Luomuhaaveita

Olen ihan täpinöissäni brändityöryhmän luomuaatteellisuudesta. Olen itse hurahtanut luomu-uskovaiseksi jo yli kaksi vuosikymmentä sitten, joten en pane pahakseni, jos valtakunnan viisaat näkevät luonnonmukaisen viljelyn ja ruoantuotannon tärkeäksi asiaksi.

Suhtaudun valitettavasti kylläkin kovin skeptisesti brändääjien luomutavoitteisiin.

Luomuruoan tarjonta ei ole Suomessa eurooppalaisittain ottaen hääppöistä - verrattuna esimerkiksi Tanskaan, Itävaltaan tai jopa Englantiin. Suomalaiset marketit tursuavat joutavaa valmisruokavalikoimaa, erikoistuotteita ja hömppätavaraa, mutta luomutuotteita saa hyllyiltä etsiä suurennuslasin kanssa. Ikävää on sekin, että luomuvaihtoehdot eivät ole juuri koskaan tutustumistarjouksessa. Kaikkei kurjinta on, että suurimman osan ns. luomulisästä tuotteen hinnassa siivuttaa itselleen vähittäiskauppa - ei tuottaja.

Parhaiten on saatavilla luomuisia viljatuotteita. Luomumaitoa saa yhä monista kaupoista metsästää - muista luomumaitotavaroista puhumattakaan. Luomulihasta sai pitkään vain haaveilla. Nyt monen marketin valikoimiin on tullut sentään luomujauhelihaa. Luomukananmunia on onneksi ollut tarjolla jo pitkään.

Kätevimmin on luomutuotteisiin päässyt käsiksi ostamalla tuotteita maalaistoreilta tai suoraan tuottajilta. Toisaalta tällainen suoramyyntiin turvautumisen pakko kertoo vain luomun yleisestä väheksynnästä. Vähittäiskauppaa ja teollisuutta ei ole luomu kiinnostanut. Juvan luomuväki on suuri poikkeus alalla - sen menestys perustuu näkemyksellisten ja verrattain vauraiden tilallisten sinnikkyyteen.

Suomalaiset hokevat, että kotimainen ruoka on yhtä terveellistä ja puhdasta kuin luomueväs. No, meikäläisen massu ei ainakaan siedä tavallista maitoa, luomumaitoa voin nykyään hörppiä pari lasillista päivässä oireitta. Allerginen perheenjäsenemme voi popsia luomuporkkanoita, mutta tavanomaisesti kasvatetut porkkanat aiheuttavat välittömästi allergiaoireet.

Se, mikä jää usein liian vähälle huomiolle on luomutuotannon eettisyys. Luomutuotannossa kyse ei ole vain ruoan "puhtaudesta", josta voidaan loputtomiin kiistellä. Kyse on ennen muuta tuotantotavoista. Luonnonmukaista viljelyä valvotaan paljon tiukemmin kuin tavanomaista tuotantoa. Luomutiloilla vältytään liiallisten ravinteiden ja turhan lannoituksen syytämiseltä maaperään ja sieltä edelleen vesistöihin. Eläintuotannossa luomukanoilla, -possuilla ja -lehmillä on mukavammat oltavat ja luomuisemmat pöperöt kuin tavanomaista tuotantoa palvelevilla lajikumppaneillaan. Toki moni vastuullinen tuottaja huolehtii myös tavanomaisessa tuotannossa eläintensä hyvinvoinnista, mutta luomussa ei ole vaihtoehtoja: vain hyvä kohtelu kelpuutetaan.

Yksi asia on varma. Luomulle olisi huomattavasti nykyistä enemmän kysyntää, jos vain tarjonta turvattaisiin. Tosiasia on, että vähittäiskauppa ei ole Suomessa herännyt tarjoamaan riittävästi luomuvaihtoehtoja. Kun ei ole tarjontaa, ei synny kysyntääkään.
Kun kysyntä saadaan näin keinotekoisesti pysytettyä vähäisenä, saadaan luomutuotteiden hinnat pidettyä korkeinta. Se taas estää monia kuluttajia valitsemasta luomuvaihtoehtoa.

