Minä olen pätö paikallislehden ex-päätoimittaja kommentoimaan valtakunnan politiikkaa - siihen kykenevät vain maakuntalehtien nykyiset päätoimittajat - mutta sen vain sanon, että toimittaja Nils Torvalds kirjoittaa asiaa. Vierailkaa Ylen sivulla osoitteessa:
http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2011/02/mita_ihmettelemista_on_perussuomalaisten_nousussa_2381665.html
Juu, on se se Nils. Linuksen isä. Ja suomenruotsalainen. Kaiken muun epäilyttävyyden lisäksi entinen taistolainen, Arbetartidningen Enhetin ex-päätoimittaja, nykyinen rkp:läinen. Mutta niin helkatin oikeassa analyysissaan, ettei siihen voi oikein mitään lisätä.
Muutaman rivin jos kumminkin. Kilpailukyky-Kiviniemi, kasvu-Katainen ja urputtajan roolin oppositiossa saanut uuslipposlais-Urpilainen ovat kai maailman tappiin ihmeissään. Heidän tähän asti johtamillaan ainoilla ja oikeilla suurilla puolueilla (="vanhoilla puolueilla" - siteeratakseni erästä S:llä alkavaa puoluejohtajaa) on niin suuret korvat, että niihin mahtuu liikaa vaikkua, niin suuret silmät, että katseet ulottuvat Brysseliin, vaan eivät osu leipäjonoihin, ja niin suuri suu, että ovat valmiita ahmimaan kaikki kaakut poskeensa antamatta murustakaan vähäosaisille, jos kaikki jatkuu entistä rataa vielä eduskuntavaalien jälkeenkin.
On hyvä, että joku S:llä alkava pienpuoluejohtaja on tullut suurpuolueiden johtajien yöuniin. Ovat kuurouttaan, sokeuttaan ja ahneuttaan hänet kilpailijakseen ansainneet, vaikkei hän olisi vallanpitäjänä välttämättä yhtään heitä kummoisempi.
Ja jos suuret puoluejohtajat nyt kuvittelevat, että vain pienituloiset ja päähänpotkitut ovat vihaisia, osoittavat he vain olevansa niin toivottoman erkaantuneita tavallisten pulliaisten elämästä, että ihan selkäpiitä hyytää. Minä ainakin tunnen omakohtaisesti ison joukon äkäisiä, turhautuneita ja protestinhaluisia keskiluokkaan "vielä toistaiseksi mutta kuinka pitkään" kuuluvia koulutettuja ja fiksuja suomalaisia, joita sapettaa poliittisen eliitin kieriskely omahyväisyydessään.
Eliitti ei tunnu piittaavan siitä, että yhä suurempi osa tunnollisesti veronsa maksaneista puurtajista potee kireälle venytetyn kilpailumielialan ruokkimaa työuupumusta tai hätäilee toimeentulonsa jatkumista pätkätyöhelvetissä. Eliittiä ei kiinnosta, että iso osa kunnon kansalaisista tuskittelee joutumistaan omaishoitajavastuuseen vanhemmistaan juuri kun sai kersansa kasvatettua kehdosta koulutien kautta maailmalle - mukaan säälimättömään kilpailuun paikasta auringossa. Eliitti ei ole elänyt päivääkään pienyrittäjän elämää Suomessa. Onnekseen ei. Ei heistä siihen olisi.
Vaan mitä sitten tekee tämä poliittinen eliitti? Petaa seuraavaa hallitusohjelmaa. Lukekaa Nils Torvaldsin kolumni, ja lakatkaa kaikki ihmettelemästä.
P.S.
