Kelataanpa vielä vähän

Kelaan tässä vähän menneitä sen kunniaksi, että Kelan pääpamppu vaihtui. Jorma Huuhtanen, keskusta, vaihtui Liisa Hyssälään, keskusta. Kyseessähän ei tunnetusti ole poliittinen virkanimitys, vaan tärkeään tehtävään valitaan aina valtakunnan pätevin keskustalainen.

Viisi vuotta sitten kesällä, heinäkuussa 2005 vietettiin Pekka Nousiaisen - niin kyllä vain tämän entisen keskustalaisen kansanedustajamme ja pian myös entisen keskustalaisen kunnanjohtajamme - 60-vuotissynttäreitä. Synttäreitä juhlittiin mm. oopperassa ja kutsuvieraiden joukkoon kuului Kelan Huuhtanen. Oopperaillan laskun maksoi Kruunupuisto.
Niin Kelan kuin Kruunupuistonkin pahaksi onneksi eräs innokas televisiotoimittaja keksi kysyä oopperaväen seasta bongaamaltaan Huuhtaselta kenen kustannuksella hän oopperasta nautiskelee. Huuhtanen vastasi rehellisesti - mikä sinänsä, rehellinen vastaus nimittäin, ei ole sittemmin ollut johtavissa keskustapiireissä tapana - ja mitä tapahtuikaan (Wikipedian mukaan):

"Kun Kelan pääjohtaja Jorma Huuhtanen osallistui puolisonsa kanssa parinakin kesänä Savonlinnan oopperajuhlille Kelalle palveluita tarjoavan Kruunupuisto-Punkaharju kuntoutuskeskuksen kustannuksella, lahjusepäily päätyi sekä valtakunnansyyttäjän että oikeusasiamiehen syyniin.

Lahjonnan tunnusmerkkejä tapaus ei täyttänyt, mutta oikeusasiamies Paunio päätyi näpäyttämään Huuhtasta huonosta harkintakyvystä ja muistuttamaan, että virkamiehen toiminnan täytyy näyttää myös ulospäin uskottavasti lahjomattomalta."

Eikä siitä sen enempää. Paitsi että tälläkin episodilla voi olla kytkentänsä nykytilanteeseen, jossa Heinolan Reuma on lakkautettu ja Kelan kustantamaa reumakuntoutusta luvattu siirtää Kruunupuistoon.
Kenties oopperan väliajalla liki viisi vuotta sitten mietittiin, miten voitaisiin Kelan avulla turvata veteraanikuntoutettaviaan manan majoille menettävien kuntoutuskeskusten tulevaisuus.
Kenen huulilta, missä ja milloin lipsahti ajatus Heinolan Reumasairaalan alasajosta?

Harmi vain, että ainakin Kruunupuistossa on taidettu pettyä: Kela kustantaa kovin nihkeästi ylipäätään enää ketään reumapotilasta mihinkään kuntoutukseen.
Häviäjät? Reumapotilaat, joiden asianmukainen kuntoutus ja ennen muuta kirurginen hoito ovat nyt aivan tuuliajolla.
Yliopistolliset keskussairaalat eivät pysty vastaamaan huutoon: reumakirurgia on oma taiteenlajinsa.
Jos joku nyt tohtii epäillä reumakirurgian vaativuutta, niin ehkä hänen on syytä toivoa, että yliopistollisissa keskussairaaloissa vielä kuitenkin jatkossa pidettäisiin jotkin kirurgian alalajit erillään. Tai muussa tapauksessa umpisuolten puukottamisessa nohevoituneet voivat huoletta ryhtyä aivokirurgeiksi ja polvilumpiospesialistit tehdä avosydänleikkauksia.

Vyötetyt

Kun on kerrankin elämässä ollut aikaa miettiä mihin elämisellään oikein tähtää, havahtuu näkemään oman naurettavuutensa. Oma löyhäpäisyys konkretisoituu typerinä, tarpeettomina esineinä, joita suotta omistaa.

Olenko raatanut työvuoteni takapuoli ruvella vain hankkiakseni mm. 14 vyötä, 55 päähinettä ja ja kipollisen koruja?

En koskaan käytä vöitä.

Sama loru koskee koruja.

Päähineisiin tunnen kiistämättä kieroutunutta vetoa. Mitä kummallisempi hattu, sitä suuremmaksi kasvaa himoni sellainen ostaa. Niitä omituisia lierihattuja, pillereitä ja muita komistuksia en kuitenkaan uskalla pitää julkisilla paikoilla sen pelossa, että luulevat minun palelluttaneen aivoni hatusta huolimatta. Hei, rehellisesti sanoen, kymmenen maltillista hattua riittäisi yhdelle muijalle.

