Emäntä ja ekomopoilija

Liikenneministeri Anu Vehviläinen, keskustalaisemäntä Joensuusta, räväytti esittämällä ajokeliin sopeutuvia nopeusrajoituksia talvisille teille.
Vehviläiskän mielestä on kansanterveydellisesti puuduttavaa ajella enintään satasta talvioloissa jos tie joskus sattuu olemaan kuiva ja näkyvyys kelvollinen.

Kätevän emännän rallikansaa nuoleskelevan vaalitoiveen toteuttaminen maksaisi vaatimattomasti 200 miljoonaa euroa, eikä tuokaan summa riittäisi kuin ns. pääteille.
Voimme kaikki iloksemme kuvitella, miten elektroniset taulut valtateiden varsilla räpsisivät näyttöön sopivia tuntinopeusrajoituksia aina sen mukaan, tuleeko talviselta taivaalta vaihtelevasti lunta, räntää tai vettä.
Elektroniikka mittaisi tietysti paitsi tienpintojen liukkautta myös talvisten sumujen tiheyttä, hämärän syvyyttä ja kaamosmasennuksen vaivaaman autoilijan vireystilaa.

Kuulehan nyt, Vehviläiskä.
Vaikka en ole liikenneministerinä ollut päivääkään, keksin tuosta vain tusinan verran tehokkaampia ja liki ilmaisia liikenneturvallisuustoimia. Joensuuhun tiheään ekomopoilevana kansalaisena uskon, että vastuuttomimmat kanssa-autoilijat kaahaavat, ohittelevat holtittomasti ja törttöilevät kaikin kekseliäin tavoin näyttivät nopeusrajoitukset mitä hyvään ja tuli taivaalta vaikka tikku-ukkoja.

Ekomopoilevan Tiina-tädin mielestä:

Rattijuopumusrajoja tulisi kiristää reippaasti ja törkeästi päihtyneinä ajaneilta olisi ulosmitattava kulkuneuvo valtiolle välittömästi.

Toistuvasti päihtyneenä ajamisesta kärähtäviltä pitäisi ottaa kortti loppuiäksi pois.

Ylinopeussakkoja kerääviltä olisi törkeiden, toistuvien käryjen jälkeen otettava ajo-oikeus pois 5 vuodeksi ja määrättävä heidät puolen vuoden yhdyskuntapalveluun vammaishuoltoon.

Alle 21-vuotiaille kuljettajille olisi säädettävä kasikympin lätkä, jotta he oppisivat ymmärtämään kuolevaisuutensa muutoinkin kuin vaarantamalla oman ja toisten elämän liikenteessä.

Yli 70-vuotiaiden kuljettajien ajokuntoa olisi hyvä terveystarkastaa vuoden välein ja vaatia heitä osoittamaan ajokuntonsa liikenneopettajan testissä.

Motoristien kyseessä ollessa vastaavat ikätarkastukset olisi paras aloittaa kuudenkympin korvilla.

Polkupyöräilijöille olisi säädettävä kypäräpakko.

Turvavyötä käyttämättömille ei saisi maksaa vakuutuskorvauksia lainkaan, vaikka he olisivat syyttään osapuolena liikenneonnettomuudessa.

Huonoilla renkailla ajaville olisi hyvä napsauttaa sakot, joita vastaavalla summalla saisi kahdeksat uudet renkaat alleen.

Mopojaan virittävien nuorten vanhemmille olisi langetettava pulitettavaa vähintään 30 päiväsakon verran. Löperö liikennekasvatus on huono puolustus.

Polttoaineen hintaa olisi korotettava viidenneksellä: kallis menovesi hillitsisi useimpien suomalaisten kaasujalkaa. Tosiasia on, että 80 kilometrin tuntinopeus vähentää polttoaineen kulutusta ja päästöjä vauhdikkaampaan menoon verrattuna samaisen viidenneksen verran.

Vaihtuvien nopeusrajoitusten hintalapusta vielä sen verran, että keksisin tältä istumalta 200 parempaa kohdetta 200 miljoonalle veroeurolle kuin ministeri Vehviläinen, mutta säästääkseni niin valtion miljoonat kuin lukijanikin, kuittaan lyhyesti: olipa harvinaisen typerä ehdotus ehtoisalta emännältä.

Puolueellisesti palveluksessanne

Aamulehden päätoimittajan paikalta lyhyen loikan Elinkeinoelämän valtuuskuntaan tehnyt Matti Apunen on saanut suomalaisen toimittajakunnan kiemurtelemaan. Olo on ollut epämukava, kun poroporvari Apunen on esittänyt, että muut toimittajat voisivat kertoa puoluekantansa tai ainakin yksittäinen media voisi kartoittaa toimittajiensa puoluekannat.

