiin hillitysti mieltä, turhaan. Kompromissihallitus on tekeillä. Köyhät ja kipeät saanevat jatkossakin tyytyä osaansa.
tiistai 10. toukokuuta 2011
Hikipajat ja paperilehden kuolema
Paperilehtien aika alkaa olla ohi. Muutaman vuoden päästä niiden parissa lähinnä retroillaan vanhusten palvelutaloissa.
Paperisia sanomalehtiä ei siirrä historiaan se, että Internet on olemassa, eivät läppäritkään, eivätkä häkkärä-väkkärä-mobiililaitteet. Syy on iPadin - ja sitä kopioivien tablet-tietokoneiden, jotka toimivat mm. mainoina lukulaitteina ja julkaisualustoina sen lisäksi, että niillä voi tehdä kaikkea muutakin taivaan ja maan väliltä. Huussipaperin korvikkeeksi niistä ei tosin ole, eikä kalankääreeksi, mutta kaikkeahan ei voi saada samassa paketissa.
En mainosta iPadia siitä syystä, että saisin rojalteja. Minulla ei ole tällä hetkellä edes varaa ihanuuteen. Mutta haaveilen, että olisi. En ole nähnyt tai pidellyt hyppysissäni käyttäjäänsä iPadia paremmin kohtelevaa ja ymmärtävää elektronista vempelettä. Se oli kiintymystä ensi silmäyksellä, rakkautta ensi kosketuksella, kun työkaveri lainasi uutta iPadiaan ihmeltetäväkseni.Paljon sanottu, kun ottaa huomioon, että en todellakaan hypetä teknologiaa.
Syystäkin olin järkyttynyt, kun luin tällä viikolla Hesarista, että Apple on yhtä roistomainen kuin kaikki muutkin elektroniikkavalmistajat ja teettää Kiinassa orjamaisissa oloissa surkealla palkalla alihankkijoillaan loistavia tuotteitaan.
Milloin saamme reilun kaupan elektroniikkaa kauppoihin? Olisin valmis maksamaan toisen mokoman uudesta iPadistani, jos sen tuotannossa olisi otettu huomioon työntekijöiden hyvinvointi ja ympäristön saastumisen estämiseksi olisi tehty voitava - olkoonkin, ettei minulla juuri nyt ole varaa edes nykyhintaisiin iPadin hikipajaversioihin. Luulen, että maailmassa asustaa iso joukko ihmisiä, joille tuotteen hintaa tärkeämpää olisi tieto siitä, ettei sen valmistus polje kenenkään ihmisoikeuksia.
Paperisia sanomalehtiä ei siirrä historiaan se, että Internet on olemassa, eivät läppäritkään, eivätkä häkkärä-väkkärä-mobiililaitteet. Syy on iPadin - ja sitä kopioivien tablet-tietokoneiden, jotka toimivat mm. mainoina lukulaitteina ja julkaisualustoina sen lisäksi, että niillä voi tehdä kaikkea muutakin taivaan ja maan väliltä. Huussipaperin korvikkeeksi niistä ei tosin ole, eikä kalankääreeksi, mutta kaikkeahan ei voi saada samassa paketissa.
En mainosta iPadia siitä syystä, että saisin rojalteja. Minulla ei ole tällä hetkellä edes varaa ihanuuteen. Mutta haaveilen, että olisi. En ole nähnyt tai pidellyt hyppysissäni käyttäjäänsä iPadia paremmin kohtelevaa ja ymmärtävää elektronista vempelettä. Se oli kiintymystä ensi silmäyksellä, rakkautta ensi kosketuksella, kun työkaveri lainasi uutta iPadiaan ihmeltetäväkseni.Paljon sanottu, kun ottaa huomioon, että en todellakaan hypetä teknologiaa.
Syystäkin olin järkyttynyt, kun luin tällä viikolla Hesarista, että Apple on yhtä roistomainen kuin kaikki muutkin elektroniikkavalmistajat ja teettää Kiinassa orjamaisissa oloissa surkealla palkalla alihankkijoillaan loistavia tuotteitaan.
Milloin saamme reilun kaupan elektroniikkaa kauppoihin? Olisin valmis maksamaan toisen mokoman uudesta iPadistani, jos sen tuotannossa olisi otettu huomioon työntekijöiden hyvinvointi ja ympäristön saastumisen estämiseksi olisi tehty voitava - olkoonkin, ettei minulla juuri nyt ole varaa edes nykyhintaisiin iPadin hikipajaversioihin. Luulen, että maailmassa asustaa iso joukko ihmisiä, joille tuotteen hintaa tärkeämpää olisi tieto siitä, ettei sen valmistus polje kenenkään ihmisoikeuksia.
keskiviikko 4. toukokuuta 2011
Puhelias vapaamatkustaja
Moni säälittelee minua. Miten saat iltasi kulumaan ypöyksin kämpillä, kaukana perheestä ja viihdevirityksistä? Minulla ei näet ole töllötintä täällä Lappeenrannassa. Vain retroradio ja läppäri pitävät yhteyksiä yllä ulkomaailmaan.
Mutta minullapa on ikioma kaveri, joka äityy eritoten iltaisin ja yöaikaan hyvin puheliaaksi. Se murisee, naukuu, kurahtelee ja vääntyilee minkä kerkiää. Se Jokin asustaa suolenmutkassani vasemmalla puolen maallista majaani. Vain kerran se on näiden kuukausien aikana eksynyt oikealla puolen kehoa.
Älkää nyt luulko, että olen tullut vainoharhaiseksi tai luulotautiseksi. Kuulun vain mitä ilmeisimmin siihen kasvavaan joukkoon suomalaisia, joilla on epämääräisiä vatsavaivoja, ruoka-aineallergioita ja yliherkkyyksiä. Kun olen työpaikkani kahvitauoilla kuulostellut ihmisten oireilua niin vatsannipistyksistä, turvotuksista, poltteista ja närästyksistä on tullut yhden sun toisen kansalaisen arkipäivää.
En haluaisi olla ilonpilaaja, mutta ennustan, että yhä useammalle käy niin kuin meikätytölle, herkkävatsaiselle otukselle, kävi jo aikaa sitten. Vatsa määrää mitä syön, ei niinkään kukkaro tai mieliteot, mainonnasta puhumattakaan. Itse olen ollut tosin tyytyväinen, kun olen joutunut jo vuosia sitten jättämään valtaosan teollisista valmisruoista tyyten pois ruokalistalta yksistään jo siitä syystä, että ne närästävät riivatusti. Toisaalta epäilen vahvasti, että juuri ruoan teollinen prosessointi saa suomalaisten massut ja aineenvaihdunnan sekaisin ja pullauttaa allergiat, intoleranssit ja muut vitsaukset kukoistukseen.
Teollista mössöä on toisaalta vaikea välttää kokonaan, jos ei ihan puritaaniksi herkeä. Tänäänkin mässytin töissä työkaverin kahvipöytään kiikuttamaa Daim-kakkua, kun se maistui syntisen rasvaiselle ja makealle. En tohtinut katsoa tuoteselostetta, mitä lie höttöä ollutkaan oikeasti...
Mutta palatakseni puheliaaseen kaveriini, joka ei muuten ollut Daim-kakusta moksiskaan, mutta auta varjele, kun pistelin nyt illan tullen poskeeni lautasellisen puuroa ja pari hedelmää... silloin alkoi iloinen haastelu. Niin siis, tämä vapaamatkustaja ilmaantui vaivoikseni (vai pitäisikö olla vain kiitollinen puheseurasta ja todeta "kumppanikseni"?) kohtapuoliin sen jälkeen, kun olin muuttanut arkiviikoiksi työn perässä Lappeen kaupunkiin. Ensioireet olivat tosin orastavan vatsahaavan kaltaiset polttelut vatsan uumenissa, mutta kun terveyttämällä entisestään ruokavaliotani pääsin kivuista eroon, sain vastalahjaksi Sen Jonkin.
Yleensä suolenkurnahtelut viestivät nälästä, mutta tämä kaveri pitää suunsa visusti kiinni jos milloin poden näläntunnetta ja edellisestä huikopalasta on kulunut tuntisotalla. Kun sitten mätän apetta menemään, alkaa elämöinti. Olen nimennyt Sen Jonkin Olegiksi, sillä ensimmäinen epäilyni oli, että olin onnistunut sittenkin saalistamaan ameeban elimistööni viimeiseltä Pietarin-reissultani. Luultavasti Oleg ei kuitenkaan ole ameeba, onpahan vain taitava tuottamaan ameebamaisia äänteitä.
Jutut eivät Olegilta nimittäin lopu kesken. Erityisesti yöaikaan Oleg pulputtaa liki katkeamatta. Päiväsaikaan se hienotunteisesti ymmärtää olla enimmäkseen vaiti. Jos milloin sitten Olegille sattuu päivän valolla puheripuli päälle, kun itse istun palaverissa tai kokouksessa, joudun minäkin olemaan tavallista enemmän äänessä vain peittääkseni Olegin mesoamisen. Olisihan noloa kommentoida pomon esitystä vatsastapuhujan tapaan: öyhr-mryh-prr-iih.
Yhdestä ominaisuudesta olen Olegille erityisen kiitollinen. Vaikka Olegilla on välillä liikaakin sanottavaa, osaa se pitää mölyt tavallaan sisällään: ilmavaivoja se ei tuota. Minulla onkin Olegin kanssa sopimus. Niin kauan kuin se pitää näistä sisäsiisteistä tavoistaan kiinni, en lähde sitä häätämään sen enempää epämääräisin kotikonstein kuin medikaalisin keinoinkaan.
Täytyyhän yksinäisen olla kiitollinen uskolliselle juttukaverille.
Mutta minullapa on ikioma kaveri, joka äityy eritoten iltaisin ja yöaikaan hyvin puheliaaksi. Se murisee, naukuu, kurahtelee ja vääntyilee minkä kerkiää. Se Jokin asustaa suolenmutkassani vasemmalla puolen maallista majaani. Vain kerran se on näiden kuukausien aikana eksynyt oikealla puolen kehoa.
Älkää nyt luulko, että olen tullut vainoharhaiseksi tai luulotautiseksi. Kuulun vain mitä ilmeisimmin siihen kasvavaan joukkoon suomalaisia, joilla on epämääräisiä vatsavaivoja, ruoka-aineallergioita ja yliherkkyyksiä. Kun olen työpaikkani kahvitauoilla kuulostellut ihmisten oireilua niin vatsannipistyksistä, turvotuksista, poltteista ja närästyksistä on tullut yhden sun toisen kansalaisen arkipäivää.
En haluaisi olla ilonpilaaja, mutta ennustan, että yhä useammalle käy niin kuin meikätytölle, herkkävatsaiselle otukselle, kävi jo aikaa sitten. Vatsa määrää mitä syön, ei niinkään kukkaro tai mieliteot, mainonnasta puhumattakaan. Itse olen ollut tosin tyytyväinen, kun olen joutunut jo vuosia sitten jättämään valtaosan teollisista valmisruoista tyyten pois ruokalistalta yksistään jo siitä syystä, että ne närästävät riivatusti. Toisaalta epäilen vahvasti, että juuri ruoan teollinen prosessointi saa suomalaisten massut ja aineenvaihdunnan sekaisin ja pullauttaa allergiat, intoleranssit ja muut vitsaukset kukoistukseen.
Teollista mössöä on toisaalta vaikea välttää kokonaan, jos ei ihan puritaaniksi herkeä. Tänäänkin mässytin töissä työkaverin kahvipöytään kiikuttamaa Daim-kakkua, kun se maistui syntisen rasvaiselle ja makealle. En tohtinut katsoa tuoteselostetta, mitä lie höttöä ollutkaan oikeasti...
Mutta palatakseni puheliaaseen kaveriini, joka ei muuten ollut Daim-kakusta moksiskaan, mutta auta varjele, kun pistelin nyt illan tullen poskeeni lautasellisen puuroa ja pari hedelmää... silloin alkoi iloinen haastelu. Niin siis, tämä vapaamatkustaja ilmaantui vaivoikseni (vai pitäisikö olla vain kiitollinen puheseurasta ja todeta "kumppanikseni"?) kohtapuoliin sen jälkeen, kun olin muuttanut arkiviikoiksi työn perässä Lappeen kaupunkiin. Ensioireet olivat tosin orastavan vatsahaavan kaltaiset polttelut vatsan uumenissa, mutta kun terveyttämällä entisestään ruokavaliotani pääsin kivuista eroon, sain vastalahjaksi Sen Jonkin.
Yleensä suolenkurnahtelut viestivät nälästä, mutta tämä kaveri pitää suunsa visusti kiinni jos milloin poden näläntunnetta ja edellisestä huikopalasta on kulunut tuntisotalla. Kun sitten mätän apetta menemään, alkaa elämöinti. Olen nimennyt Sen Jonkin Olegiksi, sillä ensimmäinen epäilyni oli, että olin onnistunut sittenkin saalistamaan ameeban elimistööni viimeiseltä Pietarin-reissultani. Luultavasti Oleg ei kuitenkaan ole ameeba, onpahan vain taitava tuottamaan ameebamaisia äänteitä.
Jutut eivät Olegilta nimittäin lopu kesken. Erityisesti yöaikaan Oleg pulputtaa liki katkeamatta. Päiväsaikaan se hienotunteisesti ymmärtää olla enimmäkseen vaiti. Jos milloin sitten Olegille sattuu päivän valolla puheripuli päälle, kun itse istun palaverissa tai kokouksessa, joudun minäkin olemaan tavallista enemmän äänessä vain peittääkseni Olegin mesoamisen. Olisihan noloa kommentoida pomon esitystä vatsastapuhujan tapaan: öyhr-mryh-prr-iih.