Voisin jatkaa tarpeettomien tavaroideni luetteloa loputtomiin. Mikä tuskallisinta, veikkaan, että samalla tavalla olette tuhlanneet elämäänne, aikaanne ja kalliisti ansaittuja eurojanne turhuuksiin myös te, hyvät lukijani.

Miehisten miesten turhuuksia ovat varmasti lukuisat työkalut, motorisoidut vehkeet ja elektroniset vempaimet. Naiselliset naiset tuhlaavat kosmetiikkaan ja viehkeisiin asusteisiin.

Järki-ihmiset hankkivat vain tarpeellista kojetta, kuinkas muuten: leipäkoneen, jäätelökoneen, yleiskoneen, hiustenkuivaajan, trimmerin, ruohonleikkuukoneen, astianpesukoneen, kahvinkeittimen, vedenkeittimen...

Luettelin näitä viimemainittuja järkihankintoja ilkikurillani. Omistan järjettömänä kuluttajana niistä itse vain jäätelökoneen, joka on huushollini ykkösturhake. Muita tarpeellisuuksia en ole koskaan tarvinnut.

Olin jäätelömasiinaa ostaessani varma siitä, että juuri jäätekökoneella täyttäisin kunnon perheenäidin tärkeimmän tehtävän: hemmottelisin ja ruokkisin porukkani terveellisesti. Kaikkihan me tiedämme, että teollinen jäätelö on täynnä lisäaineita ja se on aina vanhaa jo kaupanhyllylle saapuessaan. Jäätelön kuuluu olla tuoretta, vastatehtyä. Jos ette tätä ymmärrä, menkää Italiaan ja siellä lähimpään jäätelöbaariin.

Jäätelökone ei kuitenkaan täyttänyt odotuksiani. Sillä sai aikaiseksi vain jugurttijäätelöä, muuta se ei jaksanut pyörittää jäiseksi herkuksi asti. Kolmannen jugurttijäätelöhetken jälkeen kotiväki sanoi ruokintasopimuksen irti. Jäätelökone pakattiin häpeämään kaapin nurkkaan. Sen säiliölle on tosin käyttöä joskus kesähelteillä. Se korvaa juomacoolerin, kun saa aikansa öjöttää pakkaslukemissa.

Tästä tuli mieleeni taannoinen juttusarja turhakkeista Puruvesi-lehdessä. Rennoimmat ihmiset ottautuivat heti idealle ja kaivoivat aarteistaan turhakkeensa lehdenlukijoiden hämmästeltäväksi.
Minua kummastutti eniten se, että yllättävän moni haastatelluksi kysytty ilmoitti, ettei omista lainkaan turhakkeita. Kansalaisilla on nurkat rojua pullollaan ja omaisuutta jakaa asti, mutta yhtään turhaketta ei ole eksynyt joukkoon...

Tunnistatko turhakkeesi? Jos tunnistat, olet oikealla tiellä, et kuluttamisen vyötettävissä.

Nolojen tilanteiden erikoismies

Maakuntajohtaja Matti Viialainen on hakenut "esikuntaansa" uutta viestintäpäällikköä. Virkaan valittavalla näyttäisi äkkiseltään olevan likimain toivoton tehtävä edessään. Hänen pitäisi pystyä viestimään maakunnan asiallisista asioista tehokkaasti siten, ettei maakuntajohtaja itse pääse mokaamaan Etelä-Savon ja eteläsavolaisten mainetta julkisilla lausunnoillaan, kirjoituksillaan ja käytöksellään.

Viialainen on saattanut meidät eteläsavolaiset useaan otteeseen nolostuttavaan valoon aina Helsingin Sanomia myöten. Maakuntajohtaja on esittävinään asiassa kuin asiassa eteläsavolaisten mielipiteitä, kun hän laukoo julki lähinnä omiaan - kulloisenkin äänekkään, mutta pienen tukijajoukkonsa iloksi.

Kun Enonkoskella tällä viikolla järjestettiin norppailta, uutisoi Itä-Savo seuraavan päivän lehdessään painokkaasti Viialaisen mielipiteitä asiasta. Paikalla keskustelussa oli neljä alustajaa, ja vastapuolen edustajilla monia järkeenkäyviä argumentteja norpansuojelun tarpeesta. Siitä huolimatta lehtijutussa Viialaisen tutuille näkemyksille annettiin palstatilasta leijonanosa.