Ymmärrän kolmattakymmentä vuotta toimittajana työskennelleenä kollegojen kipuilun. Suurimmalla osalla heistä, tai voinen sanoa edelleen "meistä", ei ole puoluekantaa.
Tarkastellaanpa nyt meikäläistäkin, moniaalla änkyräksi punavihreäksi leimattua kynäilijää.
Olen kannattanut neljän eri puolueen ehdokkaita viimeisen 20 vuoden aikana. Olen löytänyt itseni äänestämästä mm. sitoutumatonta kristillisdemokraattia. Kyseinen kristitty ei tosin ollut mikään Päivi Räsäsen opetuslapsi, vaan iisalmelainen luomuviljelijä ja toisinajattelija. Hän sai muuten väestönpaljouteen suhteutettuna enemmän ääniä iisalmelaisilta kuin valtakunnankuulu ääniharava Zysse helsinkiläisiltä.

En ole koskaan antanut ääntäni kokoomuksen tai keskustan ehdokkaalle, mutta se ei estä minua fanittamasta näiden puolueiden hyviä tyyppejä. Ihailen kykypuoleen Jan Vapaavuoren ja Sirpa Pietikäisen suoraselkäisyyttä.
Arvostan myös joitakuita keskustalaisia paikallispoliitikkoja ja -toimijoita. Terveisiä semminkin monille tuntemilleni keskustanaisille: jatkakaa samaan malliin, niin parempi huomen koittaa.

Toimittajien puoluekannan selvittely olisi siis yhtä tyhjän kanssa. Asenneilmastoa voisi kyllä tutkailla, se saattaisi kertoa toimittajien asemoitumisesta. Veikkaan, että asennegallup tuottaisi seuraavan tuloksen:
"Toimittajat ovat perusarvoiltaan jokseenkin vapaamielisiä, mutta elämäntavoiltaan keskiluokkaisia kansalaisia."

Paljon kiinnostavampaa kuin selvitellä toimittajien poliittisia mielipiteitä olisi tutkituttaa mediatalojen johdon ja omistajien poliittiset mieltymykset ja kytkökset.
Mediatalojen omistajatahot ja johtajat ovat enimmäkseen niin vahvan oikeistolaisia, että väitteet puolueettomasta ja poliittisesti riippumattomasta mediasta on ihan puppua.
Mediatalot ovat sotkeutuneet - ja syvältä - mm. vaalirahoittamiseen. Ne antavat huimia alennuksia vaali-ilmoittelusta ns. omille ehdokkailleen.
Mediayhtiöiden johto ja omistajat valitsevat myös välineidensä päätoimittajat ja päällikkötoimittajat. Esimerkiksi maakuntalehtien päätoimittajiksi valitaan edelleen väkeä ennen muuta poliittisin perustein; muut kuin keskustalaiset ja kokoomuslaiset älkööt vaivautuko.
Kun suurimpien mediayhtiöiden toimitusten johto on pitävästi porvarillisessa komennossa, voi vain kuvitella millaisin painotuksin sähköisen median ohjelmia ja printtimedian aviiseja käytännössä tehdään.

Nyt kun Yleisradionkin johtoon on saatu oma mies, voidaan Evassa olla huoletta.
Matti Apusen on turha kuvitella, että toimitukset pystyisivät poliittiseen vastarintaan, jos vaikka jokunen vihreän vänkyrä tai punaiseen vivahtava joukkoon olisi eksynytkin.
Vahvasti keski-ikäistyneet, entiset radikaalit toimittajapolvet eivät enää jaksa haastaa valtarakennetta, vaan odottelevat osa-aikaeläkkeelle pääsyä.
Nelikymppiset ja sitä nuoremmat toimittajat eivät ole yhteiskunnallisesti tai poliittisesti halunneetkaan valveutua.
Alan opinahjoissa opiskelevien enemmistölle politiikka on kuulemma hyh-hyh-juttu. Heistä pyrkyriäimmät opettelevat kyllä seuraamaan pörssikursseja ja kirjoittamaan talousjournalismin jargonia, mutta eivät ole koskaan havahtuneet erittelemään uusliberalismin uskonkappaleiden perustaa. He kuvittelevat olevansa kovasti epäpoliittista jengiä, vaikka jakavatkin kasvu-uskoisen eliitin maailmankuvan.
Juuri sellaisen, joka miellyttää tämän maan mattiapusia.

