Mittumaarin mietteitä

Näin juhannusyönä kuuluisi tehdä taikoja, mutta kun miula on jo ukko vierelläni, en tarvinne sulhoja etsiskellä. Tästä syystä voin käyttää aikaani joutavampaan, kuten vaikkapa bloggailuun yhdestä jos toisesta aiheesta. Tämä blogi muistuttaa kirjavaa kimppua, joka ei kuitenkaan vedä vertoja tämänhetkiselle luonnonkukkien loistolle.

Ensinnäkin Loikkas-Topista. Ei ole kuin parisen viikkoa aikaa, kun otvailin yhdelle tutulleni, että mahtaa se olla puukirkon seurakunnan kirkkoherra käymässä ehdolle vaaleihin, kun on niin kovin aktiivinen yhteiskunnallisissa kysymyksissä, ei malta pysyä poissa sen enempää veispuukista kuin lehtien yleisönosastoistakaan.
Vaikka olisin saanut kolme kertaa arvata puoluekannan, olisin osunut joka kerran oikeaan. Keskustan ehdokkaaksi asettuminen asuinkunnasta Enonkoskelta ei ollutkaan mikään yllätys, mutta se hämmentää, että stressaavaa pestiä hoitava hengenmies asettuu vapaaehtoisesti vaalimyllyn jauhettavaksi.
No, lykkyä pyttyyn vaan.
Neuvoksi annan, että kasvata Topi vähän paksumpi nahka. Otat liiaksi ihmisten palautteen itseesi ja heidän ristiriitaiset toiveensa huomioon. Myötätunnon osoittaminen ja yhteisymmäryksen tavoittelu voi olla hieno asia pappistehtävissä, mutta politiikassa täytyy olla paitsi kunnianhimoinen myös vahvatahtoinen.

Toisekseen tahdon lausua vaihteeksi sanasen norpansuojelusta. Kyllä hatuttaa, että kalastuskunnille menevät suojelurahat otetaan Metsähallituksen virkistysalueiden hoitovaroista.
Kiristyksen makuahan näiden suojelurahojen kinuamisessa savolaismafian ansiosta ollut koko ajan, mutta aivan liian paksua touhua on, etteivät päättäjät ole pystyneet osoittamaan norpansuojeluun muuta rahakirstua kuin luontopolkujen kunnossapidosta tinkimisen.
Vaeltamiseen ja kansallispuistoihin tykästyneenä esitän vastalauseeni. Suojelulaki tulisi halvemmaksi eikä koituisi vaellusreitistöjen kohtaloksi.

Sitten kylttyyriin.
WSOY ei halua enää julkaista kirjallisuutta vaan markkinoida kirjailijoita.
Omituista brändäystä.
Olen kirjojen ystävä ja aika paljon niitä ostelenkin. En ole ikikuunaan ollut järin kiinnostunut itse kirjailijoista, en juossut kirjamessuilla, en osallistunut lukupiireihin.
Kirjailijoista valtaosa on yhtä tylsiä haastateltavia kuin huippu-urheilijat. Kummiltakaan ei kannattaisi kysyä mitään heidän työstään tai saavutuksistaan, koska vastaukset ovat enimmäkseen latteita itsestäänselvyyksiä. Usein kun on niin, että parhaimmat kirjailijat ovat umpimielisiä jurottajia ja sivustaseuraajia - huipulle yltävät urheilijat taas vähän yksiniitisiä urpoja.

Jos joku nyt luuli minun tehneen edellisessä kappaleessa kirjoitusvirheen, kun en lyönyt kahta t-kirjainta yksiniitiseen, niin kerron tarinan.
Viime kesänä, kun juhlittiin Kesälahden Varmon rohvessyörin Unto Kupiaisen satavuotisbileitä seminaarin kera, kirjoitin kokonaisen aukeaman edestä aiheesta Puruveteen.
Yksi aihepiiriä alustaneista tohtoreista puhui yksiniittisyydestä ja minä kuuliaisesti kirjoitin kuulemani.
Sain lukijapalautetta. Siinä sivistyneessä hengessä arveltiin, että Kupiainen olisi ollut niiteistä ihmeissään. Sanan pohjana kun ei olekaan mikään konttorimaailman niitti, vaan kutojille tuttu niisi.
Oikea taivutus on aikanaan kuulunut siis: yksiniitinen.
Kangaspuissa loimilangat kulkevat niisien lävitse. Jos on vain yksi niisi, ei synny kangastakaan.

Kerron teille vielä hieman totuuksia työmarkkinoilta.
Olenhan itsekin uuttera työnhakija, sen lisäksi, että olen pätkätyöläinen ja itseopiskelija.

Minulle on viimeisen puolen vuoden aikana tarjottu kaksi kertaa töitä.
Ensimmäisen yhteydenoton sain kuukausi sitten, kun firma Putsplank otti sähköpostitse yhteyttä ja kertoi, että: "työnhakuprofiilisi sopii hienosti työvoimatarpeeseemme".
Sopisin kuulemma erinomaisesti pölynimurikauppiaaksi kiertämään Pohjois-Karjalaa omalla autollani, jollaista en omista.