Tarjonnan runsaus alentaa luomutuotteiden hintoja, siitä todistaa se, että hinnanero luomuisten ja tavanomaisten viljatuotteiden välillä on kaventunut kaventumistaan sitä mukaa kun luomuvaihtoehtoja on ilmaantunut lisää kaupan hiutale- ja jauhohyllyille.

Luomutuotannon pullonkauloiksi tulisikin nähdä ennen muuta elintarviketeollisuus ja vähittäiskauppa ja pyrkiä painostamaan niitä tositoimiin. Tuottajat ja kuluttajat vastaavat kyllä vuorollaan huutoon.

Hyppysellinen luovuutta

Olen aina kadehtinut, mutta myös kummastellut, pedantteja ihmisiä. Tiedättehän nämä kanssaeläjät, joilla on kynät työpöydällä pituusjärjestyksessä ja joiden ruokakaapissa maustepurkit osaavat aakkoset.

Olen itse suurpiirteinen ihminen. Tiina-täti laboranttina tai ydinfyysikkona? Parempi ihmiskunnalle, että olen lähinnä kynäillyt elannokseni.
Ei meikäläisestä kyllä olisi ollut kokiksikaan, vaikka ruoanlaitosta tykkään ja sitä paljon harrastan perheen hengenpitimiksi - ei ainakaan sellaiseksi gourmet-keittiömestariksi, jollainen on upeasti kuvitetun Passione-keittokirjan kirjoittaja, suomalainen huippukokki Marko Koskinen.
Intohimosta italialaiseen keittiöön, jota itsekin suuresti arvostan, on Koskinen koonnut reseptejään teokseen, jonka sain syntymäpäivälahjaksi jo keväällä.

Harmi vain, että ohjeista enemmän kuin joka toisen kohdalle voisi liimata varoituksen: Älä kokeile tätä kotona!
Ensinnäkin ruokaohjeet ovat aivan liian fiinejä ollakseen saapasmaalaisia. En ole nimittäin ikinä törmännyt aitoitalialaisessa keittiössä tomaattivaahtoon tai munakoisokaviaariin.
Se, mikä minunkaltaistani kansankeittiön ystävää ottaa eniten paistinpannuun, on sipertelyn ohella miehen yltiömäinen pikkutarkkuus.
Kun nimittäin viimein päätin tarttua ammattikokin sanoista omiin tekoihin ja yritin tehdä isänpäiväksi suklaakakkua à la Koskinen, olin vaipua epätoivoon.
Kakkupohjaan olisi tullut mitata 180 grammaa voita, 140 grammaa vehnäjauhoja, 50 grammaa kaakaojauhetta...
Minulla ei ole, eikä huusholliini tule, keittiövaakaa.
Ehkä eniten minua kuitenkin alkoi nyppiä Koskisen epäjohdonmukaisuus. Jos kerran ohjeeseen ei kelvannut voipaketin kyljestä helpommin luettava mitta eli täydet 200 grammaa rasvaa, ja jollei jauhoja voinut reseptiä varten mitata deseissä, niin miksi kokkiherra jätti mainitsematta minkäkokoisista kananmunista oli kyse ja tulisiko kakku leipoa erikoiskarkeista vehnäjauhoista vai tavallisista? Ja mikä olisi tullut olla leivontaan käytetyn tumman suklaan kaakaopitoisuus?
Sovelsin suutuspäissäni ohjetta aika tavalla, eikä lopputulos ollut lainkaan hullumpi.

Minun ruokakaapissani maustepurkit ovat iloisesti hujanhajan viimeistään jo viikon päästä siitä, kun kerran vuodessa saan inspiraation laittaa ne jonkinlaiseen ojennukseen.
Desi on pienin mittayksikkö, jota saatan joskus kuvitella käyttäväni kokeillessani lähinnä jotain aivan uutta reseptiä.
Suurimman osan ruuista ja leipomuksista teen silmämääräisesti ja näppituntumalla.
Ilmankos meillä syödään rustiikkia ruokaa, kuten vaikkapa nyt tänä viikonloppuna rantasalmelaisesta luomukaalista tehtyä kaalilaatikkoa ja Vaaran perunoista hautunutta pottulootaa. Jälkiruoaksi uunipuuroa ja sekametelisoppaa.
Olen vahvasti sitä mieltä, että rehelliset, tunnistettavat raaka-aineet ovat usein paras tae ruuan onnistumiselle, ei grammantarkkuus.