Jos sylettää lukea entisen kommunistin kolumnia, niin vilkaiskaa edes Johanna Korhosen uusinta, Hesarissa julkaistua, osoitteessa:
http://www.hs.fi/juttusarja/johannakorhonen/artikkeli/Herra-Suomessa+sovittua/1135264019982
Juu, on se se Johanna. Lesbo ja jonkinsortin kepulaisuudestakin kiinni jäänyt Alma Median päähänpotkima Lapin Kansan ex-päätoimittaja, sitä edelliseltä pestiltään Journalistin päätoimittaja. Mutta niin helkatin oikeassa analyysissaan, että... lukekaa nyt penteleessä!
torstai 24. helmikuuta 2011
sunnuntai 20. helmikuuta 2011
Saituri sisustaa
Vaivannäkö jäi vähäiseksi ja rahanmeno sitäkin pienemmäksi, kun sisustin työkämppääni Lappeenrannassa. Kotoa ei ollut viedä muuta kuin vanhoja mattoja ja verhoja, joten huonekalujen metsästys oli aloitettava tyhjästä.
Ensimmäisenä tärppäsi kirjoituspöydän hankinta. Läheisen marketin ilmoitustaululta löytyi tieto siististä Lundia-pöydästä. Kirjoituspöydän kylkiäisinä sain tyylikkään kotimaisen kattovalaisimen, pöydän perillekuljetuksen ja kokoamispalvelut. Seuraavaksi onnistuin kalastamaan tori.fi-nettisivujen ilmoituksen kautta massiivikoivuisen pöydän ja kahden Martelan tuolin toimituksen perille asti.
Eniten kului aikaa sopivan sängyn löytymiseen. Nukuin mafioson tavoin patjoilla yli neljä viikkoa, kunnes runkopatjasänky kannettiin yhdistettyyn työ-olo-makuuhuoneeseeni.
Kaikki tämä lysti, paikoilleen kannettuna ja valmiiksi kasattuna maksoi 85 euroa, jossa 5 euroa oli ylimääräistä kantopalkkaa sängyn omistajalle. Minun ei tarvinnut koluta ensimmäistäkään kirpputoria tai kierrätyskeskusta. Etsintä ja yhteydenpito hoituivat puhelimen ja netin välityksellä.
Onneksi kaikki eivät ole minuntapaisiani laiskoja saitureita. Muuten olisi kohta Maskukin konkassa, ei vain Suomi-Soffa - ja miten sitten kävisikään Ideaparkkien ja Topi Sukarin? Jos suurin osa ihmisistä ostaisi kestäviä laatuhuonekaluja, joista olisi kierrättää muidenkin iloksi, niin mihin ministeri Pekkarinen saisi liiat yritystuet tungettua? Kyllä maailma nyrjähtäisi sijoiltaan, se on varma.
Näistä rakkaista sisustustekstiileistäni vielä jokunen sana. Niistä vanhimpiin kuuluvat matot olivat lapsuudenkotini lattioilla, kun opin konttaamaan. Sintsiverhot, jotka ripustin ikkunaan, ovat iäkkäämmät kuin minä itse, sillä olen bongannut ne sukualbumin valokuvasta vuodelta 1956.
Minkäs minä sille kitsauttani mahdan, että köyhässä, sodanjälkeisessä Suomessa oli varaa laadukkaisiin tekstiileihin, mutta vaurastuneessa maailmassa tehdään sutta ja sekundaa?
Ensimmäisenä tärppäsi kirjoituspöydän hankinta. Läheisen marketin ilmoitustaululta löytyi tieto siististä Lundia-pöydästä. Kirjoituspöydän kylkiäisinä sain tyylikkään kotimaisen kattovalaisimen, pöydän perillekuljetuksen ja kokoamispalvelut. Seuraavaksi onnistuin kalastamaan tori.fi-nettisivujen ilmoituksen kautta massiivikoivuisen pöydän ja kahden Martelan tuolin toimituksen perille asti.
Eniten kului aikaa sopivan sängyn löytymiseen. Nukuin mafioson tavoin patjoilla yli neljä viikkoa, kunnes runkopatjasänky kannettiin yhdistettyyn työ-olo-makuuhuoneeseeni.
Kaikki tämä lysti, paikoilleen kannettuna ja valmiiksi kasattuna maksoi 85 euroa, jossa 5 euroa oli ylimääräistä kantopalkkaa sängyn omistajalle. Minun ei tarvinnut koluta ensimmäistäkään kirpputoria tai kierrätyskeskusta. Etsintä ja yhteydenpito hoituivat puhelimen ja netin välityksellä.