Toisen kerran Herra Löksänen lähestyi sähköpostitse ja totesi lakonisesti hänellä olevan minulle töitä tarjolla. Kattavana yhteystietona oli herra Löksäsen puhelinnumero.
Jostain syystä tunsin, että profiilimme eivät kohtaa ja jätin soittamatta.

Kaikille lukijoilleni oikein hyvää Jussia! Kohdatkoot profiilinne kesäisen luonnon ihanuuden!

Kermäilä tapahtuu

Tänään lauantaina oli Kerimäen vapaa-aikamessuilla mukava hyörinä. Jos ei nyt ihan yhtä tiivis tunnelma kuin Tukholman keskustassa katujen varsilla kuninkaallisen hääkulkueen edellä, niin ei meininki paljon hävennyt.

Olin siellä minäkin. Jaoimme Romu-Heikin ilosanomaa. Kermäilä tapahtuu taas ensi kuussa, kun kansanooppera kajahtaa Kalastajatilalla. Vuosina 2006 ja 2007 esityksen nähneillä on hyvä perusta ja peruste lähteä uudestaan kansanoopperaan, sillä sitä on tuoreutettu sopivasti. Niillä taas, jotka ovat tähän asti jääneet Romu-Heikistä paitsi, on jo hoppu varata liput johonkuhun esityksistä, joita on ensi-illasta 23.7. alkaen.

Ja kunhan päästään lähemmäs loppuvuotta, niin taas lävähtää Kermäiltä. Pakarisen Reijon vetämän kansanopiston opintopiirin huomassa on syntynyt koko joukko kertomuksia, jotka peilaavat kiintoisasti kerimäkeläistä elämänmenoa menneiltä vuosikymmeniltä monen eri kirjoittajan omalla äänellä. Kunhan nämä tarinat on saatu kansien sisään, niin koossa on mitä parhainta joululukemista: hauskaa, koskettavaa, opettavaista - ja mukaansa tempaavaa paikallista sananrieskaa.

Näihin yksipuolisesti kermäkeläisiin mainoskatkoihin päätän tämänkertaisen blogini.

Julkisuutta, kiitos

Punkaharjun kunnan nettisivut uudistuivat taannoin, mutta tiedottaminen ei siitä parantunut, pikemminkin heikkeni.

Valtuuston esityslistaa lukuunottamatta kaikkien muiden toimielinten esityslistat ovat pelkkiä sisällysluetteloita, varsinaisia esityksiä ei ole netissä nähtävänä.
Pelkkä otsikkolista ei vielä kerro paljonkaan siitä, mitä kunnanhallituksen ja lautakuntien kokouksissa aiotaan esittää ja käsitellä.
Miten kuntalaiset pääsevät vaikuttamaan ajoissa päätöksentekoon? Olemalla ajatustenlukijoita?
Se hallinnon läpinäkyvyydestä, kuntalain julkisuusperiaatteiden noudattamisesta ja päätöksenteon demokraattisuudesta.

Vaadin lisää julkisuutta - yhteisille asioille.

Paras neljästä häviää

Keskusta pyristelee kuin kärpänen hämähäkinseitissä. Mitä enemmän yritystä, sitä pahemmin sotkeutuu.
Puoluesihteeri Jarmo Korhosen verkostoihin näyttävät jääneen kiinni monet keskustapoliitikot puolueen ylimmän vallan huipulta. Vain se selittää, miksi keskustan keskeiset päättäjät uskaltautuvat sanoa kitsaasti irti nykyisestä menosta puoluetoimistossa.
Korhonen tietää liikaa, mistä syystä hänellä riittää suojelijoita omasta takaa, muitakin kuin väistyvä Vanhas-Matti.

Keskustan neljä puoluejohtaja- ja samalla pääministeriehdokasta on pyörinyt kenttäväen keskuudessa ja julkisuudessa kiihtyvällä polkantahdilla. Tanhuajista Väyrys-Paavo on koetelluin ja Pekkaris-Mauri liukasliikkeisin.
Ministeri Mari Kiviniemi vaikuttaa pökkelöltä virkanaiselta näiden värikkäiden persoonien rinnalla, vaikka punaiseen tanssiasuun pukeutuisikin kravattiherroista erottuakseen.
Ehdokkaista selkärankaisin, Timo Kaunisto, ei tule kyseeseen, koska keskustaväki luottaa mieluummin pelureihin kuin alkiolaisiin aatteen miehiin ja naisiin.