Suurpiirteisyys on tietysti pedanttien ihmisten silmissä silkkaa hutilointia.
Minusta se kertoo siitä, että ruoanlaittajanakin hyväksyy elämän keskeneräisyyden ja hallitsemattomuuden.
Kun sapuskaan lisää hyppysellisen luovuutta, lopputulos on aina jäljittelemätön, à la mie ihe.
Jos joskus toteutan haaveeni ja julkaisen kokkikirjan - taatusti omakustanteena - sen nimeksi tulee: Hutiloijan parhaat sörsselit.
Siitä voitte sitten lukea miten julmetun hyvää on oman yrttituotannon kruunaama paikallinen petokala eli miten valmistetaan basilikahauki tahi miten varttitunnissa syntyvät luomuiset sitruuna-inkiväärimuffinit.

Omitaan kuninkaalliset

Koska Ruotsin kuninkaallisilla menee emämaassaan julkisuudessa nyt enimmäkseen kurjasti, niin eikö vanha alustalaistanner voisi omia heidät itselleen?
Pyydetään Kalle Kustaata, Silviaa ja tietenkin nuortaparia, Victoriaa ja Danielia, muuttamaan Suomeen. Ruotsi voidaan jättää pärjäilemään prinssi Carl Philipin ja hurjastelija-Madden varassa.

Mitä kuninkaallisista kostuisimme? Ainakin sen, että enää ei tarvitsisi Suomen valtakunnan viisaiden pohtia brändityöryhmässä, miten kaukaisen reunamaan mielikuvaa maailmalla kirkastetaan. Samalla loppuisi kiihkoilu sinivalkoisesta maahanmuuttopolitiikasta.
"Suomi - maa, joka ottaa avosylin vastaan kaikki maahanmuuttajat. Myös yksityiselämässään töppäilleet siniveriset."
Ei imagollisesti viettelevämpää kutsukorttia voisi painattaa, ja itse julkisuus tulisi kaupan päälle ihan ilmaiseksi. Siitä huolehtisi kansainvälinen media maksutta.

Samalla loppuisivat höpinät pakkoruotsista ja alkaisi koululaisillekin maistua toisen kotimaisen opiskelu.
Täytyisihän sitä nyt osata jotain sanoa maahanmuuttajien omalla äidinkielellä, jos nämä sattuisivat tulemaan vastaan vaikkapa uuden kotimaansa lomakohteissa - kuten Kerimäellä maailman suurimassa puukirkossa, Punkaharjulla Runebergin patsaalla, Kesälahden museoalueen Savutuvassa tai Savonlinnan oopperahinnoin kuorrutetulla kesätorilla.
"Dom är jättegoda, de där lörtsyt", ja muita käteviä keskustelufraaseja soljuisi empimättä savo-karjalaistenkin suusta.

Mikä parasta, päästäisiin ehkä seuraamasta tylsistä tylsimpiä linnanjuhlia. Suotta sitä tiiraamaan ex-missi-ministeri-kansanedustajan pukuloistoa kerran vuodessa, kun iltapäivälehdillä olisi omasta takaa ruotia tuon tuosta kuninkaallisten edesottamuksia.
Uudet mamumme siivittäisivät lööppikulttuurin lentoon:
"Silvia nähty Siwassa ostoksilla"
"Kalle Kustaa erehtyi kehäkolmosen liittymissä"
"Victoria ja Daniel kaipaavat entistä kotilinnaansa - Kontulan todellisuus löi kasvoille"

Unta kaaliin!

Aika ajoin koulumaailmassa piipahtavana sijaisopena ja murrosikäisen äitinä tiedän, mitä useimmilta suomalaisnuorilta useimmiten puuttuu arjestaan - myös niiltä yltäkylläisyyden keskellä eläviltä.
Nuorilta puuttuu riittävä uni.