Onneksi kaikki eivät ole minuntapaisiani laiskoja saitureita. Muuten olisi kohta Maskukin konkassa, ei vain Suomi-Soffa - ja miten sitten kävisikään Ideaparkkien ja Topi Sukarin? Jos suurin osa ihmisistä ostaisi kestäviä laatuhuonekaluja, joista olisi kierrättää muidenkin iloksi, niin mihin ministeri Pekkarinen saisi liiat yritystuet tungettua? Kyllä maailma nyrjähtäisi sijoiltaan, se on varma.
Näistä rakkaista sisustustekstiileistäni vielä jokunen sana. Niistä vanhimpiin kuuluvat matot olivat lapsuudenkotini lattioilla, kun opin konttaamaan. Sintsiverhot, jotka ripustin ikkunaan, ovat iäkkäämmät kuin minä itse, sillä olen bongannut ne sukualbumin valokuvasta vuodelta 1956.
Minkäs minä sille kitsauttani mahdan, että köyhässä, sodanjälkeisessä Suomessa oli varaa laadukkaisiin tekstiileihin, mutta vaurastuneessa maailmassa tehdään sutta ja sekundaa?
sunnuntai 13. helmikuuta 2011
Etelä-Savon maine vain kasvaa
Etelä-Savon maine on kasvanut jo melkoisiin mittoihin valtakunnassa. Kiitos tästä kuuluu melkeinpä yksinomaan maakuntajohtaja Matti Viialaiselle. Juntin maakunnan maine saattaa kiusata matkailuimagoamme, mutta ehkäpä se on täysin ansaittu: olemmehan valinneet valtuustoihin päättäjät, jotka ovat taas poimineet joukostaan Viialaiselle pomot. Jos maakuntavaltuusto hymistelee maakuntajohtajansa aikaansaannosten edessä, niin me äänestäjät saamme tyytyä kohtaloomme. Olemme maakuntajohtajamme mittaisia.
Viimeksi tänään Hesarissa kokoomusministeri Jan Vapaavuori ruoti Viialaisen lipunkantajan roolia kauppakeskusten ristiritarien rivistöissä. Miten sinnikkäästi Viialainen puolustaakaan kauppakeskuksia joka niemeen, notkoon ja saarelmaan - näin saataisiin loputkin asiakkaat pois kaupunkien keskustoista kuleksimasta.
Norpansuojelussa niin tärkeiden verkkokalastuksen rajoitusalueiden parissa ahertava Ely:n virkamies Tiitinen on hänkin jo täysin vakuuttunut Matti Viialaisen vaikutusvallasta. Virkamiesparka potee pian vatsahaavaa, kun maakuntajohtaja häärii taustalla ja torpedoi suojelutavoitteita minkä kykenee. Nähtäväksi enää jää, miten Viialaiselta sujuu EU-komission lobbaaminen. Sirkka-Liisa Anttilasta hänen ei tarvitse olla huolissaan. Harva sikalanpitäjä on eläinsuojelulle ennenkään korviaan lotkauttanut.
Lisäksi Viialaisen näkemykselliselle agendalle kuuluu edelleen maaomaisuuden vapaa myynti itänaapureille ja Saimaan rantojen mökittämisen edistäminen. Kunhan suurvisiirimme vielä kerää valtansa ja voimansa maanomistusoikeudet moottorikelkkojen jalasten alle polkevan lain kiirehtimiseen, niin hän on tehnyt liki kaikkensa luontoarvoistaan kuulun maakunnan eteen.
Edelliseen blogiini suivaantunut kansalainen arvioi minua kommentissaan osittain aivan oikeellisin sanoin. Tykkään liioitella. Vain kärjistämällä voi mielestäni piirtää minkäänlaista hahmotelmaa asioiden olotilasta maassa, jossa esimerkiksi ministerin ristiriitaisista norppalausunnoista ei tahdo ottaa erkkikään selvää - vastuun alla räytyvästä virkamiehestä puhumattakaan.
