Tulta pyllyn alla

Kun olen viime viikkoina päätynyt useasti työkeikoillani käväisemään Helsingissä, on minua alkanut kummastuttaa pääkaupungin vaikutus ihmiseen.
Suomen pienessä suuressa metropolissa tuntuu kovin monilla olevan armoton kiire ja loppumaton touhotus. Puhe soljuu nopeana ja ajatukset sinkoilevat, jalat kipittävät hurjaa vauhtia ja kaikkea tätä säntäilyä säestää ikuinen, hermostuttava meteli - liikenteen ja rakennustyömaiden kumu.

Kun helsinkiläisen hätäisen puheenparren riisuu ydinsanomaksi ei siitä jää jäljelle sen enempää kuin suomalaisen sanomisista ylipäänsä: niukasti tietoa ja vähäisesti perusteluja.
Nopean puheen vastapainoksi moni helsinkiläinen tuntuu pitävän tarpeellisena vaieta sellaisista sanoista kuin päivää, ole hyvä ja kiitos. Niitä ei arkisissa asiakaspalvelutilanteissa kuten vaikkapa kaupan kassalla heru, vaikka itse kuinka hövelinä tyrkyttäisit vuorollasi pieniä kohteliaisuuksia peliin. Mitäpä joutavista, tuntuvat ajattelevan. Ostaa se maitopurkkinsa ilmankin.

Tällaiseen kirkonkylässä syntyneeseen ja pikkukaupungeissa pitkään asuneeseen maalaiseen tarttuu parissa päivässä helsinkiläisten kiireisyys. Tohotan minäkin minkä kintuistani pääsen, en puhu enkä pukahda kuin välttämättömimmän ja silloinkin kun avaan suuni, yritän selvitä toimituksesta nopeasti kuin olisi tuli pyllyn alla ja jouduttava samantien jo seuraavaan tehtävään ja paikkaan.

Kyllä on taas mukava jokusen päivän täällä metropolissa vietettyä palata kotikonnuille. Otanhan sielläkin juoksuaskelia, mutta kuntoilumielessä. Ja jos sattuu tuttu puhekumppani käyskentelemään lenkkipolulla vastaan, niin useimmiten on aikaa hetki rupatella - ihan iliman aekojaan huastella.

Tiedättekö mistä niin helsinkiläisten kuin muidenkin suurkaupunkilaisten kiire on peräisin? Melusta ja pölystä - ja toisinaan myös ihmispaljoudesta. Kukapa haluaisi lorvailla katuvilinässä tai höpötellä niitä näitä, kun aistit ja hermot ovat koko ajan koetuksella.

Yltiöpäistä kaavoitusta

Tuunaansaareen valmisteilla oleva uusi kaava hämmentää mittavuudessaan paikallisia asukkaita mutta toivottavasti sentään myös joitakuita päättäjiä.
Kesän aikana matkailulliseen kaavaehdotukseen pullahti vaivihkaa yli 10 000 kerrosneliömetriä lisää rakennusoikeutta - maanomistajan tahdosta tietenkin, mutta kenen siunauksella?
Toivottavasti sentään ei maanomistajataholta taannoin vaalirahoitusta saaneen, nyt jo virasta väistyneen kunnanjohtajan myötävaikutuksella.
Pekka Nousiaisen soisi ottaneen opiksi Nova Group -kytkösten ryvettävyydestä. Nykyään ei mediajulkisuudessa katsota hyvällä päättäjiä ja vaikuttajia, jotka junailevat kaavoitusetuja kavereilleen.
Tietysti paikalliset mahtimiehet voivat vast'edeskin yrittää totuttuun tyyliinsä kaikin keinoin vaikuttaa siihen, mitä paikallinen media asioista kertoo. Mutta hyvä on muistaa heidänkin, että jos yhden suun tukkii, toinen kohta raottuu.
Kiitos toimittaja Jari Silvennoisen, Puruvesi-lehti ei ainakaan ole vaiennut uusimmassa numerossaan Tuunaansaaren kaavoituksesta.

Tuunaansaaren uusi asemakaava olisi toteutuessaan yltiöpäisen suuri. Bisnesmielessä on täysin ymmärrettävää miksi tällaista mammuttikaavaa ajetaan lähelle Retrettiä.
Kyse on alueen suurimman maanomistajan halusta toteuttaa yrityksen perustavaa liikeideaa, kiinteistöjalostusta.
Jos Tuunaansaareen lohkeaa hurja määrä rakennusoikeutta, voi alueesta saada sievoisen hinnan, kun sen myy kaikkine herkkuineen. Myyjän ei tarvitsisi kantaa vastuuta siitä nouseeko Tuunaaseen joskus täkäläistä väkeä työllistävä kylpylä vai ei.

