Olen aina kadehtinut, mutta myös kummastellut, pedantteja ihmisiä. Tiedättehän nämä kanssaeläjät, joilla on kynät työpöydällä pituusjärjestyksessä ja joiden ruokakaapissa maustepurkit osaavat aakkoset.
Olen itse suurpiirteinen ihminen. Tiina-täti laboranttina tai ydinfyysikkona? Parempi ihmiskunnalle, että olen lähinnä kynäillyt elannokseni.
Ei meikäläisestä kyllä olisi ollut kokiksikaan, vaikka ruoanlaitosta tykkään ja sitä paljon harrastan perheen hengenpitimiksi - ei ainakaan sellaiseksi gourmet-keittiömestariksi, jollainen on upeasti kuvitetun Passione-keittokirjan kirjoittaja, suomalainen huippukokki Marko Koskinen.
Intohimosta italialaiseen keittiöön, jota itsekin suuresti arvostan, on Koskinen koonnut reseptejään teokseen, jonka sain syntymäpäivälahjaksi jo keväällä.
Harmi vain, että ohjeista enemmän kuin joka toisen kohdalle voisi liimata varoituksen: Älä kokeile tätä kotona!
Ensinnäkin ruokaohjeet ovat aivan liian fiinejä ollakseen saapasmaalaisia. En ole nimittäin ikinä törmännyt aitoitalialaisessa keittiössä tomaattivaahtoon tai munakoisokaviaariin.
Se, mikä minunkaltaistani kansankeittiön ystävää ottaa eniten paistinpannuun, on sipertelyn ohella miehen yltiömäinen pikkutarkkuus.
Kun nimittäin viimein päätin tarttua ammattikokin sanoista omiin tekoihin ja yritin tehdä isänpäiväksi suklaakakkua à la Koskinen, olin vaipua epätoivoon.
Kakkupohjaan olisi tullut mitata 180 grammaa voita, 140 grammaa vehnäjauhoja, 50 grammaa kaakaojauhetta...
Minulla ei ole, eikä huusholliini tule, keittiövaakaa.
Ehkä eniten minua kuitenkin alkoi nyppiä Koskisen epäjohdonmukaisuus. Jos kerran ohjeeseen ei kelvannut voipaketin kyljestä helpommin luettava mitta eli täydet 200 grammaa rasvaa, ja jollei jauhoja voinut reseptiä varten mitata deseissä, niin miksi kokkiherra jätti mainitsematta minkäkokoisista kananmunista oli kyse ja tulisiko kakku leipoa erikoiskarkeista vehnäjauhoista vai tavallisista? Ja mikä olisi tullut olla leivontaan käytetyn tumman suklaan kaakaopitoisuus?
Sovelsin suutuspäissäni ohjetta aika tavalla, eikä lopputulos ollut lainkaan hullumpi.
Minun ruokakaapissani maustepurkit ovat iloisesti hujanhajan viimeistään jo viikon päästä siitä, kun kerran vuodessa saan inspiraation laittaa ne jonkinlaiseen ojennukseen.
Desi on pienin mittayksikkö, jota saatan joskus kuvitella käyttäväni kokeillessani lähinnä jotain aivan uutta reseptiä.
Suurimman osan ruuista ja leipomuksista teen silmämääräisesti ja näppituntumalla.
Ilmankos meillä syödään rustiikkia ruokaa, kuten vaikkapa nyt tänä viikonloppuna rantasalmelaisesta luomukaalista tehtyä kaalilaatikkoa ja Vaaran perunoista hautunutta pottulootaa. Jälkiruoaksi uunipuuroa ja sekametelisoppaa.
Olen vahvasti sitä mieltä, että rehelliset, tunnistettavat raaka-aineet ovat usein paras tae ruuan onnistumiselle, ei grammantarkkuus.
Suurpiirteisyys on tietysti pedanttien ihmisten silmissä silkkaa hutilointia.
Minusta se kertoo siitä, että ruoanlaittajanakin hyväksyy elämän keskeneräisyyden ja hallitsemattomuuden.
Kun sapuskaan lisää hyppysellisen luovuutta, lopputulos on aina jäljittelemätön, à la mie ihe.
Jos joskus toteutan haaveeni ja julkaisen kokkikirjan - taatusti omakustanteena - sen nimeksi tulee: Hutiloijan parhaat sörsselit.
Siitä voitte sitten lukea miten julmetun hyvää on oman yrttituotannon kruunaama paikallinen petokala eli miten valmistetaan basilikahauki tahi miten varttitunnissa syntyvät luomuiset sitruuna-inkiväärimuffinit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Hei! On mukava saada palautetta blogiteksteistä, mutta muistathan kirjoittaa napakasti! Nimettömänäkin voit kommenttisi jättää, valitse tällöin lähettäjäksi "anonyymi". Tällöin ei kuitenkaan kannata suistua herjailuun. Tahdittomuus on hölmöä.
Tekninen neuvo: kun olet kirjoittanut kommenttisi, valitse "esikatselu". Järjestelmä pyytää tämän jälkeen Sinua tunnistamaan näytössä näkyvän, vaihtuvan sanavahvistuksen, joka varmentaa sen, että viestin lähettäjänä on lukutaitoinen ihminen, ei konekielinen roskapostiohjelma. Kun olet koodiston kirjoittanut näyttöön, voit lähettää viestisi!