Mutta jos tämä lukijani arveli minun olevan sitä mieltä, että autoton on vailla ihmisarvoa, pyydän anteeksi kirjallisen ilmaisuni mitättömyyttä. Tavoittelin liki päinvastaista. Yritin kyseenalaistaa yhteiskunnassa vallitsevia arvoja ja politiikkaa, jotka kokemusteni mukaan tekevät maalla asuvien työikäisten autottomuudesta käytännössä usein hankalaa ja sosiaalisesti jopa leimaavaa. Jos joku autoton kanssaeläjä on säästynyt tällaisilta ikäviltä kokemuksilta, olen toki iloinen hänen puolestaan.
Viimeksi tänään Hesarissa kokoomusministeri Jan Vapaavuori ruoti Viialaisen lipunkantajan roolia kauppakeskusten ristiritarien rivistöissä. Miten sinnikkäästi Viialainen puolustaakaan kauppakeskuksia joka niemeen, notkoon ja saarelmaan - näin saataisiin loputkin asiakkaat pois kaupunkien keskustoista kuleksimasta.
Norpansuojelussa niin tärkeiden verkkokalastuksen rajoitusalueiden parissa ahertava Ely:n virkamies Tiitinen on hänkin jo täysin vakuuttunut Matti Viialaisen vaikutusvallasta. Virkamiesparka potee pian vatsahaavaa, kun maakuntajohtaja häärii taustalla ja torpedoi suojelutavoitteita minkä kykenee. Nähtäväksi enää jää, miten Viialaiselta sujuu EU-komission lobbaaminen. Sirkka-Liisa Anttilasta hänen ei tarvitse olla huolissaan. Harva sikalanpitäjä on eläinsuojelulle ennenkään korviaan lotkauttanut.
Lisäksi Viialaisen näkemykselliselle agendalle kuuluu edelleen maaomaisuuden vapaa myynti itänaapureille ja Saimaan rantojen mökittämisen edistäminen. Kunhan suurvisiirimme vielä kerää valtansa ja voimansa maanomistusoikeudet moottorikelkkojen jalasten alle polkevan lain kiirehtimiseen, niin hän on tehnyt liki kaikkensa luontoarvoistaan kuulun maakunnan eteen.
Edelliseen blogiini suivaantunut kansalainen arvioi minua kommentissaan osittain aivan oikeellisin sanoin. Tykkään liioitella. Vain kärjistämällä voi mielestäni piirtää minkäänlaista hahmotelmaa asioiden olotilasta maassa, jossa esimerkiksi ministerin ristiriitaisista norppalausunnoista ei tahdo ottaa erkkikään selvää - vastuun alla räytyvästä virkamiehestä puhumattakaan.
Mutta jos tämä lukijani arveli minun olevan sitä mieltä, että autoton on vailla ihmisarvoa, pyydän anteeksi kirjallisen ilmaisuni mitättömyyttä. Tavoittelin liki päinvastaista. Yritin kyseenalaistaa yhteiskunnassa vallitsevia arvoja ja politiikkaa, jotka kokemusteni mukaan tekevät maalla asuvien työikäisten autottomuudesta käytännössä usein hankalaa ja sosiaalisesti jopa leimaavaa. Jos joku autoton kanssaeläjä on säästynyt tällaisilta ikäviltä kokemuksilta, olen toki iloinen hänen puolestaan.
keskiviikko 9. helmikuuta 2011
Autoton ei ole ihminenkään
Pidimme viime vuonna liki 11 kuukautta perhe-elämää kasassa ilman autoa. Kyllä vain, sattui olemaan sama vuosi, jolloin junat myöhästelivät tavallista enemmän, linja-autovuoroja entisestään karsittiin ja liian monen työpaikkailmoituksen ensimmäisillä riveillä todettiin, että työtä hakevalla täytyy olla käytössään oma auto.
Kaikesta huolimatta autoton elämä oli omalla tavallaan helppoa ja huoletonta. Ainakaan ei tarvinnut miettiä onko autossa menovettä ja millainen ajokeli on luvassa.