Tunteet ja järki

Muistan ajan, jolloin nuoruudenhöppänänä kuvittelin, että Suomessa, ja ainakin työelämässä, vallitsee sukupuolten välinen tasa-arvo.
Lait ja asetukset ajavat tasa-arvoa ja juhlapuheista tasa-arvovaatimus on alkanut jo vahvasti väistyä: homma siis hoidossa?
Vain alle kolmekymppinen lapseton nainen voi ajatella näin lapsellisesti.

Työelämä paljastaa sukupuolisäätyisyytensä, kun naiselle karttuu ammattilaisuutta, monipuolista kokemusta ja koulutusta enemmmän kuin monelle miespuoliselle kollegalle.
Äijät vipeltävät ohi uraportaissa viimeistään silloin, kun nainen perheellistyy.

Naiset vaativat niin paljon itseltään, etteivät hevin kuvittele itseään esinaisen asemaan. Miesten enemmistöä ei moinen häveliäisyys vaivaa.
Niinpä tunnolliset ja osaavat naiset tyytyvät alempaan arvoasteikkoon ja saavat koko työuransa korjailla miesten hutiloinnin jälkiä niin yksityisissä yrityksissä kuin julkishallinnossa, jotta laiva ei uppoaisi. Kunnian pinnalla pysymisestä kumartavat sitten itseensä tyytyväiset hemmot.

Kunnianhimoisille naisille käy useimmiten vielä köpelömmin kuin vähään tyytyväisille sisarilleen.
He eivät ole alistujatyyppiä ja vieroksuvat arvojärjestyksiä, joten pomojen nuoleskelu ei kuulu heidän vahvuuksiinsa. Se taas ei miellytä miespuolisia kiipijöitä. Tahtonaisista harva etenee urallaan muutoin kuin perustamalla oman yrityksen - tai laskeutumalla pomoportaaseen tukevan naisvaltaiselle alalle.

Olen itse ollut työelämässä muutamaankin otteeseen tilanteissa, joissa olen vaatinut järkiperäisiä laskelmia ja perusteluja tyhmänkuuloisille ratkaisuille, joita johtavassa asemassa olevat äijäntollikat ovat vetäneet esiin musta tuntuu -menetelmällä.
Järkiperusteita on pitänyt naisena yrittää perätä, kun uramiesten yksipiippuiset visiot ja strategiat ovat mitä ilmeisimmin syntyneet toverillisessa tunnekuohussa, jota ovat leimanneet yleensä joko riskejä kaihtamaton, katteeton optimismi tai kylmäävä, kaiken karsiva pessimismi.
Realismin perään huutelevana naisena olen saanut kuulla olevani - niin, mikäpä muukaan kuin tunneperäisesti asioihin suhtautuva vastarannan kiiski.

Tasa-arvokasvatusta tarvitaan edelleen. Sitä on annettava jo peruskoulussa. On tehtävä selväksi, että järki ja tunteet vaikuttavat sekä miesten että naisten päätöksentekoon - ja että tunteita on syytä kunnioittaa ja järkeä noudattaa niin miesten kuin naisten.

Teippi ja ruuvi

Olen tähän asti huvitellut ja kuvitellut, että Suomi on ruuviyhteiskunta ja Venäjä teippivaltio.
Suomessa asiat korjataan, kun ja jos niitä milloin ryhdytään korjaamaan, kauaskantoisesti. Jotta hommat voidaan ruuvataan paikoilleen, jengat on pitänyt tuumata. Hitaalle suomalaiselle sopii tuumiskelu.
Venäjällä ollaan kekseliäitä. Kun tulee ongelma eteen, ei aleta koota komiteaa, vaan korjataan, jos nyt ylimalkaan korjataan, välittömästi. Venäjä on teippiyhteiskunta: ratkaisujen kanssa ei nutata. Venäläiset naureskelevat suomalaisten hitaudelle ja perusteellisuudelle - ajaahan teippi usein saman asian kuin ruuvi, ainakin jonkin aikaa.

Teipit ja ruuvit olen ajatellut tähän saakka lähinnä symbolisina vermeinä, mutta eilen lenkkipolullani törmäsin suomalaisen yhteiskunnan teippistymiseen, aivan konkreettisesti.
Entinen Arkadianmäen duuman jäsen ja Punkaharjun pormestari muutettuaan kortteerinsa vuokrataloon lännemmäksi pitäjää oli merkinnyt reviirinsä postilaatikkoon maalarinteipillä.
Kulahtanuthan teippinauha oli, syksyn sateiden ja helakoiden auringonsäteiden pieksemänä.
Maalarinteippiähän on muuton jäljiltä aina käsillä, ei siis kumma jos luottamustoimiensa kiireessä mies tarttui rullaan.