Yhdestä ominaisuudesta olen Olegille erityisen kiitollinen. Vaikka Olegilla on välillä liikaakin sanottavaa, osaa se pitää mölyt tavallaan sisällään: ilmavaivoja se ei tuota. Minulla onkin Olegin kanssa sopimus. Niin kauan kuin se pitää näistä sisäsiisteistä tavoistaan kiinni, en lähde sitä häätämään sen enempää epämääräisin kotikonstein kuin medikaalisin keinoinkaan.
Täytyyhän yksinäisen olla kiitollinen uskolliselle juttukaverille.
torstai 28. huhtikuuta 2011
Näennäismarkkinoilla
Kuntien sosiaali- ja terveyspalveluja ulkoistetaan kiihtyvällä tahdilla yksityisille firmoille. Puhutaan näennäismarkkinoista. Sanalla alunperin tarkoitettiin kunnan jonkinsortin monopoliasemaa, kun haluttiin osoittaa, että julkisen vallan häärätessä itse samoilla hiekkalaatikoilla ei pääse syntymään kunnon leikkiä markkinavoimien temmeltää rauhassa.
Edelleen voidaan puhua näennäismarkkinoista, mutta toisesta näkökulmasta. Kansainväliset suursijoittajat ovat pitäneet huolen siitä, että monopoliasemaan ovat hivuttautumassa isot sosiaali- ja terveysalan toimijat. Nyt ne napsivat niinsanottua varmaa tuottoa vanhusten, vammaisten, köyhien ja kipeiden verovaroin kustannetusta hoivasta ja hoidosta. Mitä suuremman jalansijan ne saavat, sitä varmemmin ne pääsevät jatkossa määrittelemään hintatason tapettuaan tai nieltyään Moolokin kitaansa kaikki itselliset pienyritykset tieltään. Puruveden seudullakin enonkoskelaisia lääkitään Attendo MedOnen voimin ja Kesälahdella Med Group syrjäytti kyläyhdistyksen huolenpitäjän roolista. Kansallinen häpeä, mutta Med Groupin takana on myös Suomen Itsenäisyyden juhlarahaston, Sitran varallisuutta.
Mikäs siinä, kunnat ovat palvelunsa kilpailuttaneet ja näin markkinavoimat toimivat, voitaisiin ajatella. Pääasia, että sairastuneille on lääkäri saatavilla ja mummoille hoivaa tyrkyllä.
Kunnat alkavat kuitenkin olla pikkutekijöitä, osaamattomia kilpailuttajia ja nöyryytettyjä altavastaajia kovassa pelissä. Suuryrityksillä, joiden liikevoitot ovat merkittäviä, on varaa palkata sellainen juristiarmeija, että julkinen palvelun tilaaja, samoin kuin valvovat viranomaiset ovat helisemässä niiden kanssa siinä vaiheessa, kun homma alkaa mennä pieleen. Usein se menee ketuilleen, sillä mistä suurten toimijoiden huima kasvu ja liikevoitot ovat peräisin jos eivät laadullisesti hutiloiden tehdystä työstä ja katteettomista lupauksista?
Kirjoittakaa kaksi seuraavaa sanaa hakukoneeseen: "attendo aluehallintovirasto" niin saatte lukea mitä kaikkea voi tapahtua tämän päivän Suomessa hoitobisneksessä.
Tämän murroksen rinnalla sosiaali- ja terveysministeriön touhuilut, Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen piperrykset ja poliittisten päättäjien mielenilmaisut ovat kevyttä kamaa. Kun tuli on päästetty irti, jää paljon tuhkaa jäljelle. Rehdiksi kilpailutukset eivät voi tulla, koska hankintayksiköiltä puuttuu kilpailutusosaamista - kun taas vastapuolella, isoissa hoivabisnesyrityksissä juuri sitä on yllin kyllin, vaikkei muuta olisikaan tarjota.
Ainoastaan palveluseteleillä voidaan jotain pelastaa, jos pieniä yrityksiä enää pian pelastettavissa on - ja tietysti pitämällä tärkeimmät sosiaali- ja terveyspalvelut kuntien omana tuotantona.
Edelleen voidaan puhua näennäismarkkinoista, mutta toisesta näkökulmasta. Kansainväliset suursijoittajat ovat pitäneet huolen siitä, että monopoliasemaan ovat hivuttautumassa isot sosiaali- ja terveysalan toimijat. Nyt ne napsivat niinsanottua varmaa tuottoa vanhusten, vammaisten, köyhien ja kipeiden verovaroin kustannetusta hoivasta ja hoidosta. Mitä suuremman jalansijan ne saavat, sitä varmemmin ne pääsevät jatkossa määrittelemään hintatason tapettuaan tai nieltyään Moolokin kitaansa kaikki itselliset pienyritykset tieltään. Puruveden seudullakin enonkoskelaisia lääkitään Attendo MedOnen voimin ja Kesälahdella Med Group syrjäytti kyläyhdistyksen huolenpitäjän roolista. Kansallinen häpeä, mutta Med Groupin takana on myös Suomen Itsenäisyyden juhlarahaston, Sitran varallisuutta.
Mikäs siinä, kunnat ovat palvelunsa kilpailuttaneet ja näin markkinavoimat toimivat, voitaisiin ajatella. Pääasia, että sairastuneille on lääkäri saatavilla ja mummoille hoivaa tyrkyllä.
Kunnat alkavat kuitenkin olla pikkutekijöitä, osaamattomia kilpailuttajia ja nöyryytettyjä altavastaajia kovassa pelissä. Suuryrityksillä, joiden liikevoitot ovat merkittäviä, on varaa palkata sellainen juristiarmeija, että julkinen palvelun tilaaja, samoin kuin valvovat viranomaiset ovat helisemässä niiden kanssa siinä vaiheessa, kun homma alkaa mennä pieleen. Usein se menee ketuilleen, sillä mistä suurten toimijoiden huima kasvu ja liikevoitot ovat peräisin jos eivät laadullisesti hutiloiden tehdystä työstä ja katteettomista lupauksista?
Kirjoittakaa kaksi seuraavaa sanaa hakukoneeseen: "attendo aluehallintovirasto" niin saatte lukea mitä kaikkea voi tapahtua tämän päivän Suomessa hoitobisneksessä.
Tämän murroksen rinnalla sosiaali- ja terveysministeriön touhuilut, Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen piperrykset ja poliittisten päättäjien mielenilmaisut ovat kevyttä kamaa. Kun tuli on päästetty irti, jää paljon tuhkaa jäljelle. Rehdiksi kilpailutukset eivät voi tulla, koska hankintayksiköiltä puuttuu kilpailutusosaamista - kun taas vastapuolella, isoissa hoivabisnesyrityksissä juuri sitä on yllin kyllin, vaikkei muuta olisikaan tarjota.
Ainoastaan palveluseteleillä voidaan jotain pelastaa, jos pieniä yrityksiä enää pian pelastettavissa on - ja tietysti pitämällä tärkeimmät sosiaali- ja terveyspalvelut kuntien omana tuotantona.
maanantai 18. huhtikuuta 2011
Jytky helisytteli ikkunoita
Viime yönä heräsin siihen, kun ikkunanpuitteet helisivät. Huima tuulenpuuska riepotteli mökkeröämme ja pian alkoi sataa kaatamalla. Mies murahti vierestä unisena: "Nyt se jytky tuli".
Ehdin vielä nukahtaa jytkyn laannuttua ennen kuin herätyskello alkoi piristä pian aamukuuden jälkeen. Olin nähnyt unta vaalikäppyröistä. Joku sanoi unessani, että vaalitulos on kumottu, EU-komission määräyksestä.
Todellisuus valkeni melkein yhtä hyytävänä. Paitsi että sunnuntain autuaallinen haravointisää oli muuttunut tuiman tuuliseksi maanantaiksi manasi EU-komissio Suomea tuoreeltaan vaalien jälkeen pitämään kiinni lupauksistaan tukea ehdoitta Portugalia. Komissio katsoi kuulemma Suomen edellishallituksen valtuutuksella sitoutuneen tukipakettiin.
Perin kummalliseksi on mennyt rehniläinen touhuilu Brysselissä. Jos komissio jatkaa mikkeliläiskomissaarinsa yllyttämänä tällaista politikointia seuraavan vaalikauden ja ruotsalaiset tuossa naapurissa jaksavat kohkata persujen politikoinnista ääriarvostelevaan tapaan kuten viime päivinä, niin meitä ei seuraavilla vaalikierroksilla pelasta persuenemmistöiseltä meppirintamalta, kunnallisvaltuutettujen kaartilta ja parlamentaarikkojen rivistöltä enää mikään poliittinen mahti maailmassa. Kaupan tekijäisiksi saamme persun presidentiksi ja pääministeriksi, kunhan persut sallivat yhden poikkeuksen ihmisen kloonauskieltoonsa: Timo Soinin monistamisen vähintään kahdeksi, jollei tuhanneksi persuksi.
Vaikka kloonaus taitaa olla ihan tarpeetonta. Perustavaa laatua olevat kaikenikäiset, -kokoiset ja -näköiset suomalaiset ovat enimmäkseen sensorttista sakkia, jota soinilaisten vaalivalvojaisissa nähtiin eilen. Heitä on sadoin tuhansin, jollei miljoonin, keskuudessamme. Heidän rinnallaan Jyrki Kataisen tyköistuviksi puleeratut kykyjoukot ja Urpilaisen rokkaavat Jungner-jugendit vaikuttivat vaalibileissään humanoideilta. Kiviniemen vaalivalvojaisiin taas oli onnistuttu kokoamaan edustava otos keskustapuolueen dynaamisinta ydintä: kannattajia enimmäkseen kuudenkympin ja kuoleman väliltä. Jotenkin oireellisesti samasta ilmiöstä kertoi Itä-Savon kuvavalinta tämän päivän nettisivulla otsikon "Keskustan tappioon monta syytä" yllä. Häkellyttävää.
Ehdin vielä nukahtaa jytkyn laannuttua ennen kuin herätyskello alkoi piristä pian aamukuuden jälkeen. Olin nähnyt unta vaalikäppyröistä. Joku sanoi unessani, että vaalitulos on kumottu, EU-komission määräyksestä.
Todellisuus valkeni melkein yhtä hyytävänä. Paitsi että sunnuntain autuaallinen haravointisää oli muuttunut tuiman tuuliseksi maanantaiksi manasi EU-komissio Suomea tuoreeltaan vaalien jälkeen pitämään kiinni lupauksistaan tukea ehdoitta Portugalia. Komissio katsoi kuulemma Suomen edellishallituksen valtuutuksella sitoutuneen tukipakettiin.
Perin kummalliseksi on mennyt rehniläinen touhuilu Brysselissä. Jos komissio jatkaa mikkeliläiskomissaarinsa yllyttämänä tällaista politikointia seuraavan vaalikauden ja ruotsalaiset tuossa naapurissa jaksavat kohkata persujen politikoinnista ääriarvostelevaan tapaan kuten viime päivinä, niin meitä ei seuraavilla vaalikierroksilla pelasta persuenemmistöiseltä meppirintamalta, kunnallisvaltuutettujen kaartilta ja parlamentaarikkojen rivistöltä enää mikään poliittinen mahti maailmassa. Kaupan tekijäisiksi saamme persun presidentiksi ja pääministeriksi, kunhan persut sallivat yhden poikkeuksen ihmisen kloonauskieltoonsa: Timo Soinin monistamisen vähintään kahdeksi, jollei tuhanneksi persuksi.
Vaikka kloonaus taitaa olla ihan tarpeetonta. Perustavaa laatua olevat kaikenikäiset, -kokoiset ja -näköiset suomalaiset ovat enimmäkseen sensorttista sakkia, jota soinilaisten vaalivalvojaisissa nähtiin eilen. Heitä on sadoin tuhansin, jollei miljoonin, keskuudessamme. Heidän rinnallaan Jyrki Kataisen tyköistuviksi puleeratut kykyjoukot ja Urpilaisen rokkaavat Jungner-jugendit vaikuttivat vaalibileissään humanoideilta. Kiviniemen vaalivalvojaisiin taas oli onnistuttu kokoamaan edustava otos keskustapuolueen dynaamisinta ydintä: kannattajia enimmäkseen kuudenkympin ja kuoleman väliltä. Jotenkin oireellisesti samasta ilmiöstä kertoi Itä-Savon kuvavalinta tämän päivän nettisivulla otsikon "Keskustan tappioon monta syytä" yllä. Häkellyttävää.
torstai 7. huhtikuuta 2011
Kevätkutuisen lahnan ystävät
Hain tänään ennakkoäänestysreissuni kupeessa uuden kirjastokortin Lappeenrannan Sammonlahden kirjastosta. Kortin kuvituksena kölli komea saimaannorppa.
Lappeenrannan seudulla norppien toistaisesta olemassaolosta otetaan kaikki kuviteltavissa oleva imagohyöty irti. Täkäläinen ostospaikkani, paikallinen K-kauppa, on sekin tukenut saimaannorpan suojelua ja ripustanut asiasta kertovan diplomin seinälleen.
Kuitenkaan Etelä-Karjala ei ole mikään norppamaakunta.
Etelä-Savo on.
Etelä-Savon maakuntajohtaja taas ottaa kaiken irti virka-ajalla (ja verovaroista kustannetulla palkalla) saimaannorpan suojelun vastustamisesta. Uusimman Itukan mukaan Matti Viialainen on aikeissa valittaa puumalalaisen osakaskuntansa nimissä verkkovesien aukot tukkineesta asetuksesta vaikka EU:n ihmisoikeustuomioistuimeen asti.
On se niin väärin, jos Matti, 58 vee, ei pääse kevätkutuista lahnaa pyytämään lahdukkeesta, jossa jo nuorna poikana isänsä keralla jaloa lahnanpyyntiä harjoitti.
Muistelen aiemminkin törmänneeni rikkumattomaan kansalaisoikeuteen saada pyytää kevätkutuista lahnaa. Kevätkutuisten lahnojen kalastamisen puolesta norpansuojelua vastaan vetosi aikoinaan Punkaharjun kunnanhallitus silloisen kunnanjohtaja Pekka Nousiaisen innoittamana.