Sietämätöntä epätasapuolisuutta, voisi moni ajatella. Ehkä sitäkin, mutta toisaalta on kenties parempi, että Viialainen saa arvovaltaisissa maakuntalehdissämme, Itä-Savossa ja Länsi-Savossa, sanomaansa julki asiassa kuin asiassa.
Nolojen tilanteiden erikoismies, meidän eteläsavolaisten oma Mr. Bean, menettää liki jokaisella ulostulollaan painoarvoaan maakunnan johtavana viranhaltijana.
Maakunnan uusi viestintäpäällikkö nukkukoon yönsä rauhassa. Asialliselle viestinnälle löytynee ennen pitkää mediarakoa, jos maakuntaliitto haluaa pitää arvokkuudestaan kiinni. Viestintäpäällikkö ei ole vastuussa siitä, millaista poliittista ja imagollista vahinkoa esikunnan johtaja saa omalla tahollaan aikaan. Siitä kantavat vastuun maakunnan puoluepoliittisesti valitut päättäjät, Viialaisen esimiehet ja -naiset.

Vaihtoehtojen torilla

Tänään Savonlinnassa saattoi Mahdollisuuksien torilla löytää itselleen uuden harrastuksen, elämäntavan ja ystäväpiirin.
Itse olin kertomassa toriväelle Romu-Heikki-kansanoopperan kuulumisista -samaan aikaan kun laulutaitoiset romulaiset valmistautuivat kesän ensimmäisiin isoihin yhteisharjoituksiin Kalastajatilalla Kerimäellä.
Oma ääneni ei tahtonut jaksaa kantaa edes viisituntisen toritapahtuman loppuun, mutta uskon, että sain silti välitettyä Kerimäen musiikkiyhdistyksen viestiä aika isolle joukolle torilla kävijöitä.

Harrastusten kirjo on tälläkin seudulla ilahduttavan lavea. Järjestötyö ja harrastukset tutustuttavat uusiin, kiinnostaviin ihmisiin - usein mieluisa, hyvä harrastus on ihmisen henkisen tasapainon ja onnellisuuden parhaita takeita.

Jos harrastuksia niin myös vaihtoehtoisia elämäntapoja on lukuisia. Vaihtoehtojen olemassaolo antaa ihmiselle tilaa hengittää ja olla oma itsensä. Vaihtoehdottomuus vastaa vankilaoloja.

Vaihtoehdottomuuteen vetoaminen on silti jostain syystä noussut yhä useammin selitykseksi, kun Suomen hallitus, EU:n valtiovarainministerit ja milloin mikäkin konklaavi on ollut koolla ja pähkäillyt velkakriisin karmeutta.
Jos politiikassa ei ole vaihtoehtoja, se ei ole politiikkaa. Tämä nyt vain muistutukseksi Kataiselle ja muille vallanpitäjille, jotka hokevat sitä, miten meidän on pakko tanssia markkinoiden pillin tahtiin.

Hamsterin tutkimuksia

Olen onneton hamsteri. Säilön kaikenlaista tarpeetonta tavaraa, ja erityisesti paperisia aarteita.
Jälkikasvu väittää, että näytänkin ihan jyrsijältä, joten ehkä hamstraaminen on toinen luontoni.

Ryhdyin panemaan talteen Puruvesi-lehden numeroita viime syksynä, kun totesin, että kymmenvuotiskauteni päätoimittajana vetelee viimeisiä viikkojaan.
Nostalgianumeroille tuli tutkimuksellista käyttöä tänä keväänä, kun lehti teki ulkoasu-uudistuksen uuden, tarmokkaan päätoimittajansa Sauli Pahkasalon johdolla.

Aloin säilyttää ilmeensä raikastaneen paikallislehden numeroita. Yhden lehdykän tosin ennätin kiikuttaa vahingossa paperinkeräykseen. Kävin sitten tilastoimassa senkin, kirjastossa.
Mitä pengoin lehdistä?
Lehtijuttujen eli toimituksellisten tekstipalstojen osuutta lehden pinta-alasta. Tein vertailevan tutkimuksen, työvälineinäni viivoitin, kynä, ruutuvihko ja taskulaskin. Tutkimuskohteinani olivat viime syksyn kuusi perättäistä numeroa sekä tämän kevään kuusi peräkanaa ilmestynyttä Puruvettä.
Pidin varani, että numeroiden sivumäärät täsmäsivät toisiinsa, jotta tähystykseni tulokset olisivat vertailukelpoiset.