Nyt kun tänne itärajan koulumaailmaan tarjotaan virkaruotsin sijaan pakkovenäjää, niin ehkäpä tällainen teippilinjan omaksuminen on vain edelläkävijyyttä.
Vallankahvan kääntäjiä tuskin pahastuttaisi, vaikka muutoinkin ottaisimme oppia itänaapurin riuskasta meiningistä.
Siellä esimerkiksi hankaliksi osoittautuneita toimittajia hiljennetään lopullisesti, ei tyydytä kiltisti savustamaan heitä tehtävistään tai siirretä toimituksen nurkkaan häpeämään yhteiskunnallisuuttaan.

Maakuntamme kuvernööri olisi ainakin valmis ottamaan lisää valtaa haltuunsa naapurimaan malliin. Silloin ei keskushallinnon mitätön ministeri torppaisi ansiokkaita Ideapuistoja. Kaavoituslait olisivat parhain päin tulkittavissa kuvernöörin omalla mahtikäskyllä.
Nykyään kaavoituslakien kierto vaatii paljon työtä ja kaikesta aherruksesta huolimatta saatetaan sittenkin törmätä erääseenkin vuoreen ihan loppumetreillä.

Maalarinteipillekin löytyy voittajansa. Suosin rumankestävää ilmastointiteippiä, kun korjailen rikkimenneitä tavaroita - perisuomalaisesti vain vähän ryssiksi.

Hyviä vihollisia

Jätevesiasetus on hyvä vihollinen. Se kelpaa maalitauluksi niin perussuomalaisille kuin MTK:lle. Sitä kohti on helppo ampua, osumatarkkuus on taattu.

Jätevesiasetus on harvakseen asutussa maassa kiistämättä ylimitoitettu ponnistus lopputulokseen nähden.
Haja-asutuksen ja mökkeilyn jätevesipäästöt on silti syytä saattaa kuriin, koska vesistöjen kunto ei ole kaksinen edes sisämaassa.
Jätevesiasetus on siitä kurja, ettei se ota huomioon yksittäisten kiinteistönomistajien päästöjen laajuutta ja merkittävyyttä. Yhden mökinmummon päästöt vuoden mittaan ovat vähäiset ökymökkeilijän kesäisten lomaviikkojen suoltoihin verrattuna.

Keskustan Lehtomäki keräili ympäristöministerinä ehkä poliittisia irtopisteitä ehdottaessaan ympäristönsuojelulakia muutettavaksi niin, että yli 68-vuotiaat vapautettaisiin asetuksen vaatimuksista.
Pojojen kalastusta tai ei, tällainen rajaus on tarpeen.
Viiden vuoden armonaika työttömyyden, pitkäaikaissairauden tai pienten tulojen vuoksi olisi sekin paikallaan, kuten hallitus esittää.

Miksei hyvää vihollista ole haluttu hengiltä eli jätevesiasetusta kohtuullistettavaksi jo aikaa sitten?
Siksi että esimerkiksi MTK:lle, samoin kuin metsäkeskuksille, ja monille muille keskustaan likeisesti liimaantuneille tahoille on sopinut mainiosti, että itse kunkin maaseudun eläjän jätevesistä on vellonut aikansa hirmuinen haloo - näin on päästy puuttumasta varsinaiseen asiaan eli maa- ja metsätalouden harjoittamisen sekä turvetuotannon aiheuttamaan vesien paskaantumiseen.
Riittämättömät viljelysten suojavyöhykkeet, liiallinen lannoittaminen ja pitäytyminen kynsin hampain tehomaataloudessa likaavat vesiä niin sisämaassa kuin Itämeren rannoilla.
Metsätalouden jälkeenjääneet opit soiden ojituksista ja jo kertaalleen tyrittyjen ojitusten "kunnostuksesta" metsänkasvun edistäjinä ovat uhkana monille sisävesistöille, tämä on nähty Puruvedenkin kohdalla.
Turvetuotanto rehevöittää etenkin pienvesistöjä.
Mutta jos nyt maaseudun väestö saadaan kiihkoilemaan jätevesiasetusta vastaan joka eukkoa ja ukkoa myöten, niin on selvää, ettei vesiensuojelun muista toimista tarvitse aloittaa pitkään aikaan edes keskustelua.
Kun ärsytyskynnys on ylitetty, kiitos hyvän vihollisen, ei varsinaisiin ongelmiin enää tohdita puuttua.

Ja keskustallehan riittää, että kelkka kääntyi viime hetkillä kohti jätevesiasetuksen kohtuullistamista: riittävän hyvissä ajoin ennen eduskuntavaaleja.