Näillä Etelä-Savon junttimaineen nostattajilla on siis muitakin yhteisiä intohimon kohteita kuin vallan pyydystäminen konstilla millä hyvänsä: rakkaus kevätkutuisiin lahnoihin.
Viialainen toteaa, että norpansuojelusta päästäisiin helpoimmalla, jos seuraava hallitus kumoaisi asetuksen.
Viialaisesta päästäisiin helpoimmalla, jos hän ymmärtäisi hävetä itsensä viralta. Mutta eihän häpeämättömällä ole suhteellisuudentajua.
Jos syntyy epäilys, että olen itse uusavuton kalapuikkojen popsija, joka ei ymmärrä arvostaa kevätkutuisia lahnoja, korjaan oitis asian laidan. Osaan paitsi syödä myös valmistaa lahnaa monellakin tapaa ja olen siitä lukuisasti aterioita kokannutkin - semminkin siihen aikaan elämästäni, kun elelimme opiskelija-duunari-taloudessa ja markkaa sai venyttää soikeaksi ja lättänäksi kuin lahnaa. Mikään herkullisista herkullisin kala lahna ei kuitenkaan ole. Lahna ei kuulu järvikalalistallani top teniin. Sen edelle asetan särjenkin. Särjestä tulee makoisia kalapihvejä ja suolasärki on hiton hyvää.
Vaikka olen kalaruokien ystävä, voin olla ilman lahnoja verkkokalastuskiellon ajan. Enkä kuole nälkään, vaikka verkkohauetkin jäisivät saamatta, minulle kelpaavat kyllä katiskan pyytämätkin.
Kolme päivää perätysten olen tälläkin viikolla haukiruokaa napostellut henkeni pitimiksi, mikä kertokoon antaumuksellista suhteestani kalaruokiin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Saimaan kalastajana norpalla on paljon pitkäaikaisemmat oikeudet kalavesiin kuin Matilla, 58 vee, ja muutamalla muulla kalavesien omistajalla. Jos ainutlaatuinen hylkeemme hoippuu nyt sukupuuton partaalla ihmisten vainon takia ja meillä on edes vähäinen mahdollisuus korjata tyrimisemme jättämällä nailonverkkomme seinustoille, niin miksi ihmeessä itkisimme kevätkutuisten lahnojen perään?
Äänestin ehdokasta, jolle yksi saimaannorppa merkitsee enemmän kuin Saimaan kaikki kevätkutuiset lahnat yhteensä.
Lappeenrannan seudulla norppien toistaisesta olemassaolosta otetaan kaikki kuviteltavissa oleva imagohyöty irti. Täkäläinen ostospaikkani, paikallinen K-kauppa, on sekin tukenut saimaannorpan suojelua ja ripustanut asiasta kertovan diplomin seinälleen.
Kuitenkaan Etelä-Karjala ei ole mikään norppamaakunta.
Etelä-Savo on.
Etelä-Savon maakuntajohtaja taas ottaa kaiken irti virka-ajalla (ja verovaroista kustannetulla palkalla) saimaannorpan suojelun vastustamisesta. Uusimman Itukan mukaan Matti Viialainen on aikeissa valittaa puumalalaisen osakaskuntansa nimissä verkkovesien aukot tukkineesta asetuksesta vaikka EU:n ihmisoikeustuomioistuimeen asti.
On se niin väärin, jos Matti, 58 vee, ei pääse kevätkutuista lahnaa pyytämään lahdukkeesta, jossa jo nuorna poikana isänsä keralla jaloa lahnanpyyntiä harjoitti.
Muistelen aiemminkin törmänneeni rikkumattomaan kansalaisoikeuteen saada pyytää kevätkutuista lahnaa. Kevätkutuisten lahnojen kalastamisen puolesta norpansuojelua vastaan vetosi aikoinaan Punkaharjun kunnanhallitus silloisen kunnanjohtaja Pekka Nousiaisen innoittamana.
Näillä Etelä-Savon junttimaineen nostattajilla on siis muitakin yhteisiä intohimon kohteita kuin vallan pyydystäminen konstilla millä hyvänsä: rakkaus kevätkutuisiin lahnoihin.
Viialainen toteaa, että norpansuojelusta päästäisiin helpoimmalla, jos seuraava hallitus kumoaisi asetuksen.
Viialaisesta päästäisiin helpoimmalla, jos hän ymmärtäisi hävetä itsensä viralta. Mutta eihän häpeämättömällä ole suhteellisuudentajua.
Jos syntyy epäilys, että olen itse uusavuton kalapuikkojen popsija, joka ei ymmärrä arvostaa kevätkutuisia lahnoja, korjaan oitis asian laidan. Osaan paitsi syödä myös valmistaa lahnaa monellakin tapaa ja olen siitä lukuisasti aterioita kokannutkin - semminkin siihen aikaan elämästäni, kun elelimme opiskelija-duunari-taloudessa ja markkaa sai venyttää soikeaksi ja lättänäksi kuin lahnaa. Mikään herkullisista herkullisin kala lahna ei kuitenkaan ole. Lahna ei kuulu järvikalalistallani top teniin. Sen edelle asetan särjenkin. Särjestä tulee makoisia kalapihvejä ja suolasärki on hiton hyvää.
Vaikka olen kalaruokien ystävä, voin olla ilman lahnoja verkkokalastuskiellon ajan. Enkä kuole nälkään, vaikka verkkohauetkin jäisivät saamatta, minulle kelpaavat kyllä katiskan pyytämätkin.
Kolme päivää perätysten olen tälläkin viikolla haukiruokaa napostellut henkeni pitimiksi, mikä kertokoon antaumuksellista suhteestani kalaruokiin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Saimaan kalastajana norpalla on paljon pitkäaikaisemmat oikeudet kalavesiin kuin Matilla, 58 vee, ja muutamalla muulla kalavesien omistajalla. Jos ainutlaatuinen hylkeemme hoippuu nyt sukupuuton partaalla ihmisten vainon takia ja meillä on edes vähäinen mahdollisuus korjata tyrimisemme jättämällä nailonverkkomme seinustoille, niin miksi ihmeessä itkisimme kevätkutuisten lahnojen perään?
Äänestin ehdokasta, jolle yksi saimaannorppa merkitsee enemmän kuin Saimaan kaikki kevätkutuiset lahnat yhteensä.
maanantai 4. huhtikuuta 2011
Harmaalla vyöhykkeellä
Tuin tietoisesti monikulttuurista taloutta, kun hain viime perjantaina pizzeria Merenneidosta Punkasalmelta perheellemme ehtoopalat.
Lätyt olivat maukkaita. Eivät liian suolaisia, eivätkä rasvaisia eivätkä turhan paksupohjaisia tekeleitä pizzoiksi.
Hinta oli himpun alle kuuden euron.
Suomalaiset majoitus- ja hotellialan yrittäjät väittävät kiivaasti, että alle kuuden euron pizzat ovat harmaan talouden aikaansaannosta. Ovat kuulemma laskeneet, ettei alle kuudella eurolla voi tehdä rehellistä pizzaa. Etnisiltä taustaltaan toismaalaiset pizzerioiden omistajat väittävät vastaan. He toteavat tyytyvänsä alle tonnin kuukausituloihin yrittäjänä ja tekevänsä tinkimättömän pitkää päivää. Sillä konstilla onnistuvat tarjoamaan halpoja pizzoja meille nälkäisille suomalaisille.
Jos Suomessa halutaan lähteä torjumaan ihan oikeasti harmaata taloutta, rahanpesua ja ihmiskauppaa, niin ryhdytään syynäämään rakennustyömaita ja niiden alihankintaketjuja ja työvoimapolitiikkaa. Ensitöikseen voisi valtio tutkia omat työmaansa. Niillä on töissä paitsi pimeää porukkaa Puolasta ja Virosta niin myös moottoripyöräjengien yhtiöitä.
Tai jos halutaan tosissaan harmaa talous aisoihin, aletaan seurata tiiviisti kiinteistökauppaa, myös ja nimenomaan bulvaanien nimissä tehtyä. Näitä hämäriä kiinteistökauppoja on tehty niin Punkaharjulla, Kerimäellä, Kesälahdella. Usein ostajataho kiertyy Venäjälle, ei toki suoraan, vaan tavallisesti jonkin sopivan peiteyhtiön kautta. Tavallisimpia postiosoitteita ovat Hollanti ja Kypros veroparatiisien lisäksi. Suomalaiset kiinteistövälittäjät ja pankit ovat tietysti ihan viattomia osapuolia...
Tai mikäli halutaan harmaata valkopestä, niin selvitellään, miten suomalaistaustaisten VIP-ravintoloitsijoiden onnistuu saada kerran viikossa aukiolevat yökerhot taloudellisesti kannattaviksi Kuopioita ja muita provinssikaupunkeja myöten.
Nämä kirkonkylien, lähiöiden ja keskikaupunkien syrjäkatujen kebab-pizzeriat voidaan jättää sinnittelemään omillaan, niin vähäisistä pennosista on bisneksessä kyse verrattuna edellämainittujen alojen liikevaihtoihin.
Itse asiassa en usko, että Suomessa halutaan harmaata taloutta kuriin. Se hyödyttää eliittiä. Yhdysvalloissakin innokkaimpia harmaan työvoiman käyttäjiä ovat äveriäät ihmiset: heidän kotiapulaisensa, remonttimiehensä ja nurmikonleikkaajansa ovat useimmiten viisumitta maassa.
Mistä tunnistaa suomalaisen poliittisen järjestelmän haluttomuuden puuttua harmaaseen talouteen? Esimerkiksi siitä, että meni luvattoman kauan ennen kuin rakennusalalle saatiin käänteinen arvonlisävero, koska Kokoomus yritti torpata tämän rahanpesun paljastamisen mahdollistavan järjestelmän lanseeramisen. Rakennusteollisuus väittää, että käänteinen verosysteemi lisää vain rehellisten yritysten hallintokuluja. Kummallista kyllä, Ruotsissa on onnistuttu samalla systeemillä kitkemään veronkiertoa jo pitkään.
Toinen päähallituspuolue, keskusta, on tehnyt kykypuolueen rinnalla parhaansa taatakseen vastaisuudessa rahanpesun ja veronkierron mahdollistavan kasvottoman omistamisen. Mari Kiviniemi perusti jo kuntaministerinä ollessaan työryhmän miettimään, miten voisimme sallia suomalaisten pestä rahaa osakekaupoilla nimettöminä.
Homma alkaa olla hanskassa. Konstin nimi on hallintarekisteri. Kuulostaa (talous)poliittisesti harmittomalta ja journalistisesti epäseksikkäältä. Asiasta uutisoi, tosin vaisuhkosti, Helsingin Sanomat männä viikolla. Netissä voi tähän kierouteen tutustua mm. suosikkisivujeni nettiosoitteissa:
http://fifi.voima.fi/artikkeli/2011/huhtikuu/en-mina-vaan-markkinat
ja http://www.tuomioja.org/
Lätyt olivat maukkaita. Eivät liian suolaisia, eivätkä rasvaisia eivätkä turhan paksupohjaisia tekeleitä pizzoiksi.
Hinta oli himpun alle kuuden euron.
Suomalaiset majoitus- ja hotellialan yrittäjät väittävät kiivaasti, että alle kuuden euron pizzat ovat harmaan talouden aikaansaannosta. Ovat kuulemma laskeneet, ettei alle kuudella eurolla voi tehdä rehellistä pizzaa. Etnisiltä taustaltaan toismaalaiset pizzerioiden omistajat väittävät vastaan. He toteavat tyytyvänsä alle tonnin kuukausituloihin yrittäjänä ja tekevänsä tinkimättömän pitkää päivää. Sillä konstilla onnistuvat tarjoamaan halpoja pizzoja meille nälkäisille suomalaisille.
Jos Suomessa halutaan lähteä torjumaan ihan oikeasti harmaata taloutta, rahanpesua ja ihmiskauppaa, niin ryhdytään syynäämään rakennustyömaita ja niiden alihankintaketjuja ja työvoimapolitiikkaa. Ensitöikseen voisi valtio tutkia omat työmaansa. Niillä on töissä paitsi pimeää porukkaa Puolasta ja Virosta niin myös moottoripyöräjengien yhtiöitä.
Tai jos halutaan tosissaan harmaa talous aisoihin, aletaan seurata tiiviisti kiinteistökauppaa, myös ja nimenomaan bulvaanien nimissä tehtyä. Näitä hämäriä kiinteistökauppoja on tehty niin Punkaharjulla, Kerimäellä, Kesälahdella. Usein ostajataho kiertyy Venäjälle, ei toki suoraan, vaan tavallisesti jonkin sopivan peiteyhtiön kautta. Tavallisimpia postiosoitteita ovat Hollanti ja Kypros veroparatiisien lisäksi. Suomalaiset kiinteistövälittäjät ja pankit ovat tietysti ihan viattomia osapuolia...
Tai mikäli halutaan harmaata valkopestä, niin selvitellään, miten suomalaistaustaisten VIP-ravintoloitsijoiden onnistuu saada kerran viikossa aukiolevat yökerhot taloudellisesti kannattaviksi Kuopioita ja muita provinssikaupunkeja myöten.
Nämä kirkonkylien, lähiöiden ja keskikaupunkien syrjäkatujen kebab-pizzeriat voidaan jättää sinnittelemään omillaan, niin vähäisistä pennosista on bisneksessä kyse verrattuna edellämainittujen alojen liikevaihtoihin.
Itse asiassa en usko, että Suomessa halutaan harmaata taloutta kuriin. Se hyödyttää eliittiä. Yhdysvalloissakin innokkaimpia harmaan työvoiman käyttäjiä ovat äveriäät ihmiset: heidän kotiapulaisensa, remonttimiehensä ja nurmikonleikkaajansa ovat useimmiten viisumitta maassa.