Autottomuus kuitenkin paitsi rajoitti työssäkäyntialuetta myös haittasi vähitellen opiskeluja. Niinpä kipitin viime vuoden loppupuolella kiltisti autokauppaan ja ostin perheellemme punaisen ekomopon.
Autottomuus ehti silti opettaa monta hyödyllistä asiaa. Opin varautumaan paremmin mm. kauppareissuille. Nykyään tulee tarkkaan listattua mitä kaapeista puuttuu - voi olla, että jokunenkin kauppamatka säästyy vuoden mittaan. Autottomuus tutustutti myös moniin uusiin ihmisiin, sillä junaa odotellessa tai linjurissa istuskellessa tuli juteltua kohtalotovereiden kanssa. Autottomuus tuotti myös ekoegoa hivelevää tyydytystä: jäipähän hiilivelka vähiin.
Autottomuus näytti myös hassuja puolia tutuista ja läheisistä. Monikaan ei oikein tiennyt miten suhtautua autottomuuteemme. Oireellista oli, että useimmat olivat lähinnä hämmentyneitä, ja häveliäästä suhtautumistavasta saattoi lähinnä päätellä, että nämä hyväätarkoittavat ajattelivat meidän köyhtyneen kertalinttuulla. Rikkaita emme ole olleet milloinkaan, mutta autottomuus oli kulutuskysymys aivan toisessa valossa kuin rahan riittävyyden kannalta. Se oli puhtaamman ja meluttomamman ympäristön puolesta tehty tietoinen, omakohtainen valinta, joka piti lopulta pyörtää, koska töihin ja opintojen ääreen piti päästä.
Yhteiskunta on nimittäin rakennettu monien tyhmien oletusten varaan. Yksi niistä on se, että jokaisella kunnon kansalaisella on oltava auto. Mistä seuraa, että ei se ole ihminenkään, joka ei autoa omista.
Kaikesta huolimatta autoton elämä oli omalla tavallaan helppoa ja huoletonta. Ainakaan ei tarvinnut miettiä onko autossa menovettä ja millainen ajokeli on luvassa.
Autottomuus kuitenkin paitsi rajoitti työssäkäyntialuetta myös haittasi vähitellen opiskeluja. Niinpä kipitin viime vuoden loppupuolella kiltisti autokauppaan ja ostin perheellemme punaisen ekomopon.
Autottomuus ehti silti opettaa monta hyödyllistä asiaa. Opin varautumaan paremmin mm. kauppareissuille. Nykyään tulee tarkkaan listattua mitä kaapeista puuttuu - voi olla, että jokunenkin kauppamatka säästyy vuoden mittaan. Autottomuus tutustutti myös moniin uusiin ihmisiin, sillä junaa odotellessa tai linjurissa istuskellessa tuli juteltua kohtalotovereiden kanssa. Autottomuus tuotti myös ekoegoa hivelevää tyydytystä: jäipähän hiilivelka vähiin.
Autottomuus näytti myös hassuja puolia tutuista ja läheisistä. Monikaan ei oikein tiennyt miten suhtautua autottomuuteemme. Oireellista oli, että useimmat olivat lähinnä hämmentyneitä, ja häveliäästä suhtautumistavasta saattoi lähinnä päätellä, että nämä hyväätarkoittavat ajattelivat meidän köyhtyneen kertalinttuulla. Rikkaita emme ole olleet milloinkaan, mutta autottomuus oli kulutuskysymys aivan toisessa valossa kuin rahan riittävyyden kannalta. Se oli puhtaamman ja meluttomamman ympäristön puolesta tehty tietoinen, omakohtainen valinta, joka piti lopulta pyörtää, koska töihin ja opintojen ääreen piti päästä.
Yhteiskunta on nimittäin rakennettu monien tyhmien oletusten varaan. Yksi niistä on se, että jokaisella kunnon kansalaisella on oltava auto. Mistä seuraa, että ei se ole ihminenkään, joka ei autoa omista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)