Tuunaansaarelaisena meikäläistä naurattaa vallan, miten mammuttikaavan laatiminen onkin sujunut niin jouhevasti. Samaan aikaan ovat mm. alueen vesihuollon ongelmat hajuhaittoineen edelleen ratkomatta.
Tästä kaikesta äimistyneenä tyrkkäsin soppaan lusikkani minäkin ja lähetin alueen vesihuollon ongelmia liippaisevan kannanottoni kunnallisten elinten tarkasteltavaksi.

Jaksan näet ihmetellä, miten vettä riittää tulevaisuudessa kylpylän tarpeisiin kun vedenpaineet jo nyt heittelehtivät täällä läntisessä osassa pitäjää. Kylpylästä ei ilmeisesti kunnallinen vesi lopu, vaikka sitä ei riittänyt taannoin edes Kulennoisten koulun jalkapallokentän kastelemiseen. Ja jätevesi juoksee kylpylästä putkistoja pitkin vaivatta kohti Savonlinnaa, vaikka yksityistalouksien kokemukset jätevesiverkoston vetävyydestä eivät ole kovin rohkaisevia.

Läntisen Punkaharjun vesipulmiin ei saatane nopeita ratkaisuja, vaikka eläkkeelle jäänyt kunnanjohtaja on virallisesti vaihtanut kortteeria likemmäs täkäläisiä asukkaita, entisiä alustalaisiaan. "Jalostuneeksi jalasmökiksi" luonnehdittiin kylillä kuulemassani juorussa Nousiaisen vuokra-asuntoa - hyyryläinen säilyttää kuntalaisuuden ja oikeuden mieluisiin luottamustoimiin.

Kieroista savolaisista

Olen tympääntynyt kangistuneisiin luonnehdintoihin, joiden mukaan länsisuomalaiset ja etenkin pohjalaiset, ovat suoraselkäistä väkeä ja itäsuomalaiset, ja varsinkin savolaiset, ovat kieroja ihmisiä.
Viimeksi tällaista kaanonia vahvistettiin tämän aamun Hesarissa, jossa journalisti Heleena Savelan eteläpohjalaisuutta ja länsisuomalaisuutta pidettiin jokseenkin tasan tarkkaan jämptiyden ja rehellisyyden mittapuuna.

Nythän on niin, että itäsuomalaisissa murteissa asioita ilmaistaan värikkäämmin ja koukeroisemmin kuin länsisuomalaisissa puheenparsissa. Sanansäilän taittaminen ei kerro vielä mitään ihmisten rehellisyydestä. Joistain asioista vaikeneminenkin kun voi olla valehtelemista - tai ainakin rankkaa harhaanjohtamista. Sellaiseenkin olen pohojalaasten huomannut syyllistyneen, kuten ihan silkkaan, tietoiseen valehteluunkin.
Se taas, ettei saa tai ota toisen aikomuksista selvää, semminkin kun selitykset tulevat savolaiselta, on joko omaa hölmöyttä tai myönteisemmin ajateltuna siunauksellista murteiden rikkautta.

Tunnen valitettavan monia länsisuomalaisia ihmisiä, jotka ovat nähdäkseni rikollista jengiä tai vähintäänkin epäluotettavia. Yhtä hyvin tunnen luikureita savolaisia ja karjalaisia - sekä umpirehellisiä ja luotettavia täkäläisiä kanssakulkijoita.
Oltaisiinko rehellisiä, eikä ryhdyttäisi luonteenpiirteitä omimaan heimopohjalta?
Moniko suomalainen ilkeäisi pitää Ruovedeltä kotoisin olevaa Arto Merisaloa monin verroin luotettavampana hemmona kuin vaikkapa mikkeliläislähtöistä Olli Rehniä?