Mistä tunnistaa suomalaisen poliittisen järjestelmän haluttomuuden puuttua harmaaseen talouteen? Esimerkiksi siitä, että meni luvattoman kauan ennen kuin rakennusalalle saatiin käänteinen arvonlisävero, koska Kokoomus yritti torpata tämän rahanpesun paljastamisen mahdollistavan järjestelmän lanseeramisen. Rakennusteollisuus väittää, että käänteinen verosysteemi lisää vain rehellisten yritysten hallintokuluja. Kummallista kyllä, Ruotsissa on onnistuttu samalla systeemillä kitkemään veronkiertoa jo pitkään.
Toinen päähallituspuolue, keskusta, on tehnyt kykypuolueen rinnalla parhaansa taatakseen vastaisuudessa rahanpesun ja veronkierron mahdollistavan kasvottoman omistamisen. Mari Kiviniemi perusti jo kuntaministerinä ollessaan työryhmän miettimään, miten voisimme sallia suomalaisten pestä rahaa osakekaupoilla nimettöminä.
Homma alkaa olla hanskassa. Konstin nimi on hallintarekisteri. Kuulostaa (talous)poliittisesti harmittomalta ja journalistisesti epäseksikkäältä. Asiasta uutisoi, tosin vaisuhkosti, Helsingin Sanomat männä viikolla. Netissä voi tähän kierouteen tutustua mm. suosikkisivujeni nettiosoitteissa:
http://fifi.voima.fi/artikkeli/2011/huhtikuu/en-mina-vaan-markkinat
ja http://www.tuomioja.org/
torstai 31. maaliskuuta 2011
Satanen mittarissa
Tämä on 101. blogitekstini. Virstanpylvään kunniaksi käsittelen itselleni vierasta aihetta: kilpaurheilua.
Kuulun niihin ihmisiin, jotka kääntävät nopeasti sivuja sanomalehden urheiluannin kohdalla, eivätkä tiedä, missä maassa, kuussa ja mantereella seuraavat olympialaiset tai minkäkin lajin MM-kisat pidetään ja minä vuonna, edeltävien vuosien kilvoitteluista puhumattakaan.
Vihaan Radio Suomen urheilulähetysten tunnaria ja karsastan visummin Urheiluruutua kuin Salattuja elämiä - ja viimemainittua olen katsonut elämäni aikana yhteensä viisi minuuttia.
Kaikkein kammoksuttavinta on moottoriurheiluksi kutsuttu tekniikan rääkkääminen. En pidä melusta enkä pakokaasuista, ja vielä vähemmän ymmärrän miten ne liittyvät urheiluun.
Mutta tänään ja eilen olen poikennut tavoistani ja surffaillut medioiden urheilusivuilta toiselle netissä. Olen koukussa doping-uutisiin. Mitä sakeampi doping-soppa, sitä innokkaammin lusikoin siitä herkkupaloja sisuksiini. Konnia on nimetty tuoreimmassa STT-jupakoinnissa enemmän kuin tällainen kieronliero kilpaurheilun halveksija saattaa unelmissaan toivoa.
Sinivalkoisen hiihtourheilun likapyykin pelmahtelujen hajussa hekumoin muistoillani kollegoistani nuoruuteni päiviltä, noista vihaisista miespuolisista urheilutoimittajista. Miten he aikoinaan kohkasivatkaan, kuinka tyhmä voikaan olla naisurheilutoimittaja, kun STT:n Johanna Aatsalo-Sallinen oli mitä ilmeisimmin syyttään altavastaajana doping-uutisoinnista.
Voi pojat. Korventaakohan sydänalaanne nyt yhtään? Vieläkö jaksatte hehkuttaa kilpaurheilun ylevyyttä, jaloutta ja esimerkillistä voimaa?
Kirjoittaisitte ennemmin kuntoilusta ja liikunnasta, niin saisitte roppakaupalla lisää naislukijoita. Vai onko niin, että kilpaurheilu on niitä viimeisiä miehisyyden linnakkeita, joissa menestyksekkäitä naisampumahiihtäjiä ja upeita naistaitoluistelijoita ja muita amatsoneja kaivataan apuun vain silloin kun miehistä ei ole mihinkään tai kun nämä pelaavat sopupelejä ja douppaavat lääkkeitä?
No, säilyttäkää hiekkalaatikkonne ja lapselliset kilpaleikkinne, mutta älkää jumaliste vaatiko verovaroja hiekan vaihtamiseen puhtaaseen.
Kilpaurheilu on ensimmäinen asia, johon ei tulisi käyttää euroakaan yhteiskunnan varoja. Esteettisimmillään kilpaurheilu kerää euronsa kasaan ihan itse. Vai mitä Kiira ja Laura?
Kuulun niihin ihmisiin, jotka kääntävät nopeasti sivuja sanomalehden urheiluannin kohdalla, eivätkä tiedä, missä maassa, kuussa ja mantereella seuraavat olympialaiset tai minkäkin lajin MM-kisat pidetään ja minä vuonna, edeltävien vuosien kilvoitteluista puhumattakaan.
Vihaan Radio Suomen urheilulähetysten tunnaria ja karsastan visummin Urheiluruutua kuin Salattuja elämiä - ja viimemainittua olen katsonut elämäni aikana yhteensä viisi minuuttia.
Kaikkein kammoksuttavinta on moottoriurheiluksi kutsuttu tekniikan rääkkääminen. En pidä melusta enkä pakokaasuista, ja vielä vähemmän ymmärrän miten ne liittyvät urheiluun.
Mutta tänään ja eilen olen poikennut tavoistani ja surffaillut medioiden urheilusivuilta toiselle netissä. Olen koukussa doping-uutisiin. Mitä sakeampi doping-soppa, sitä innokkaammin lusikoin siitä herkkupaloja sisuksiini. Konnia on nimetty tuoreimmassa STT-jupakoinnissa enemmän kuin tällainen kieronliero kilpaurheilun halveksija saattaa unelmissaan toivoa.
Sinivalkoisen hiihtourheilun likapyykin pelmahtelujen hajussa hekumoin muistoillani kollegoistani nuoruuteni päiviltä, noista vihaisista miespuolisista urheilutoimittajista. Miten he aikoinaan kohkasivatkaan, kuinka tyhmä voikaan olla naisurheilutoimittaja, kun STT:n Johanna Aatsalo-Sallinen oli mitä ilmeisimmin syyttään altavastaajana doping-uutisoinnista.
Voi pojat. Korventaakohan sydänalaanne nyt yhtään? Vieläkö jaksatte hehkuttaa kilpaurheilun ylevyyttä, jaloutta ja esimerkillistä voimaa?
Kirjoittaisitte ennemmin kuntoilusta ja liikunnasta, niin saisitte roppakaupalla lisää naislukijoita. Vai onko niin, että kilpaurheilu on niitä viimeisiä miehisyyden linnakkeita, joissa menestyksekkäitä naisampumahiihtäjiä ja upeita naistaitoluistelijoita ja muita amatsoneja kaivataan apuun vain silloin kun miehistä ei ole mihinkään tai kun nämä pelaavat sopupelejä ja douppaavat lääkkeitä?
No, säilyttäkää hiekkalaatikkonne ja lapselliset kilpaleikkinne, mutta älkää jumaliste vaatiko verovaroja hiekan vaihtamiseen puhtaaseen.
Kilpaurheilu on ensimmäinen asia, johon ei tulisi käyttää euroakaan yhteiskunnan varoja. Esteettisimmillään kilpaurheilu kerää euronsa kasaan ihan itse. Vai mitä Kiira ja Laura?
maanantai 21. maaliskuuta 2011
Tuoksutiskihanskat ja muuta tarpeellista
Tykkään tiskata. Ihan oikeasti. Minulle riittää terapiaksi saada tiskata kerta, kaksi päivässä. En tarvitse sen jälkeen mielialalääkitystä enkä mukavia puhuvaa terapeuttia seurakseni.
Maailma puhdistuu mielessäni, kun tiskaan astian toisensa perään. Kotiväki ja työporukka tulevat iloisiksi tiskiharrastuksestani.
Olen myös hyvin ylpeä siitä, että olen jo aikapäiviä ennen ilmastohuolia kehitellyt käsitiskiin energiaa ja vettä säästävän konseptin. Se on ollut tähän asti tuotteistamatta, mutta olkoon nyt menneeksi. Kerron teille, miten tiskataan vähällä vedellä astiat putipuhtaiksi.
Ensin valutetaan kuumanpuoleista vettä niukalti altaan pohjalle ja lorautetaan yhden puristuksen verran kelpo ekotiskiainetta, joka on riittoisaa, tehokasta ja hellävaraista (mainoskatko: saa mm. kehitysmaakauppa Savannista Savonlinnasta), minkä jälkeen ryhdytään pyhään toimitukseen, tiskaamaan.
Ensin valitaan puhtainta päältä eli esimerkiksi juomalaseja. Laseja pyöritellään vähässä vedessä ja vaihtopääharjaksella varustetun tiskiharjan avulla niistä suditaan kaikki mahdolliset kirnupiimäntähteet pois, mikäli joku olisi alentunut juomaan jotain niin hapanta ja paksua tavaraa.
Sitten seuraa tärkein pointti eli pointti numero yksi (huomaatteko, tämä ns. A.Stubb-oireyhtymä, maaninen pakkomielle listata numerojärjestyksessä faktat on tarttunut työväenpuolueeseen kuulumattomaankin): tiskit huuhdellaan pesualtaan yläpuolella kuumahkolla vedellä. Näin huuhteluvesi ei mene hukkaan, vaan kartuttaa pesuveden määrää.
Sitten seuraa pointti numero kaksi eli valitaan vähän röihnäisempää astiavalikoimaa pestäväksi ja taas huljutellaan verrattain vähässä vedessä ja käytetään vimmatusti harjaa apuna. Lopuksi, kuten arvaattekin jo, huuhdellaan tämäkin satsi samaisen pesualtaan yläpuolella.
Pointti numero kolme on siis se, että näin menetellen vesivaranto lisääntyy sitä mukaa, kun tiski etenee kohti törttöisimpiä ja rasvaisimpia astioita. Samalla vesi pysyy kuumana eikä siinä lillu ylenpalttisesti ruoantähteitä. Pointti numero neljä näet kuuluu: syö aina lautasesi puhtaaksi, kattilasi tyhjiksi ja käytä ns. nuolijaa (muovista apuvälinettä, koiraa tai puolisoa) viimeistelyyn.
Pointti numero viisi varoittaa hajuvedeltä lemahtavista tiskikäsineistä. Nimittäin, jos tiskari sattuu olemaan herkkähipiäinen, on hänen varustauduttava puhdistusriittiin tiskihansikkain. Näitä suojatarvikkeita ostaessaan on ihmislapsen oltava varuillaan, sillä mikä ikävintä, kiinalaiset, kapitalistit tai vinksahtaneet tuotesuunnittelijat ovat lanseeranneet markkinoille kaikkien tiskaamisen autuuden ymmärtäneiden päänkivistykseksi halvalta hajuvedeltä tuoksuvat käsineet. Sellaiset saattaa minun laillani päätyä erehdyksessä ostamaan, jos ei ole tarkkana.
Tiskaamisen pyhyyttä rienaavaan hanskapakettiin on präntätty turhan pienellä kirjasinkoolla varoitusteksti, jossa lukee, että käsineet tuoksuvat kamomillalle ja että niiden sisäpinnalla on käsivoidetta.
Todellisuudessa käsineet on uitettu jossain pistävänimelässä kemikaalissa, jonka löyhkä laukaisee migreenin paatuneimmassakin tiskarissa. Hansikkaiden sisäpintaan sivelty käsivoide alkaa pistellä ihoa alta aikayksikön.
Mitä sitä aina saa kuulla markkinoiden toimivuudesta, siitä kuinka ne vastaavat ihmisten tarpeisiin ja ovat ainoa oikea tie päättää kulutuksen suunnasta.
Pointti numero kuusi: edellinen väite on täyttä kukkua. Markkinat syytävät kaupanhyllyille vaikka paskaa paketissa, mutta kenen muun tarpeisiin kuin tavarantuottajan vastaavat tuotteistetut tarpeet, on edelleen ekonomisteilta toteen näyttämättä.
Maailma puhdistuu mielessäni, kun tiskaan astian toisensa perään. Kotiväki ja työporukka tulevat iloisiksi tiskiharrastuksestani.
Olen myös hyvin ylpeä siitä, että olen jo aikapäiviä ennen ilmastohuolia kehitellyt käsitiskiin energiaa ja vettä säästävän konseptin. Se on ollut tähän asti tuotteistamatta, mutta olkoon nyt menneeksi. Kerron teille, miten tiskataan vähällä vedellä astiat putipuhtaiksi.
Ensin valutetaan kuumanpuoleista vettä niukalti altaan pohjalle ja lorautetaan yhden puristuksen verran kelpo ekotiskiainetta, joka on riittoisaa, tehokasta ja hellävaraista (mainoskatko: saa mm. kehitysmaakauppa Savannista Savonlinnasta), minkä jälkeen ryhdytään pyhään toimitukseen, tiskaamaan.
Ensin valitaan puhtainta päältä eli esimerkiksi juomalaseja. Laseja pyöritellään vähässä vedessä ja vaihtopääharjaksella varustetun tiskiharjan avulla niistä suditaan kaikki mahdolliset kirnupiimäntähteet pois, mikäli joku olisi alentunut juomaan jotain niin hapanta ja paksua tavaraa.
Sitten seuraa tärkein pointti eli pointti numero yksi (huomaatteko, tämä ns. A.Stubb-oireyhtymä, maaninen pakkomielle listata numerojärjestyksessä faktat on tarttunut työväenpuolueeseen kuulumattomaankin): tiskit huuhdellaan pesualtaan yläpuolella kuumahkolla vedellä. Näin huuhteluvesi ei mene hukkaan, vaan kartuttaa pesuveden määrää.