Kamppailu unen puolesta on ainakin meidän perheessämme jokailtaista. Vastapuoli argumentoi ponnekkaasti. Tavanomaisin perustelu liiallisen valveillaolon puolesta kuuluu: "Tietäisit, miten vähän muut nukkuvat!"
Sitten on vain oltava ikävä äiti ja tylsä vanhempi, joka ei piittaa vastaansanomisista, vaan patistaa jälkikasvun ajoissa nukkumaan. Joskus aikuisen ote herpaantuu, ja se kostautuu heti aamulla. Kouluaamun aloittaa väsymystään valitteleva, valmiiksi kiukkuinen nuori mies.

Hurjaa on nähdä, millä tavoin nuoret yrittävät pitää vireystilaansa yllä koulupäivän ajan. Repuista tongitaan esiin energiajuomapulloja. Hirveitä litkuja, epäterveellistä evästä, kallistakin. Ei mitään tolkkua koko touhussa, kun uni olisi ilmainen lääke ja vieläpä riskitön. Tauriinilla, kofeiinilla, elintarvikeväreillä ja sokereilla maustetut juomat ovat täysin tarpeettomia muotinesteitä.

Luulen, että iso osa koulunkäynnin hankaluuksista johtuu nuorten väsymyksestä ja sen vastalääkkeistä. Ainakin rottakokeissa energiajuomia hörppineet eläimet alkoivat mm. vahingoittaa itseään puremalla, levottomaksi heittäytymisestä puhumattakaan.

Ilman riittäviä unia yrittää kippuroida moni aikuinenkin. Työelämässä häärii enimmäkseen puolipökkyräisiä kansalaisia, joiden älynjuoksu takkuaa, kun yöuni on syystä tai toisesta jäänyt vähiin.
Tolpillaan kestääkseen aikuiset hakeavat kofeeinipaukkunsa enimmäkseen kahvista ja teestä. Niidenkään liiallinen nauttiminen ei ole terveellistä, mutta kyse on sentään liki luonnontuotteista energiajuomiin verrattuna.

Unesta on tullut niin kallisarvoinen asia, ettei siihen ole varaa enää kuin eläkeläisillä ja työttömillä. Menestyneimmät kansalaiset ovat usein kaikkein köyhimpiä mitä tulee unen riittävyyteen.
Ei ihme, kun yhden jos toisen verenpaine kohoaa, liikakiloja karttuu ja sydän läpättää nuoresta pitäen. Vähällä unella toikkaroiva ihminen on kuin lievässä krapulassa vaeltava otus - altis tulehduksille, tapaturmille ja mielialan apeutumiselle.
Uskon, että suurin osa yrityselämässä nykyään niin tutusta sähläämisestä johtuu työntekijöiden ja pomojen vireystilan heikkoudesta. Väsyneinä tehdään mokia ja virhearvioita, joiden paikkaamiseen kuluukin sitten leijonanosa työpäivästä.

Osalle liian vähät unet ovat vain huonojen tapojen ja tottumusten seurausta. He sahaavat omaa oksaansa niin että tutina käy takapuolen alla. Itse kuulun juuri tähän joukkoon. Unenlahjani ovat hyvät, mutta toisinaan tulee valvottua hyvän kirjan tai elokuvan äärellä aivan liian myöhään. Seuraavana päivänä olo on ponneton, mustaa teetä kuluu mukikaupalla. Se hyvä puoli näissä tokkuraisissa päivissä on, että taas vähän aikaa pysyy kaidalla tiellä, ei halua toistaa riuduttavaa kokemusta.


Sitten on se iso joukko ihmisiä, jotka yrittävät parhaansa mukaan nukkua riittävästi, mutta unenlahjat ovat huonot. Uni keskeytyy liian varhain tai se ei tule kutsumallakaan luokse.
Heidän auttamisensa pitäisi nostaa kansanterveystyössä ihan ykkösasiaksi - jopa ohi diabeteksen ja sydäntautien torjunnan, sillä uniongelmat usein enteilevät muita kansantauteja.
Pillereistä on harvoin pitkäaikaista apua, enemmänkin haittaa, jos totuttaa itsensä unilääkkeisiin.
Uniklinikoita ja uniasiantuntemusta pitäisi saada ilmaispalveluina jokaiseen terveyspiiriin, kansanterveystyön alaisuuteen.