Vertailu varmensi mutu-tuntumani: juttusisältö oli karsiutunut ulkoasun uudistamisen rinnalla.
Suuret lehtikuvat, isot otsikot, runsastuneet, isontuneet omat ilmoitukset, lukijoiden lähettämillä kuvilla iloittelu ja tyhjä tila osana lehden taittoa tuoreuttivat lehden ilmiasua, mutta vaikuttivat myös väistämättä sisällölliseen antiin.
Toimituksellisten juttujen määrä oli vähentynyt 26 prosenttia, otsikoita oli 29 prosenttia vähemmän.
Tarkastelin myös juttusisältöä sen mukaan, mistä paikkakunnista kirjoitettiin. Enonkoskelta oli juttuja enemmän kuin ennen!
Rajuimmin olivat vähentyneet Punkaharjua ja Kesälahtea koskevat lehtijutut.

Oliko toimituksen työpanos osoitettu Itä-Savon avittamiseen ja Puruveden sisältö sitä myöten köyhtynyt? Arvelen, että muutoksille ei ollut vaihtoehtoja, jotta päivälehti tulisi taitekohdassa toimituksellisesti ruokituksi ilman että paikallislehden lukijakunta nousisi takajaloilleen.
Monikaan Puruveden tilaaja ei lehden uuteen ulkoasuun totuttautuessaan tiedostaisi sen sisällön ohentumista. Ja jos joku hoksaisi asian laidan, niin aina voisi todeta, että kohentunut laatu korvaa määrän.

En esitä näitä hamsterin tutkimuksiani moitteena, vaan kannusteena: kirikää osaavassa toimituksessa tuo paikallisten juttujen ja juttuaiheiden tarjontaan syntynyt aukko umpeen - ja porhaltakaa komeasti ohi!
Nyt kun Puruvesi on uuden päätoimittajansa ansiosta saanut palkata enemmän vakituista väkeä toimituskuntaansa kuin koskaan historiansa aikana, on sille toivottavasti samalla suotu mahdollisuus kukoistaa itsenäisenä, moniäänisenä paikallislehtenä.
Itse sain vain haaveilla väenvahvistuksista, tuloksetta, kun Puruvedestä haluttiin tehdä Itä-Savon aluetoimitus.
Lehden onneksi sen vetäjää vaihdettiin.
Omaksi onnekseni ymmärsin lähteä, kun vielä säilytin kasvoni, pontevat poskilihakseni.

Pärstäkertoimeni ei entisen toimeeni selvästikään riittänyt. Jyrsijän naamallani ei kaivattua toimittajan puolikasta riveihin irronnut, mutta onneksi seuraajani on toista rotua.
Lajimäärityksen voitte tehdä ihan itse uudistunutta lehteä lukemalla. Tehtävää helpottaa sekin, että Sauli-päätoimittajasta on jo tähän mennessä julkaistu Puruveden sivuilla enemmän lehtikuvia kuin hänen edeltäjästään vuosikymmenessä.

Minä puolestani vetäydyn kotikolooni jyrsimään pähkinöitäni - ja silmäilen siinä samalla haikeasti keittiön nurkassa lojuvaa paperinkeräyslootaa. Siellä pötköttävät edesmenneet Puruvesi-lehdet matkallaan kohti uusiopaperitehdasta.

Mattopyykkiä ja punkkeja

Kesä on täällä.
Tiedän sen siitä, että olen päässyt jo nyhtämään punkkeja iholtani ja pesemään mattoja auringonpaisteessa.

Punkaharjun kunnan järjestämät matonpesupaikat ovat mahdottoman hieno juttu. Olen ikikiitollinen teknisen toimen vetäjälle Risto Huttuselle siitä, että tämä kunnaninsinööriksi tultuaan pani tuulemaan. Matonpesupaikkoja alettiin rakentaa kyläkunnille, ei vain luvata, että joskus sellaiset saataisiin pykättyä.
Meillä täällä Tuunaansaaressa päästiin pesemään mattoja ekosti jo viime kesänä. Aiemmin ei ole toukokuun helteillä päässyt matonpesusta nauttimaan, mutta nyt onnisti.
Kolme räsymattoa on kuivumassa, seuraavat odottavat vuoroaan.

Kesä yllätti meidät kaikki, luonnonkin. Valkovuokot ylvästelevät yhä, kielo punkee täyttä häkää kukkavanaa, mustikka odottaa pölyttäjiä! Käki kukkuu alkukesän autuutta, kevät meni jo.