Sitten seuraa pointti numero kaksi eli valitaan vähän röihnäisempää astiavalikoimaa pestäväksi ja taas huljutellaan verrattain vähässä vedessä ja käytetään vimmatusti harjaa apuna. Lopuksi, kuten arvaattekin jo, huuhdellaan tämäkin satsi samaisen pesualtaan yläpuolella.
Pointti numero kolme on siis se, että näin menetellen vesivaranto lisääntyy sitä mukaa, kun tiski etenee kohti törttöisimpiä ja rasvaisimpia astioita. Samalla vesi pysyy kuumana eikä siinä lillu ylenpalttisesti ruoantähteitä. Pointti numero neljä näet kuuluu: syö aina lautasesi puhtaaksi, kattilasi tyhjiksi ja käytä ns. nuolijaa (muovista apuvälinettä, koiraa tai puolisoa) viimeistelyyn.
Pointti numero viisi varoittaa hajuvedeltä lemahtavista tiskikäsineistä. Nimittäin, jos tiskari sattuu olemaan herkkähipiäinen, on hänen varustauduttava puhdistusriittiin tiskihansikkain. Näitä suojatarvikkeita ostaessaan on ihmislapsen oltava varuillaan, sillä mikä ikävintä, kiinalaiset, kapitalistit tai vinksahtaneet tuotesuunnittelijat ovat lanseeranneet markkinoille kaikkien tiskaamisen autuuden ymmärtäneiden päänkivistykseksi halvalta hajuvedeltä tuoksuvat käsineet. Sellaiset saattaa minun laillani päätyä erehdyksessä ostamaan, jos ei ole tarkkana.
Tiskaamisen pyhyyttä rienaavaan hanskapakettiin on präntätty turhan pienellä kirjasinkoolla varoitusteksti, jossa lukee, että käsineet tuoksuvat kamomillalle ja että niiden sisäpinnalla on käsivoidetta.
Todellisuudessa käsineet on uitettu jossain pistävänimelässä kemikaalissa, jonka löyhkä laukaisee migreenin paatuneimmassakin tiskarissa. Hansikkaiden sisäpintaan sivelty käsivoide alkaa pistellä ihoa alta aikayksikön.
Mitä sitä aina saa kuulla markkinoiden toimivuudesta, siitä kuinka ne vastaavat ihmisten tarpeisiin ja ovat ainoa oikea tie päättää kulutuksen suunnasta.
Pointti numero kuusi: edellinen väite on täyttä kukkua. Markkinat syytävät kaupanhyllyille vaikka paskaa paketissa, mutta kenen muun tarpeisiin kuin tavarantuottajan vastaavat tuotteistetut tarpeet, on edelleen ekonomisteilta toteen näyttämättä.
tiistai 8. maaliskuuta 2011
Olen uskoton teknologialle, koska se ei luota minuun
Puhun ja kirjoitan usein vähemmän kiltisti kasvu- ja teknologiauskoon hurahtaneista. Olen itse siinä uskossa, että uudella teknologialla saamme lähinnä aikaan uusia, entistä visaisempia ympäristöongelmia ja muita vitsauksia.
Mutta ehkä tämä teknologiakriittisyyteni ammentaakin arjesta. Minä en usko teknologian ihmeisiin, eivätkä ne selvästikään luota minuun. Kaikkein vähiten egoileva pellettilaitoksemme... mutta ei siitä nyt enempää tällä kertaa, vaan joskus toiste. Mieleni tekee nyt kertoa suunnistamisen vaikeuksista teknologian aikakaudella - ei lämmittämisen taiteesta ekologisen polttoaineen turvin.
Olin kuullut ja kuunnellut monien tuttujen kiittelevän navigointi- ja karttaohjelmia: miten kätevästi niillä voi suunnistaa entuudestaan itselleen tuikituntemattomissa maisemissa, kaupungeissa ja rysänperillä.
Näitä kehuja aikani suodatettuani voitin minäkin teknologiaa kohtaan tuntemani terveen epäluulon ja täällä itselleni oudoissa paikoissa luotin muutamaan otteeseen karttaohjelmien neuvoihin, kun minulla vain milloin oli syöttää tarkka katuosoite ohjelmien uumeniin.
Mitä tapahtui? Tulinko teknologiauskoon? Pääsinkö perille?
Paskanmarjat. Sen sijaan löysin itseni lyhyen ajan sisällä liian usein hevonkuusesta, kiitos Googlen, Eniron, Oikotien ja kaikkien mahdollisten digikarttureiden.
Tästä eteenpäin olen päättänyt kysyä vanhanaikaisesti ajo-ohjeet etukäteen tapahtumanjärjestäjältä, jottei minun tarvitsisi vaivata eksyneenä ohikulkijoita tai soittaa hätäpäissäni milloin mihinkin vaihteeseen ja ihmetellä missä kokoushuone se-ja-se mahtaa oikeasti sijaita tai pyytää miljoonasti anteeksi myöhästymistäni, kun olen ajanut korttelirallia viimeisen varttitunnin päätymättä ihmisten aikaan perille.
Olen tietysti valaistunut joistain tärkeistä paikkatiedoista. Toisin kuin yksikään saatavilla oleva karttaohjelma, minä tiedän, ettei sosiaalitoimen neuvotteluhuone sijaitse kauppakeskuksen lastauslaiturilla. Tiedän nykyään senkin, että lähipitäjässä eräskin kiva kahvila pitää majaa kirkkopihaa vastapäätä, ei S-marketin pysäköintipaikalla, vaikka karttaohjelmat niin väittävät. Olen myös syvästi tietoinen työmaalleni johtavasta moottoritien liittymästä, jonka valmistumisesta on kulunut jo kotva asvalttipinnoitteen kulumisesta päätellen. Karttaohjelmissa ei tällaisesta kuutostien poikkeamasta olla vielä toistaiseksi jyvällä, mutta ehkäpä ajan myötä.
Niin että haluaisinko ajopeliini ihkaoman navigaattorin? En ikinä, vanhoissa konsteissa vara parempi. Varustaudun vast'edes matkaan Kaakkois-Suomen puhelinluettelon karttasivujen ja hieman rispaantuneen tieatlaksen turvin. Kun niiden lisäksi ongin tietooni vielä täkäläisten ajo-ohjeet ("Käännyt siit sit silviisii oikeal ja sit koht vasemmal") niin, a vot, johan pelittää ja perillä ollaan - ajoissa.
Mutta ehkä tämä teknologiakriittisyyteni ammentaakin arjesta. Minä en usko teknologian ihmeisiin, eivätkä ne selvästikään luota minuun. Kaikkein vähiten egoileva pellettilaitoksemme... mutta ei siitä nyt enempää tällä kertaa, vaan joskus toiste. Mieleni tekee nyt kertoa suunnistamisen vaikeuksista teknologian aikakaudella - ei lämmittämisen taiteesta ekologisen polttoaineen turvin.
Olin kuullut ja kuunnellut monien tuttujen kiittelevän navigointi- ja karttaohjelmia: miten kätevästi niillä voi suunnistaa entuudestaan itselleen tuikituntemattomissa maisemissa, kaupungeissa ja rysänperillä.
Näitä kehuja aikani suodatettuani voitin minäkin teknologiaa kohtaan tuntemani terveen epäluulon ja täällä itselleni oudoissa paikoissa luotin muutamaan otteeseen karttaohjelmien neuvoihin, kun minulla vain milloin oli syöttää tarkka katuosoite ohjelmien uumeniin.
Mitä tapahtui? Tulinko teknologiauskoon? Pääsinkö perille?
Paskanmarjat. Sen sijaan löysin itseni lyhyen ajan sisällä liian usein hevonkuusesta, kiitos Googlen, Eniron, Oikotien ja kaikkien mahdollisten digikarttureiden.
Tästä eteenpäin olen päättänyt kysyä vanhanaikaisesti ajo-ohjeet etukäteen tapahtumanjärjestäjältä, jottei minun tarvitsisi vaivata eksyneenä ohikulkijoita tai soittaa hätäpäissäni milloin mihinkin vaihteeseen ja ihmetellä missä kokoushuone se-ja-se mahtaa oikeasti sijaita tai pyytää miljoonasti anteeksi myöhästymistäni, kun olen ajanut korttelirallia viimeisen varttitunnin päätymättä ihmisten aikaan perille.
Olen tietysti valaistunut joistain tärkeistä paikkatiedoista. Toisin kuin yksikään saatavilla oleva karttaohjelma, minä tiedän, ettei sosiaalitoimen neuvotteluhuone sijaitse kauppakeskuksen lastauslaiturilla. Tiedän nykyään senkin, että lähipitäjässä eräskin kiva kahvila pitää majaa kirkkopihaa vastapäätä, ei S-marketin pysäköintipaikalla, vaikka karttaohjelmat niin väittävät. Olen myös syvästi tietoinen työmaalleni johtavasta moottoritien liittymästä, jonka valmistumisesta on kulunut jo kotva asvalttipinnoitteen kulumisesta päätellen. Karttaohjelmissa ei tällaisesta kuutostien poikkeamasta olla vielä toistaiseksi jyvällä, mutta ehkäpä ajan myötä.
Niin että haluaisinko ajopeliini ihkaoman navigaattorin? En ikinä, vanhoissa konsteissa vara parempi. Varustaudun vast'edes matkaan Kaakkois-Suomen puhelinluettelon karttasivujen ja hieman rispaantuneen tieatlaksen turvin. Kun niiden lisäksi ongin tietooni vielä täkäläisten ajo-ohjeet ("Käännyt siit sit silviisii oikeal ja sit koht vasemmal") niin, a vot, johan pelittää ja perillä ollaan - ajoissa.
sunnuntai 6. maaliskuuta 2011
Suomalaisetko ulkoilmakansaa? Kattia kanssa
Ihanan kevätauringon kimmeltäessä ja likitulkoon sumentaessa tietokoneeni näytön kirjoitan totuuden sanat eräästä suomalaisesta myytistä.
Me kehuskelemme mielellämme olevamme ulkoilmakansaa. Väite on täyttä kukkua. Tämä kansa väistää räntäsateet ja uhmaa pyryt - pysyttäytymällä tiukasti sisätiloissa.
Jos haluatte perehtyä ulkona pärjäävään ja viihtyvään kansakuntaan, menkää vierailulle Norjaan, ihan sama minä vuodenaikana hyvänsä. Mikäli olette sohvaperunana seuranneet viime päivät tiiviisti hiihdon MM-kisoja, niin tiedätte Norjaan matkustamatta, miten jotkut osaavat ottaa ilon irti kaikenlaisista talvisäistä.
Käpäisin tänään ladulla, kuten kolmena muunakin päivänä tällä viikolla. Kohtasin tasan viisi muuta suomalaista hiihtoreissullani. En kuitenkaan kutsuisi itseäni esimerkilliseksi ulkoilmaihmiseksi, vieroksunpahan vain oman itseni seurassa viihtyvänä otuksena joukkuepelejä, jumppa-zumba-bumbaa, tanssimista, ohjattua liikuntaa ja kaikkea sitä seurallista sisähauskaa, mitä minua paljon liikunnallisemmat tapaavat harrastaa.
Koska me suomalaiset viihdymme työssä ja vapaa-ajalla neljän seinän sisällä, voisimme kunnostautua ainakin terveellisen rakentamisen ja asumisen asiantuntijoina. Jotain tällaista taisi viimeksi vaatia asuntoministeri Vapaavuorikin. Tässä työssä riittäisi latua auottavaksi yhtä hyvin insinööreille, arkkitehdeille, rakennusmestareille, kirvesmiehille kuin rakennusteollisuudelle.
Me kehuskelemme mielellämme olevamme ulkoilmakansaa. Väite on täyttä kukkua. Tämä kansa väistää räntäsateet ja uhmaa pyryt - pysyttäytymällä tiukasti sisätiloissa.
Jos haluatte perehtyä ulkona pärjäävään ja viihtyvään kansakuntaan, menkää vierailulle Norjaan, ihan sama minä vuodenaikana hyvänsä. Mikäli olette sohvaperunana seuranneet viime päivät tiiviisti hiihdon MM-kisoja, niin tiedätte Norjaan matkustamatta, miten jotkut osaavat ottaa ilon irti kaikenlaisista talvisäistä.
Käpäisin tänään ladulla, kuten kolmena muunakin päivänä tällä viikolla. Kohtasin tasan viisi muuta suomalaista hiihtoreissullani. En kuitenkaan kutsuisi itseäni esimerkilliseksi ulkoilmaihmiseksi, vieroksunpahan vain oman itseni seurassa viihtyvänä otuksena joukkuepelejä, jumppa-zumba-bumbaa, tanssimista, ohjattua liikuntaa ja kaikkea sitä seurallista sisähauskaa, mitä minua paljon liikunnallisemmat tapaavat harrastaa.
Koska me suomalaiset viihdymme työssä ja vapaa-ajalla neljän seinän sisällä, voisimme kunnostautua ainakin terveellisen rakentamisen ja asumisen asiantuntijoina. Jotain tällaista taisi viimeksi vaatia asuntoministeri Vapaavuorikin. Tässä työssä riittäisi latua auottavaksi yhtä hyvin insinööreille, arkkitehdeille, rakennusmestareille, kirvesmiehille kuin rakennusteollisuudelle.
keskiviikko 2. maaliskuuta 2011
Kaupoissa ei ole ostettavaa
Täällä Lappeenrannassa sitä ihminen kellii tavarapaljouden ja yltäkylläisyyden keskellä. Toinen toistaan suurempia marketteja ja ostoskeskuksia on joka puolella kaupunkia, kaikki mahdolliset kauppaketjut ovat levittäytyneet tänne niin venäläisten kuin täkäläisten asiakkaiden iloksi ja neonvalot loistavat aamusta myöhäiseen iltaan vähän jokaisessa kaupunginosassa. Lisää hypersuuria ostoskeskuksia on suunnitteilla, joten ei tämä tähän jää.