Mutta hyväunisille on vain yksi ohje näin kaamosaikaan: unta kaaliin!

Kiusallista

Keskustan entisen puoluesihteerin vikinä työpaikkakiusatuksi tulemisesta on paitsi noloa puolueelle niin myös häpeä itse asialle. Työpaikkakiusaamista kun harjoitetaan ihan oikeasti tässä maailmassa, ei vain Jarmo Korhosen vilkkaassa mielikuvituksessa.

Nyt Korhosen tapaiset turhasta naukujat vesittävät oikeasti kiusatuksi joutuvien puheet ja saavat vakavan ilmiön näyttämään turhasta marisemiselta.

Jarmo Korhonen on kaikesta julkisesta käytöksestä päätellen itse niitä työpaikkojen porskuttavia virtahepoja, joiden töminän ja jalkojen alle monet työtoverit uhkaavat jäädä, jos eivät käy hänenkaltaistensa peesaajiksi.

Vapaassa maassa kenenkään suuta ei voi sulkea, mutta eikö Keskusta voisi virallisesti ottaa reippaasti poliittista etäisyyttä tähän hippoonsa, joka on tallonut alleen koko joukon alkiolaisia aatteita ja ryvettänyt samalla muutkin mutavelliinsä?

Maisemointi unohtui

Kumpi saa pahempaa jälkeä aikaan, luoja vai ihminen? Ihan varmasti ihminen.

Kesän myrskyt maisemoivat valtatie kuutosen vartta uuteen uskoon semminkin Parikkalan tienoilla.
Jälki pakahduttaa, kaatuneita ja taipuneita puita on loputtomiin. Ihan äkkiä ei ihmislapsi luonnontuhojen jälkiä puunaa.

Mutta valtatie 14:n varren tuhonäkymät ovat ihan itsemme tekemiä. Savonlinnan ohikulkutien siltatyömaa nyt on odotetusti raaka maisemanpilaaja, mutta itse työmaalle on monien mielestä hyväkin oikeutus.
Vaikka itse en uuden tieväylän autuullisuuteen usko metriäkään, niin olen jo jokseenkin turtunut monttuihin, elementteihin, kiertoliittymiin ja telineisiin kaupunkimatkalla. Hupaisilta vaikuttavat toistaiseksi kaikki maisemointiyritykset, ynttyiset istutukset tienpenkereillä raa'an rakennusmiljöön keskellä.

No, Savonlinnaan saapuville turistille sentään selitetään tiekylteissä, mistä historiallisen pikkukaupungin rantoja raiskaavassa ja järvenpohjia ruopivassa hommassa on kyse.
Äimänkäkenä matkailija saa sen sijaan tölvästellä tuhonäkymiä saman tien varrella Kerimäen ja Punkaharjun rajamaastoissa.
Iskolasta Kulennoisiin johtavan suurjännitelinjan hakkuiden jäljet ovat rujot. On käsittämätöntä, miksi sähköyhtiötä ei velvoitettu siistimään tekosiaan. Maisemointivelvoite kuuluu kai sähköyhtiöllekin, ei vain tienrakentajille.
Kestää tovin ennen kuin mikään vesakko peittää raiskioita alleen, semminkin kun hakkuutähteet on jätetty komistamaan lopputulosta - ja näiden tähteiden joukossa on niin paksuoksaista tavaraa, että siitä olisi saanut vaikka polttopuuta.

Luojalle kiitos, ja kesän myrskyille. Suurin osa turisteista uskonee karmean hakkuujäljen olevan myrskyjen tekosten hätäisen paikkauksen tulosta, ei ihmisen suunnitelmallisen touhuilun aikaansaannosta.
Sääliksi käyvät ennen muuta seudun asukkaat, jotka kotiensa ikkunoista joutuvat katselemaan lohdutonta maisemaa rytökasoineen.