Yhden asian tunnustan minäkin eroavaisuudeksi itäisen ja läntisen kulttuuriperimän kesken. Tämä eroavaisuus liittyy ympäristöestetiikkaan. Asiaa sivusi taannoin Hesarin Kuukausiliite hauskalla tavalla.
Itäsuomalaisen pihassa moni asia on usein vähän ihanasti rempsallaan tai ei ainakaan viivasuoraan vedettyä. Luonto saa jyllätä.
Länsisuomalainen puunaa pihansa tiptop-kuntoon - kuulemma naapuria varten. Kaikessa tulee näkyä ihmisen käden jälki ja puuttuminen, luonto on pantu oortninkiin.
Olen itse tässä mielessä liki totaalisen itäsuomalainen lavea luonne. Minusta nuollut nurmikot ja kylmät kivetykset ovat kolhoja, mielikuvituksettomia, jopa rumia. Niittykukat ja luonnonmukainen villiintyneisyys tekevät kotipihasta kotoisan - ihan itseä varten.

Kuumin kesä naismuistiin

Olen tarennut viime ajat siinä missä kaikki muutkin suomalaiset, aivan pohjoisinta kansanosaa lukuunottamatta.
Tämä kuumin kesä naismuistiini vei marja- ja sienisadon, mistä olen hulluna marjastajana ja kahelina sienestäjänä erityisen katkera.
Kasvimaa ja kasvihuone kuitenkin puskevat satoa, kunhan jaksaa kantaa kasvilapsosille vettä, elämän tärkeintä eliksiiriä.

Olen miettinyt, voiko kamalampia kesäsäitä ollakaan, kun olen seurannut myrskytuhoja lähiseudulla, niellyt savunkatkua idänterveisinä ja kylpenyt paitsi Pihlajavedessä niin ennen muuta hiessä.
Totta puhuen toissa kesä oli minusta vielä masentavampi. Naismuistini ei petä: silloin oli niin koleaa ja pilvistä ja sateista koko hiivatin kesän, että kasvihuoneen luukut eivät avautuneet kuin jokusen hassun kerran, ja kasvatit mätänivät kosteuteen sekä valon ja lämmön puutteessaan.

Viime kesä oli naismuistini mukaan parhaita ikinä. Hellepäiviä oli vain yksi, mutta sitäkin runsaammin raikkaan aurinkoisia kesäpäiviä, sopivasti sadetta ja lämpöä. Mustikoita tuli älyttömästi, sieniä kiitettävästi, kaikki kukoisti.

Naismuisti on siitä hyvä verrattuna petolliseen miesmuistiin, ettei se ulotukaan ammoisiin aikoihin. En siis aio lausua mitään varmaa vuoden 1967 kesästä, kun olin kolmevuotias - en vaikka muistankin tarkoin, miten pyyhälsin paksuissa sukkahousuissa vielä heinäkuussa pitkin mökkitannerta. Vai oliko se sittenkin kesä 1968...

Mieleeni on juolahtanut hien noruessa pitkin pintaani yötä päivää, että olen ehkä tullutkin vaihdevuosiin. Sopivasti olenkin kenties saanut peitettyä hormonaalisen myrskyni Astan, Veeran ja läkähdyttävän helteen lomaan?
Vaihdevuodet tai ei, nykyihmisen pitää yrittää säilyttää kilpailukykynsä, oli keli millainen hyvään. Niinpä olen yrittänyt työnantajan silmissä vaikuttaa freesiltä ja työtehoiselta, vaikka kroppa oon lingonnut hikipisaroita palaveripapereille minulta lupaa kysymättä.
Toisinaan pyrkimykseni luonnolliseen raikkauteen ei ole riittänyt. Hikihelmeilyni vastapainoksi pomoni on kuitannut kuivakasti, että firmasta löytyy myös sosiaalitilat ja niistä suihku.
Onneksi olen ollut noheva työntekijä ja varannut näillä keleillä aina kolmetkin vaihtovaatteet matkaan päivänmittaista työreissua varten.
Ei siis hätää, helteistäkin selviää, jos jaksaa hikipäässä raahata puolet kesäisestä gardorobistaan työkeikoille.

Mutta muiden tahojen varautumisesta helteisiin ja ilmastomuutoksen tuomiin äärikeleihin olen kiistämättä hieman huolissani. Myrskytuhoilta vakuuttamattomat metsät eivät vakuuta minua metsänomistajien halusta turvasta omaisuuttaan enkä ymmärrä sitä, miten miljoonien eurojen navettojen sähkönsaantia poikkeusoloissa ei ole turvattu aggregaateilla.
Yksi asia on varma. Myrskytuhovakuutusten kysyntä ja hinta nousevat taatusti.