Silti täältä(kään) on vaikea löytää mitään suuhunpantavaa. Tilanne on jotakuinkin yhtä surkea kuin Savonlinnassa, Punkaharjulla tai Tuunaansaaren kesäkaupassa. Notkuivat hyllyt sitten miten paljon tahansa jonkun mielestä elintarvikkeiksi luokiteltavia ja kelpaavia tuotteita, niin hyviä, laadukkaita, kotimaisia ruoan raaka-aineita ja paikallisia, aitoja makuja on hyvin harvoin tarjolla.
Tietysti elämä olisi mallillaan täällä ostosparatiisien keskellä, jos olisi aikaa käpäistä kesken työpäivän kauppahallissa ja ryhtyä rakentamaan ympärilleen tuottajarinkiä, jolta hankkisi ruokansa.
Tunnustan, että olen sekä laiska että usein niin kiireinen, etten kerkiä haalia ruokaani sieltä täältä, vaikka lammastuotteeni hankinkin Parikkalasta suoraan tuottajalta ja juureksia ja monia muita luomuherkkuja käyn ostamassa Savonlinnan maalaistorilta, milloin suinkin ostoksille Satamakadulle ennätän. Erosen Kalankin ovenripaa käyn aina toisinaan kurottamassa, mutta nyt paljon harvemmin kuin ennen, kun olen kaikki arkipäivät täällä rakuunakaupungin humussa.
Ei pidä luulla, että hyljeksin kaikkia eineksiä. Tölkillinen luomuhernekeittoa on pelastanut monet kerrat meidän perheemme nälältä ja Tapolan mustamakkara on vakiokamaa ruokapöydässämme. Mutta kiistämättä vieroksun suurinta osaa kotimaisista valmisruoista. Viimeaikaiset uutiset ovat vahvistaneet sen, mitä olen aina elintarviketeollisuuden kieroudesta ajatellut: valmistavat lisäaineilla kuorrutettua höttöä, myyvät kalliilla, ja kansalaiset sen kuin lihovat ja sairastavat entistä enemmän.
Jos eineshyllyjen edessä iskee epätoivo, niin juurikaan lohdullisempi ei ole tunnelma ketjumarkettien lihatiskillä. Tehotuotettua porsasta vai pakkosyötettyä broileria, kummastakohan vääntäisi herkullisen päivällisen? Naudanliha veisi eläinsuojelun nimissä pisimmän korren, mutta lehmät piereksivät liikaa: ilmasto lämpenee.
Ihmekös tuo, jos ennen pitkää yhä suurempi osa valistuneista kuluttajista päätyy kasvissyöjäksi, vaikka luomutuotanto puoltaisi karjanpitoa muun viljelyn ohessa.
Miksei ole kaupan luomulihaa? Kallistako? Kyllä vain, kaikille niille, jotka ovat oikeasti köyhiä ja niille pölvästeille, joille hyvä ruoka ei merkitse mitään. Mutta edelleen jää jäljelle lohdullisen iso osa kansalaisista, joilla olisi halua ja kykyä maksaa luomutuotetusta lihasta markkinahinta. Selitys luomulihan tarjonnan vähäisyydelle löytyy ennen muuta elintarviketeollisuudesta, ei niinkään tuottajaportaasta. Luomulihaa ei saisi tuosta vain marinoida, suolata tai pumpata vedellä painavammaksi ja voi, voi, teollisuuden ja kaupan katteet laskisivat, kun kuluttajien höynäyttäminen olisi entistä vaikeampaa.
Eiköhän lanseerata protestiliike vauhtiin? Kynä käteen ja paperinpalasia esille. Kirjoittakaamme viesti: "Haluan luomulihaa. Terveisin asiakas". Näitä lappusia kun alkaisi kymmenittäin, sadoittain ja tuhansittain ilmaantua ostosreissujen jäljiltä lihatiskien annospakkausten viereen, niin luulisi alkavan tapahtua. Kauppa painostaisi teollisuutta, joka päättäisi palvella tätä vaateliasta asiakassegmenttiä (vai miten he nyt haluavatkaan kusua hyvän ruoan ystäviä) ja me kaikki ruoastamme ja terveydestämme kiinnostuneet saisimme tahtomme läpi - onhan sinnikkyytemme taannut jo parhaimpiin kauppoihin pysyvät luomuvalikoimat maitotaloustuotteiden hyllyille, miksemme siis jatkossa saisi haluta ostaa ruoaksemme luonnonmukaisesti elellyttä kanaa, iloista possua tai naturellia nautaeläintä.
Silti täältä(kään) on vaikea löytää mitään suuhunpantavaa. Tilanne on jotakuinkin yhtä surkea kuin Savonlinnassa, Punkaharjulla tai Tuunaansaaren kesäkaupassa. Notkuivat hyllyt sitten miten paljon tahansa jonkun mielestä elintarvikkeiksi luokiteltavia ja kelpaavia tuotteita, niin hyviä, laadukkaita, kotimaisia ruoan raaka-aineita ja paikallisia, aitoja makuja on hyvin harvoin tarjolla.
Tietysti elämä olisi mallillaan täällä ostosparatiisien keskellä, jos olisi aikaa käpäistä kesken työpäivän kauppahallissa ja ryhtyä rakentamaan ympärilleen tuottajarinkiä, jolta hankkisi ruokansa.
Tunnustan, että olen sekä laiska että usein niin kiireinen, etten kerkiä haalia ruokaani sieltä täältä, vaikka lammastuotteeni hankinkin Parikkalasta suoraan tuottajalta ja juureksia ja monia muita luomuherkkuja käyn ostamassa Savonlinnan maalaistorilta, milloin suinkin ostoksille Satamakadulle ennätän. Erosen Kalankin ovenripaa käyn aina toisinaan kurottamassa, mutta nyt paljon harvemmin kuin ennen, kun olen kaikki arkipäivät täällä rakuunakaupungin humussa.
Ei pidä luulla, että hyljeksin kaikkia eineksiä. Tölkillinen luomuhernekeittoa on pelastanut monet kerrat meidän perheemme nälältä ja Tapolan mustamakkara on vakiokamaa ruokapöydässämme. Mutta kiistämättä vieroksun suurinta osaa kotimaisista valmisruoista. Viimeaikaiset uutiset ovat vahvistaneet sen, mitä olen aina elintarviketeollisuuden kieroudesta ajatellut: valmistavat lisäaineilla kuorrutettua höttöä, myyvät kalliilla, ja kansalaiset sen kuin lihovat ja sairastavat entistä enemmän.
Jos eineshyllyjen edessä iskee epätoivo, niin juurikaan lohdullisempi ei ole tunnelma ketjumarkettien lihatiskillä. Tehotuotettua porsasta vai pakkosyötettyä broileria, kummastakohan vääntäisi herkullisen päivällisen? Naudanliha veisi eläinsuojelun nimissä pisimmän korren, mutta lehmät piereksivät liikaa: ilmasto lämpenee.
Ihmekös tuo, jos ennen pitkää yhä suurempi osa valistuneista kuluttajista päätyy kasvissyöjäksi, vaikka luomutuotanto puoltaisi karjanpitoa muun viljelyn ohessa.
Miksei ole kaupan luomulihaa? Kallistako? Kyllä vain, kaikille niille, jotka ovat oikeasti köyhiä ja niille pölvästeille, joille hyvä ruoka ei merkitse mitään. Mutta edelleen jää jäljelle lohdullisen iso osa kansalaisista, joilla olisi halua ja kykyä maksaa luomutuotetusta lihasta markkinahinta. Selitys luomulihan tarjonnan vähäisyydelle löytyy ennen muuta elintarviketeollisuudesta, ei niinkään tuottajaportaasta. Luomulihaa ei saisi tuosta vain marinoida, suolata tai pumpata vedellä painavammaksi ja voi, voi, teollisuuden ja kaupan katteet laskisivat, kun kuluttajien höynäyttäminen olisi entistä vaikeampaa.
Eiköhän lanseerata protestiliike vauhtiin? Kynä käteen ja paperinpalasia esille. Kirjoittakaamme viesti: "Haluan luomulihaa. Terveisin asiakas". Näitä lappusia kun alkaisi kymmenittäin, sadoittain ja tuhansittain ilmaantua ostosreissujen jäljiltä lihatiskien annospakkausten viereen, niin luulisi alkavan tapahtua. Kauppa painostaisi teollisuutta, joka päättäisi palvella tätä vaateliasta asiakassegmenttiä (vai miten he nyt haluavatkaan kusua hyvän ruoan ystäviä) ja me kaikki ruoastamme ja terveydestämme kiinnostuneet saisimme tahtomme läpi - onhan sinnikkyytemme taannut jo parhaimpiin kauppoihin pysyvät luomuvalikoimat maitotaloustuotteiden hyllyille, miksemme siis jatkossa saisi haluta ostaa ruoaksemme luonnonmukaisesti elellyttä kanaa, iloista possua tai naturellia nautaeläintä.
torstai 24. helmikuuta 2011
Nilsillä on asiaa
Minä olen pätö paikallislehden ex-päätoimittaja kommentoimaan valtakunnan politiikkaa - siihen kykenevät vain maakuntalehtien nykyiset päätoimittajat - mutta sen vain sanon, että toimittaja Nils Torvalds kirjoittaa asiaa. Vierailkaa Ylen sivulla osoitteessa:
http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2011/02/mita_ihmettelemista_on_perussuomalaisten_nousussa_2381665.html
Juu, on se se Nils. Linuksen isä. Ja suomenruotsalainen. Kaiken muun epäilyttävyyden lisäksi entinen taistolainen, Arbetartidningen Enhetin ex-päätoimittaja, nykyinen rkp:läinen. Mutta niin helkatin oikeassa analyysissaan, ettei siihen voi oikein mitään lisätä.
Muutaman rivin jos kumminkin. Kilpailukyky-Kiviniemi, kasvu-Katainen ja urputtajan roolin oppositiossa saanut uuslipposlais-Urpilainen ovat kai maailman tappiin ihmeissään. Heidän tähän asti johtamillaan ainoilla ja oikeilla suurilla puolueilla (="vanhoilla puolueilla" - siteeratakseni erästä S:llä alkavaa puoluejohtajaa) on niin suuret korvat, että niihin mahtuu liikaa vaikkua, niin suuret silmät, että katseet ulottuvat Brysseliin, vaan eivät osu leipäjonoihin, ja niin suuri suu, että ovat valmiita ahmimaan kaikki kaakut poskeensa antamatta murustakaan vähäosaisille, jos kaikki jatkuu entistä rataa vielä eduskuntavaalien jälkeenkin.
On hyvä, että joku S:llä alkava pienpuoluejohtaja on tullut suurpuolueiden johtajien yöuniin. Ovat kuurouttaan, sokeuttaan ja ahneuttaan hänet kilpailijakseen ansainneet, vaikkei hän olisi vallanpitäjänä välttämättä yhtään heitä kummoisempi.
Ja jos suuret puoluejohtajat nyt kuvittelevat, että vain pienituloiset ja päähänpotkitut ovat vihaisia, osoittavat he vain olevansa niin toivottoman erkaantuneita tavallisten pulliaisten elämästä, että ihan selkäpiitä hyytää. Minä ainakin tunnen omakohtaisesti ison joukon äkäisiä, turhautuneita ja protestinhaluisia keskiluokkaan "vielä toistaiseksi mutta kuinka pitkään" kuuluvia koulutettuja ja fiksuja suomalaisia, joita sapettaa poliittisen eliitin kieriskely omahyväisyydessään.
Eliitti ei tunnu piittaavan siitä, että yhä suurempi osa tunnollisesti veronsa maksaneista puurtajista potee kireälle venytetyn kilpailumielialan ruokkimaa työuupumusta tai hätäilee toimeentulonsa jatkumista pätkätyöhelvetissä. Eliittiä ei kiinnosta, että iso osa kunnon kansalaisista tuskittelee joutumistaan omaishoitajavastuuseen vanhemmistaan juuri kun sai kersansa kasvatettua kehdosta koulutien kautta maailmalle - mukaan säälimättömään kilpailuun paikasta auringossa. Eliitti ei ole elänyt päivääkään pienyrittäjän elämää Suomessa. Onnekseen ei. Ei heistä siihen olisi.
Vaan mitä sitten tekee tämä poliittinen eliitti? Petaa seuraavaa hallitusohjelmaa. Lukekaa Nils Torvaldsin kolumni, ja lakatkaa kaikki ihmettelemästä.
P.S.
Jos sylettää lukea entisen kommunistin kolumnia, niin vilkaiskaa edes Johanna Korhosen uusinta, Hesarissa julkaistua, osoitteessa:
http://www.hs.fi/juttusarja/johannakorhonen/artikkeli/Herra-Suomessa+sovittua/1135264019982
Juu, on se se Johanna. Lesbo ja jonkinsortin kepulaisuudestakin kiinni jäänyt Alma Median päähänpotkima Lapin Kansan ex-päätoimittaja, sitä edelliseltä pestiltään Journalistin päätoimittaja. Mutta niin helkatin oikeassa analyysissaan, että... lukekaa nyt penteleessä!
http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2011/02/mita_ihmettelemista_on_perussuomalaisten_nousussa_2381665.html
Juu, on se se Nils. Linuksen isä. Ja suomenruotsalainen. Kaiken muun epäilyttävyyden lisäksi entinen taistolainen, Arbetartidningen Enhetin ex-päätoimittaja, nykyinen rkp:läinen. Mutta niin helkatin oikeassa analyysissaan, ettei siihen voi oikein mitään lisätä.