Kiviniemen pitäisi näyttää tällaisen hieman alle viisikymppisen eukon silmissä parhaalta mahdolliselta ehdokkaalta Kepun johtoon: mukautuvainen, liki kaupunkilainen, perheellinen, arvoliberaali... ja nainen.
Kiviniemen osakkeet minun silmissäni livahtivat kuitenkin pysyvästi maanrakoon, kun tämä katsoi parhaaksi yhdistää Savonlinnan ja Savonrannan rotanhännällä toisiinsa.
Entisenä savonlinnalaisena pidän operaatiota edelleen hölmöyden huippuna: Savonranta on riesa kaupungille. Savonrantaa verrattain hyvin tuntevana en ole lainkaan varma, onko kuntaliitos ajan mittaan iloksi syrjäiselle kuntakolkalle.
Henkilökohtaisia hyötyjiä poliittisen kartan eri puolilta tiedän kyllä luetella: Matti-Pekka Parkkinen, Teemu Hirvonen, Antti Erämaa... Heidän ja muutaman muun sosiaalista asemaansa kuntaliitoksen myötä parannelleen savonrantalaisen mielestä ministeri Kiviniemi on varmasti ansioitunut päättäjä. Ihan hyvä tyyppi vaikka pääministeriksi.

Konduktööri Kuikka ja nykynuoriso

Hyvästelin viime maanantaina konduktööri Kuikan.

Tämä täydellinen herrasmies, mitä kohteliain konduktööri ja armoitettu lauluntaitaja siirtyi eläkkeelle vuosikymmenten mittaiselta työuraltaan VR:n palveluksessa.
Kiskobussimatkani Retretin seisakkeelta Savonlinnaan taittui tavanomaista rattoisammin, sillä konduktööri Kuikka lauloi meille junamatkustajille viimeisen työpäivänsä vuoroilla asemakuulutusten välillä mm. Kulkurista ja joutsenesta.

Liki yhtä mieliinpainuvan junareissun tein kiskobussilla tänään. Kun nousin Retretin seisakkeelta kyytiin minua palveli konduktöörin pestissä liki poikaselta näyttävä veeärräläinen.
Siinä missä konduktööri Kuikka oli hiusmartoa myöten huoliteltu, oli nuori mies omalle tyylilleen yhtä uskollinen. Konduktöörinasuun kuuluvan kesäpaidan hihansuista suortuivat tatuoidut käsivarret, korvissa killui yhteensä viisi paksua rengasta ja tukanleikkuusta oli vierähtänyt aikaa.
Palvelu oli silti ensiluokkaista.

Vaikka konduktööri Kuikkaa tuleekin ikävä, niin seuraajan olemus melkeinpä ilahdutti meikäläistä. Täti-ihmisenä olen ollut niin pitkään huolissani nuorten kesyyntymisestä, että mikä tahansa hajahdus radikaalimmasta otteesta piristää.

Mutta mennäkseni ihmisen pintaa syvemmälle totean, että nuorten tulisi olla työpaikoilla uudistajia ja nykymeiningin kyseenalaistajia, ei myötäilijöitä ja nuoleskelijoita.
Pätkätyöläisyys ja työsuhteiden epävarmuus ovat nostaneet pintaan ilmiön, jota ikävämpää saa hakea: nuoret työntekijät eivät sen enempää sitoudu työhönsä kuin jaksa kapinoida uudistusten ja parempien työolojen puolesta.
Moni nuori jättää myös järjestäytymättä, liittymättä ammattiyhdistykseen. Se on anteeksiantamatonta ja lyhytnäköistä niin työyhteisön kuin heidän itsensä kannalta - silti ymmärrettävää maailmassa, jossa tuntuu vallitsevan viidakon laki: jokainen pärjätköön omillaan.

Nämä työelämänsä alkutaipaleella olevat tulevaisuuden toivot haahuilevat usein työpaikoilla kuin eksyksissä, minkä "omalta, oikealta elämältä" jaksavat. He tyytyvät vaihtamaan tyynesti maisemaa, kun huomaavat, ettei homma palkitse sen enempää henkisesti kuin rahallisestikaan.
Ikävää on sekin, että heidän työpanoksestaan ei useinkaan makseta kunnon korvausta. Moni nuori roikkuu pitkillä harjoittelujaksoilla opintojensa orjuuttamana tai nauttii naurettavan pientä työmarkkinatukea työssäkäynnin vastikkeeksi. Ei tarvitse ihmetellä, miksi nuorten työmoraali ei aina ole paras mahdollinen.

Onko nuoret saatu nitistettyä jo ennen kuin työura on kunnolla alkanutkaan?
Oma ikäpolveni on yhteiskunnallisesti täräkämpää, paremmin puolensa pitävää ja oikeuksistaan tietoisempaa sakkia kuin nuoret työntekijät.
Voi olla, että työn teettäjistä nuorten mukautuvuus tuntuu palkitsevalta.
Tosiasia kuitenkin on, että vain työhönsä sitoutunut työntekijä pystyy kaikkeen siihen, mitä nykytyöläisiltä edellytetään vuodesta toiseen: joustoon, innovatiivisuuteen, tehokkuuteen.

Nuorten on voitava tuntea ylpeyttä työstään konduktööri Kuikan tavoin - tatuoituna tai ei.