Muutaman rivin jos kumminkin. Kilpailukyky-Kiviniemi, kasvu-Katainen ja urputtajan roolin oppositiossa saanut uuslipposlais-Urpilainen ovat kai maailman tappiin ihmeissään. Heidän tähän asti johtamillaan ainoilla ja oikeilla suurilla puolueilla (="vanhoilla puolueilla" - siteeratakseni erästä S:llä alkavaa puoluejohtajaa) on niin suuret korvat, että niihin mahtuu liikaa vaikkua, niin suuret silmät, että katseet ulottuvat Brysseliin, vaan eivät osu leipäjonoihin, ja niin suuri suu, että ovat valmiita ahmimaan kaikki kaakut poskeensa antamatta murustakaan vähäosaisille, jos kaikki jatkuu entistä rataa vielä eduskuntavaalien jälkeenkin.
On hyvä, että joku S:llä alkava pienpuoluejohtaja on tullut suurpuolueiden johtajien yöuniin. Ovat kuurouttaan, sokeuttaan ja ahneuttaan hänet kilpailijakseen ansainneet, vaikkei hän olisi vallanpitäjänä välttämättä yhtään heitä kummoisempi.
Ja jos suuret puoluejohtajat nyt kuvittelevat, että vain pienituloiset ja päähänpotkitut ovat vihaisia, osoittavat he vain olevansa niin toivottoman erkaantuneita tavallisten pulliaisten elämästä, että ihan selkäpiitä hyytää. Minä ainakin tunnen omakohtaisesti ison joukon äkäisiä, turhautuneita ja protestinhaluisia keskiluokkaan "vielä toistaiseksi mutta kuinka pitkään" kuuluvia koulutettuja ja fiksuja suomalaisia, joita sapettaa poliittisen eliitin kieriskely omahyväisyydessään.
Eliitti ei tunnu piittaavan siitä, että yhä suurempi osa tunnollisesti veronsa maksaneista puurtajista potee kireälle venytetyn kilpailumielialan ruokkimaa työuupumusta tai hätäilee toimeentulonsa jatkumista pätkätyöhelvetissä. Eliittiä ei kiinnosta, että iso osa kunnon kansalaisista tuskittelee joutumistaan omaishoitajavastuuseen vanhemmistaan juuri kun sai kersansa kasvatettua kehdosta koulutien kautta maailmalle - mukaan säälimättömään kilpailuun paikasta auringossa. Eliitti ei ole elänyt päivääkään pienyrittäjän elämää Suomessa. Onnekseen ei. Ei heistä siihen olisi.
Vaan mitä sitten tekee tämä poliittinen eliitti? Petaa seuraavaa hallitusohjelmaa. Lukekaa Nils Torvaldsin kolumni, ja lakatkaa kaikki ihmettelemästä.
P.S.
Jos sylettää lukea entisen kommunistin kolumnia, niin vilkaiskaa edes Johanna Korhosen uusinta, Hesarissa julkaistua, osoitteessa:
http://www.hs.fi/juttusarja/johannakorhonen/artikkeli/Herra-Suomessa+sovittua/1135264019982
Juu, on se se Johanna. Lesbo ja jonkinsortin kepulaisuudestakin kiinni jäänyt Alma Median päähänpotkima Lapin Kansan ex-päätoimittaja, sitä edelliseltä pestiltään Journalistin päätoimittaja. Mutta niin helkatin oikeassa analyysissaan, että... lukekaa nyt penteleessä!
sunnuntai 20. helmikuuta 2011
Saituri sisustaa
Vaivannäkö jäi vähäiseksi ja rahanmeno sitäkin pienemmäksi, kun sisustin työkämppääni Lappeenrannassa. Kotoa ei ollut viedä muuta kuin vanhoja mattoja ja verhoja, joten huonekalujen metsästys oli aloitettava tyhjästä.
Ensimmäisenä tärppäsi kirjoituspöydän hankinta. Läheisen marketin ilmoitustaululta löytyi tieto siististä Lundia-pöydästä. Kirjoituspöydän kylkiäisinä sain tyylikkään kotimaisen kattovalaisimen, pöydän perillekuljetuksen ja kokoamispalvelut. Seuraavaksi onnistuin kalastamaan tori.fi-nettisivujen ilmoituksen kautta massiivikoivuisen pöydän ja kahden Martelan tuolin toimituksen perille asti.
Eniten kului aikaa sopivan sängyn löytymiseen. Nukuin mafioson tavoin patjoilla yli neljä viikkoa, kunnes runkopatjasänky kannettiin yhdistettyyn työ-olo-makuuhuoneeseeni.
Kaikki tämä lysti, paikoilleen kannettuna ja valmiiksi kasattuna maksoi 85 euroa, jossa 5 euroa oli ylimääräistä kantopalkkaa sängyn omistajalle. Minun ei tarvinnut koluta ensimmäistäkään kirpputoria tai kierrätyskeskusta. Etsintä ja yhteydenpito hoituivat puhelimen ja netin välityksellä.
Onneksi kaikki eivät ole minuntapaisiani laiskoja saitureita. Muuten olisi kohta Maskukin konkassa, ei vain Suomi-Soffa - ja miten sitten kävisikään Ideaparkkien ja Topi Sukarin? Jos suurin osa ihmisistä ostaisi kestäviä laatuhuonekaluja, joista olisi kierrättää muidenkin iloksi, niin mihin ministeri Pekkarinen saisi liiat yritystuet tungettua? Kyllä maailma nyrjähtäisi sijoiltaan, se on varma.
Näistä rakkaista sisustustekstiileistäni vielä jokunen sana. Niistä vanhimpiin kuuluvat matot olivat lapsuudenkotini lattioilla, kun opin konttaamaan. Sintsiverhot, jotka ripustin ikkunaan, ovat iäkkäämmät kuin minä itse, sillä olen bongannut ne sukualbumin valokuvasta vuodelta 1956.
Minkäs minä sille kitsauttani mahdan, että köyhässä, sodanjälkeisessä Suomessa oli varaa laadukkaisiin tekstiileihin, mutta vaurastuneessa maailmassa tehdään sutta ja sekundaa?
Ensimmäisenä tärppäsi kirjoituspöydän hankinta. Läheisen marketin ilmoitustaululta löytyi tieto siististä Lundia-pöydästä. Kirjoituspöydän kylkiäisinä sain tyylikkään kotimaisen kattovalaisimen, pöydän perillekuljetuksen ja kokoamispalvelut. Seuraavaksi onnistuin kalastamaan tori.fi-nettisivujen ilmoituksen kautta massiivikoivuisen pöydän ja kahden Martelan tuolin toimituksen perille asti.
Eniten kului aikaa sopivan sängyn löytymiseen. Nukuin mafioson tavoin patjoilla yli neljä viikkoa, kunnes runkopatjasänky kannettiin yhdistettyyn työ-olo-makuuhuoneeseeni.
Kaikki tämä lysti, paikoilleen kannettuna ja valmiiksi kasattuna maksoi 85 euroa, jossa 5 euroa oli ylimääräistä kantopalkkaa sängyn omistajalle. Minun ei tarvinnut koluta ensimmäistäkään kirpputoria tai kierrätyskeskusta. Etsintä ja yhteydenpito hoituivat puhelimen ja netin välityksellä.
Onneksi kaikki eivät ole minuntapaisiani laiskoja saitureita. Muuten olisi kohta Maskukin konkassa, ei vain Suomi-Soffa - ja miten sitten kävisikään Ideaparkkien ja Topi Sukarin? Jos suurin osa ihmisistä ostaisi kestäviä laatuhuonekaluja, joista olisi kierrättää muidenkin iloksi, niin mihin ministeri Pekkarinen saisi liiat yritystuet tungettua? Kyllä maailma nyrjähtäisi sijoiltaan, se on varma.
Näistä rakkaista sisustustekstiileistäni vielä jokunen sana. Niistä vanhimpiin kuuluvat matot olivat lapsuudenkotini lattioilla, kun opin konttaamaan. Sintsiverhot, jotka ripustin ikkunaan, ovat iäkkäämmät kuin minä itse, sillä olen bongannut ne sukualbumin valokuvasta vuodelta 1956.
Minkäs minä sille kitsauttani mahdan, että köyhässä, sodanjälkeisessä Suomessa oli varaa laadukkaisiin tekstiileihin, mutta vaurastuneessa maailmassa tehdään sutta ja sekundaa?
sunnuntai 13. helmikuuta 2011
Etelä-Savon maine vain kasvaa
Etelä-Savon maine on kasvanut jo melkoisiin mittoihin valtakunnassa. Kiitos tästä kuuluu melkeinpä yksinomaan maakuntajohtaja Matti Viialaiselle. Juntin maakunnan maine saattaa kiusata matkailuimagoamme, mutta ehkäpä se on täysin ansaittu: olemmehan valinneet valtuustoihin päättäjät, jotka ovat taas poimineet joukostaan Viialaiselle pomot. Jos maakuntavaltuusto hymistelee maakuntajohtajansa aikaansaannosten edessä, niin me äänestäjät saamme tyytyä kohtaloomme. Olemme maakuntajohtajamme mittaisia.
Viimeksi tänään Hesarissa kokoomusministeri Jan Vapaavuori ruoti Viialaisen lipunkantajan roolia kauppakeskusten ristiritarien rivistöissä. Miten sinnikkäästi Viialainen puolustaakaan kauppakeskuksia joka niemeen, notkoon ja saarelmaan - näin saataisiin loputkin asiakkaat pois kaupunkien keskustoista kuleksimasta.
Norpansuojelussa niin tärkeiden verkkokalastuksen rajoitusalueiden parissa ahertava Ely:n virkamies Tiitinen on hänkin jo täysin vakuuttunut Matti Viialaisen vaikutusvallasta. Virkamiesparka potee pian vatsahaavaa, kun maakuntajohtaja häärii taustalla ja torpedoi suojelutavoitteita minkä kykenee. Nähtäväksi enää jää, miten Viialaiselta sujuu EU-komission lobbaaminen. Sirkka-Liisa Anttilasta hänen ei tarvitse olla huolissaan. Harva sikalanpitäjä on eläinsuojelulle ennenkään korviaan lotkauttanut.
Lisäksi Viialaisen näkemykselliselle agendalle kuuluu edelleen maaomaisuuden vapaa myynti itänaapureille ja Saimaan rantojen mökittämisen edistäminen. Kunhan suurvisiirimme vielä kerää valtansa ja voimansa maanomistusoikeudet moottorikelkkojen jalasten alle polkevan lain kiirehtimiseen, niin hän on tehnyt liki kaikkensa luontoarvoistaan kuulun maakunnan eteen.
Edelliseen blogiini suivaantunut kansalainen arvioi minua kommentissaan osittain aivan oikeellisin sanoin. Tykkään liioitella. Vain kärjistämällä voi mielestäni piirtää minkäänlaista hahmotelmaa asioiden olotilasta maassa, jossa esimerkiksi ministerin ristiriitaisista norppalausunnoista ei tahdo ottaa erkkikään selvää - vastuun alla räytyvästä virkamiehestä puhumattakaan.
Mutta jos tämä lukijani arveli minun olevan sitä mieltä, että autoton on vailla ihmisarvoa, pyydän anteeksi kirjallisen ilmaisuni mitättömyyttä. Tavoittelin liki päinvastaista. Yritin kyseenalaistaa yhteiskunnassa vallitsevia arvoja ja politiikkaa, jotka kokemusteni mukaan tekevät maalla asuvien työikäisten autottomuudesta käytännössä usein hankalaa ja sosiaalisesti jopa leimaavaa. Jos joku autoton kanssaeläjä on säästynyt tällaisilta ikäviltä kokemuksilta, olen toki iloinen hänen puolestaan.
Viimeksi tänään Hesarissa kokoomusministeri Jan Vapaavuori ruoti Viialaisen lipunkantajan roolia kauppakeskusten ristiritarien rivistöissä. Miten sinnikkäästi Viialainen puolustaakaan kauppakeskuksia joka niemeen, notkoon ja saarelmaan - näin saataisiin loputkin asiakkaat pois kaupunkien keskustoista kuleksimasta.
Norpansuojelussa niin tärkeiden verkkokalastuksen rajoitusalueiden parissa ahertava Ely:n virkamies Tiitinen on hänkin jo täysin vakuuttunut Matti Viialaisen vaikutusvallasta. Virkamiesparka potee pian vatsahaavaa, kun maakuntajohtaja häärii taustalla ja torpedoi suojelutavoitteita minkä kykenee. Nähtäväksi enää jää, miten Viialaiselta sujuu EU-komission lobbaaminen. Sirkka-Liisa Anttilasta hänen ei tarvitse olla huolissaan. Harva sikalanpitäjä on eläinsuojelulle ennenkään korviaan lotkauttanut.
Lisäksi Viialaisen näkemykselliselle agendalle kuuluu edelleen maaomaisuuden vapaa myynti itänaapureille ja Saimaan rantojen mökittämisen edistäminen. Kunhan suurvisiirimme vielä kerää valtansa ja voimansa maanomistusoikeudet moottorikelkkojen jalasten alle polkevan lain kiirehtimiseen, niin hän on tehnyt liki kaikkensa luontoarvoistaan kuulun maakunnan eteen.
Edelliseen blogiini suivaantunut kansalainen arvioi minua kommentissaan osittain aivan oikeellisin sanoin. Tykkään liioitella. Vain kärjistämällä voi mielestäni piirtää minkäänlaista hahmotelmaa asioiden olotilasta maassa, jossa esimerkiksi ministerin ristiriitaisista norppalausunnoista ei tahdo ottaa erkkikään selvää - vastuun alla räytyvästä virkamiehestä puhumattakaan.
Mutta jos tämä lukijani arveli minun olevan sitä mieltä, että autoton on vailla ihmisarvoa, pyydän anteeksi kirjallisen ilmaisuni mitättömyyttä. Tavoittelin liki päinvastaista. Yritin kyseenalaistaa yhteiskunnassa vallitsevia arvoja ja politiikkaa, jotka kokemusteni mukaan tekevät maalla asuvien työikäisten autottomuudesta käytännössä usein hankalaa ja sosiaalisesti jopa leimaavaa. Jos joku autoton kanssaeläjä on säästynyt tällaisilta ikäviltä kokemuksilta, olen toki iloinen hänen puolestaan.
keskiviikko 9. helmikuuta 2011
Autoton ei ole ihminenkään
Pidimme viime vuonna liki 11 kuukautta perhe-elämää kasassa ilman autoa. Kyllä vain, sattui olemaan sama vuosi, jolloin junat myöhästelivät tavallista enemmän, linja-autovuoroja entisestään karsittiin ja liian monen työpaikkailmoituksen ensimmäisillä riveillä todettiin, että työtä hakevalla täytyy olla käytössään oma auto.
Kaikesta huolimatta autoton elämä oli omalla tavallaan helppoa ja huoletonta. Ainakaan ei tarvinnut miettiä onko autossa menovettä ja millainen ajokeli on luvassa.
Autottomuus kuitenkin paitsi rajoitti työssäkäyntialuetta myös haittasi vähitellen opiskeluja. Niinpä kipitin viime vuoden loppupuolella kiltisti autokauppaan ja ostin perheellemme punaisen ekomopon.
Autottomuus ehti silti opettaa monta hyödyllistä asiaa. Opin varautumaan paremmin mm. kauppareissuille. Nykyään tulee tarkkaan listattua mitä kaapeista puuttuu - voi olla, että jokunenkin kauppamatka säästyy vuoden mittaan. Autottomuus tutustutti myös moniin uusiin ihmisiin, sillä junaa odotellessa tai linjurissa istuskellessa tuli juteltua kohtalotovereiden kanssa. Autottomuus tuotti myös ekoegoa hivelevää tyydytystä: jäipähän hiilivelka vähiin.
Autottomuus näytti myös hassuja puolia tutuista ja läheisistä. Monikaan ei oikein tiennyt miten suhtautua autottomuuteemme. Oireellista oli, että useimmat olivat lähinnä hämmentyneitä, ja häveliäästä suhtautumistavasta saattoi lähinnä päätellä, että nämä hyväätarkoittavat ajattelivat meidän köyhtyneen kertalinttuulla. Rikkaita emme ole olleet milloinkaan, mutta autottomuus oli kulutuskysymys aivan toisessa valossa kuin rahan riittävyyden kannalta. Se oli puhtaamman ja meluttomamman ympäristön puolesta tehty tietoinen, omakohtainen valinta, joka piti lopulta pyörtää, koska töihin ja opintojen ääreen piti päästä.
Yhteiskunta on nimittäin rakennettu monien tyhmien oletusten varaan. Yksi niistä on se, että jokaisella kunnon kansalaisella on oltava auto. Mistä seuraa, että ei se ole ihminenkään, joka ei autoa omista.
Kaikesta huolimatta autoton elämä oli omalla tavallaan helppoa ja huoletonta. Ainakaan ei tarvinnut miettiä onko autossa menovettä ja millainen ajokeli on luvassa.
Autottomuus kuitenkin paitsi rajoitti työssäkäyntialuetta myös haittasi vähitellen opiskeluja. Niinpä kipitin viime vuoden loppupuolella kiltisti autokauppaan ja ostin perheellemme punaisen ekomopon.
Autottomuus ehti silti opettaa monta hyödyllistä asiaa. Opin varautumaan paremmin mm. kauppareissuille. Nykyään tulee tarkkaan listattua mitä kaapeista puuttuu - voi olla, että jokunenkin kauppamatka säästyy vuoden mittaan. Autottomuus tutustutti myös moniin uusiin ihmisiin, sillä junaa odotellessa tai linjurissa istuskellessa tuli juteltua kohtalotovereiden kanssa. Autottomuus tuotti myös ekoegoa hivelevää tyydytystä: jäipähän hiilivelka vähiin.
Autottomuus näytti myös hassuja puolia tutuista ja läheisistä. Monikaan ei oikein tiennyt miten suhtautua autottomuuteemme. Oireellista oli, että useimmat olivat lähinnä hämmentyneitä, ja häveliäästä suhtautumistavasta saattoi lähinnä päätellä, että nämä hyväätarkoittavat ajattelivat meidän köyhtyneen kertalinttuulla. Rikkaita emme ole olleet milloinkaan, mutta autottomuus oli kulutuskysymys aivan toisessa valossa kuin rahan riittävyyden kannalta. Se oli puhtaamman ja meluttomamman ympäristön puolesta tehty tietoinen, omakohtainen valinta, joka piti lopulta pyörtää, koska töihin ja opintojen ääreen piti päästä.
Yhteiskunta on nimittäin rakennettu monien tyhmien oletusten varaan. Yksi niistä on se, että jokaisella kunnon kansalaisella on oltava auto. Mistä seuraa, että ei se ole ihminenkään, joka ei autoa omista.
torstai 13. tammikuuta 2011
Viherlinkousta
Punkaharjun bioetanolitehtaan puolestapuhujia näyttää riittävän vihreistä kansanedustajista ministeriön virkamiehiin. Hanke on niin myötäisessä mielipidetuulessa, että paikallislehden pääkirjoituksessakin uskalletaan olla yksiselitteisestä asiasta jotain mieltä: mainio, verovaroin taattavan arvoinen riski.
Älkää siis hyvät ihmiset ottako pulttia siitä, jos eteläsavolaiset luonnonsuojelijat muistuttavat hankkeen joutavasta viherlinkoamisesta päivälehden mielipidepalstoilla. Eikö ole riittämiin hyvä, jos bioetanolitehdasta voidaan perustella työllisyyden, maatalouden harjoittamisen, liiketaloudellisen kannattavuuden ja aluepoliittisen oikeudenmukaisuuden ilmentymäksi?
Miksi yritetään vielä muun hyvän lisäksi saada viljan polttaminen autoilun tähden näyttämään ekotripiltä tulevaisuuteen?
Taatuinta energiansäästöä syntyy ajamattomilla kilometreillä. Enemmän luonnon hyväksi voidaan tehdä kohentamalla ihmisten ajotapoja, kehittämällä joukkoliikennettä ja alentamalla ajonopeuksia kuin turvautumalla teknologiaan, joka muuntaa kylvämisen, lannoittamisen ja korjuun vaivalla kasvatetun viljan polttoaineeksi.
Mutta jos suomalaista viljaa halutaan polttaa bensatankissa, niin siitä vain. Jos enemmistö päättäjistä on valmis takaamaan bioetanolitehtaan rakentamisen verovaroin, niin demokratiassahan tässä eletään, päätös on heidän. Toisaalta voisihan hyväksi kehutulle järjestää osakeannin, jossa kaikki ohranviljelijöistä autoilijoihin voisivat lunastaa uskonsa tulevaisuuteen ostamalla tehtaan osakkeita.
Toisaalta voimme nyt kaikki iloita. Mikäli bioetanolitehdasta ei syystä tai toisesta koskaan rakennettaisi, voivat sitä puuhanneet syyttää mönkään menemisestä luonnonsuojelijoita. Näiden voima ja valta ovat olleet mittaamattomat aiemminkin.
Muistakaamme vain aikoja, jolloin luonnonsuojelijat veivät kaikki metsurien työpaikat. Kunnes nämä huomasivat - liian myöhään tosin - että asialla olivat motoketjuja palkkaavat metsäyhtiöt.
Sitten pääsivät motoyrittäjät syyttämään luonnonsuojelijoita työmaiden anastamisesta suojelulle - kunnes havahtuivat huomaamaan, että metsäyhtiöt olivat löytäneet parempia apajia itäiseltä puolelta rajaa, mikä antoi niille mahdollisuuden kiristää motoyrittäjät sopimuksillaan konkurssin partaalle ja jättää metsänomistajat nuolemaan näppejään.
Yhtä kaikki, luonnonsuojelijoiden vika, että jossain päin Suomen korpia vielä honkia humisee, eikä vain rääseikköjä kasua.
Suojelijoiden viaksi todennäköisesti luettaneen sekin, jollei Savonlinna ymmärrä taata punkaharjulaisten bioetanolitehdashanketta ja markkinoiden riskirahoittajat näe etuaan.
Älkää siis hyvät ihmiset ottako pulttia siitä, jos eteläsavolaiset luonnonsuojelijat muistuttavat hankkeen joutavasta viherlinkoamisesta päivälehden mielipidepalstoilla. Eikö ole riittämiin hyvä, jos bioetanolitehdasta voidaan perustella työllisyyden, maatalouden harjoittamisen, liiketaloudellisen kannattavuuden ja aluepoliittisen oikeudenmukaisuuden ilmentymäksi?
Miksi yritetään vielä muun hyvän lisäksi saada viljan polttaminen autoilun tähden näyttämään ekotripiltä tulevaisuuteen?
Taatuinta energiansäästöä syntyy ajamattomilla kilometreillä. Enemmän luonnon hyväksi voidaan tehdä kohentamalla ihmisten ajotapoja, kehittämällä joukkoliikennettä ja alentamalla ajonopeuksia kuin turvautumalla teknologiaan, joka muuntaa kylvämisen, lannoittamisen ja korjuun vaivalla kasvatetun viljan polttoaineeksi.
Mutta jos suomalaista viljaa halutaan polttaa bensatankissa, niin siitä vain. Jos enemmistö päättäjistä on valmis takaamaan bioetanolitehtaan rakentamisen verovaroin, niin demokratiassahan tässä eletään, päätös on heidän. Toisaalta voisihan hyväksi kehutulle järjestää osakeannin, jossa kaikki ohranviljelijöistä autoilijoihin voisivat lunastaa uskonsa tulevaisuuteen ostamalla tehtaan osakkeita.
Toisaalta voimme nyt kaikki iloita. Mikäli bioetanolitehdasta ei syystä tai toisesta koskaan rakennettaisi, voivat sitä puuhanneet syyttää mönkään menemisestä luonnonsuojelijoita. Näiden voima ja valta ovat olleet mittaamattomat aiemminkin.
Muistakaamme vain aikoja, jolloin luonnonsuojelijat veivät kaikki metsurien työpaikat. Kunnes nämä huomasivat - liian myöhään tosin - että asialla olivat motoketjuja palkkaavat metsäyhtiöt.
Sitten pääsivät motoyrittäjät syyttämään luonnonsuojelijoita työmaiden anastamisesta suojelulle - kunnes havahtuivat huomaamaan, että metsäyhtiöt olivat löytäneet parempia apajia itäiseltä puolelta rajaa, mikä antoi niille mahdollisuuden kiristää motoyrittäjät sopimuksillaan konkurssin partaalle ja jättää metsänomistajat nuolemaan näppejään.
Yhtä kaikki, luonnonsuojelijoiden vika, että jossain päin Suomen korpia vielä honkia humisee, eikä vain rääseikköjä kasua.
Suojelijoiden viaksi todennäköisesti luettaneen sekin, jollei Savonlinna ymmärrä taata punkaharjulaisten bioetanolitehdashanketta ja markkinoiden riskirahoittajat näe etuaan.
lauantai 1. tammikuuta 2011
Ekojeesustelua
Uusi musta -sivuston tekijät tunnustavat olevansa ekojeesustelun tiellä vasta opetuslapsia. Sellainen olen minäkin.
Opetuslapsen elämä on täynnä ihmetystä ja epävarmuutta. Koskaan ei tiedä, onko jokin ekoperiaate järkevä, hyvä, käytännöllinen, tästä maailmasta - vai silkkaa tekopyhää hurskastelua.
Ekojeesustelijan omatunto kolkuttelee alati. Syntinen olo on toisinaan pakahduttava, esimerkiksi silloin, kun nautinnonhalussani sorrun taas kerran ostamaan tummaa suklaata ja maun takia valitsen mieluummin Fazerin ohuenohuen luksuslevyn kuin reilun kaupan kaakaotuotteen.
Muutaman uuden uskonkappaleen aion silti vakaasti opetella ja sisäistää osaksi arkeani tänä vuonna, jotta kilvoitteluni kukoistaisi.
Koska uuden työni takia joudun alkaneena vuonna autoilemaan, ja koska en voine välttyä monilta muiltakaan raskauttavilta ekosynneiltä, teen kolme mieltäni huojentavaa uudenvuoden lupausta:
- lupaan vaihtaa jokapäiväisen leipäni kasvisvoittoiseen ruokavalioon
- lupaan olla ostamatta ensimmäistäkään ihokasta tai muuta vaatekappaletta
- lupaan tehdä voimieni ja kykyjeni mukaan käännytystyötä luonnonsuojelun puolesta
Opetuslapsen elämä on täynnä ihmetystä ja epävarmuutta. Koskaan ei tiedä, onko jokin ekoperiaate järkevä, hyvä, käytännöllinen, tästä maailmasta - vai silkkaa tekopyhää hurskastelua.
Ekojeesustelijan omatunto kolkuttelee alati. Syntinen olo on toisinaan pakahduttava, esimerkiksi silloin, kun nautinnonhalussani sorrun taas kerran ostamaan tummaa suklaata ja maun takia valitsen mieluummin Fazerin ohuenohuen luksuslevyn kuin reilun kaupan kaakaotuotteen.
Muutaman uuden uskonkappaleen aion silti vakaasti opetella ja sisäistää osaksi arkeani tänä vuonna, jotta kilvoitteluni kukoistaisi.
Koska uuden työni takia joudun alkaneena vuonna autoilemaan, ja koska en voine välttyä monilta muiltakaan raskauttavilta ekosynneiltä, teen kolme mieltäni huojentavaa uudenvuoden lupausta:
- lupaan vaihtaa jokapäiväisen leipäni kasvisvoittoiseen ruokavalioon
- lupaan olla ostamatta ensimmäistäkään ihokasta tai muuta vaatekappaletta
- lupaan tehdä voimieni ja kykyjeni mukaan käännytystyötä luonnonsuojelun puolesta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)