Suvi on ihana vuodenaika, johon tietysti kuuluvat monet mönkiäiset ja pönkiäiset - mustikkasadon hyväksi ahertavien kimalaisten lisäksi.
Itse olen tehnyt jo tuttavuutta kesän alkajaisiksi ensimmäisten punkkien kanssa. Punkit viihtyvät valitettavasti samalla rannalla kuin minäkin.
Ne ovat olleet toistaiseksi nymfejä, hyvin vaatimattomia siis punkiksi ulkoisilta mitoiltaan, mutta ärhäköitä pureutumaan ihoon.
Nymfejä on turhauttavaa yrittää saada pinsettiotteeseen punkkipihdeillä.
Unohtakaa siis punkkipihdit. Menkää ja ostakaa apteekista ns. punkkikynä. Sen lankaan lankeavat pienimmätkin punkit. Kynät on tarkoitettu eläinten punkkipuhdistukseen, mutta olen huomannut, että "Best friend" on punkkitaistossa ihmisen paras kaveri.

Jos punkkien kiintymys minua kohtaan onkin ennallaan, niin ainakin yksi asia on tässä kesässäni muuttunut aiemmista.
Minulla on ollut tapana mennä rentoutumaan lenkkeily- ja marjastusreissuillani Karjalankallioille.
Kalliot ovat ennallaan, samoin näkymä Puruvedelle, mutta nuotiopaikan ympäristö on pilalla.
Kalliolle pääsee nyt autolla. Renkaat ovat myllänneet kauniit sammalikot ja jäkäliköt mustalle muralle.
Ajoväylää on markkinoitu esteettömän matkailun nimissä, mutta jalattomia taitavat olla enimmäkseen ihan terveet ihmiset.
Huonoa esimerkkiä näyttivät jo vuosi sitten rakentajat, jotka päräyttivät perille saakka, eivät jaksaneet pariakymmentä metriä rakennustarvikkeitaan kantaa. Niinpä mukavuuksiltaan ehostunut Karjalankallio tuli samantien surullisesti yliajetuksi.

Jäljenjättäjät

Punkaharjun kunnassa syötiin viime viikolla paistia ja juotiin lientä, mutta isommasti ei kemuttu, kun kunnanjohtaja Pekka Nousiainen viiletti kesälaitumille.

Jos saattoi pitkäaikaisen kunnanjohtajan mieli olla helpottunut, huojentuneita olivat varmasti monet punkaharjulaisetkin. Pekka aiheutti verrattain usealle kansalaiselle pientä painetta. Verenpainetta nyt ainakin.

Nousiaisen edeltäjä Erkki Tynkkynen äänestettiin Puruveden kyselyssä jokunen vuosi sitten kautta aikojen arvostetuimmaksi punkaharjulaiseksi.
Pekka Nousiaisen ei siis ollut helppo solahtaa aikoinaan kunnanjohtajan saappaita täyttämään, koska Tynkkysen kansansuosio ylitti puoluerajat.

Nousiaisen suosio taas ylitti kuntarajatkin kaksissa eduskuntavaaleissa. Kolmansissa ei enää onnistanut. Puuttuiko näyttöjä, vai oliko niitä koettu jo riittävästi? Viimeisellä Nousiaisen yrittämällä eduskuntaan hänen takaansa lipesi jo keskustalaisten vaikuttajien täkäläistä äijäkööriä, tosin vaivihkaa. Monet seudun keskustanaisten vahvat toimijat olivat kääntäneet katseensa Katri Komiin jo edellisissä vaaleissa.

Jokunenkin tapaamani punkaharjulainen ei silti edelleenkään usko, etteikö Nousiainen lopulta asettuisi ehdolle seuraavissakin vaaleissa. Niin syvässä istuu kansalaisten luottamus hänen vallantavoitteluunsa.

Valtaa ikänsä halunneen ja sitä kaikin konstein haalineen onkin varmasti vaikea vallankahvasta otteensa irrottaa. Se kahva on raskas kantaa. Parempi olisi höllätä kerralla kuin nähdä voimiensa hupenevan vähä vähältä.

Kepeitä kesäpäiviä kunnanjohtajalle!

Huonosti muotoiltu ratkaisu

Mikkelin ammattikorkeakoulussa menee lujaa, päin seinää.

Muotoilun opetuksen lakkauttaminen Savonlinnasta on täysin päätön ratkaisu. Suuri joukko osaavia ihmisiä, teatteripuvustuksen ja -tekniikan taitajia, jää tyhjän päälle. Kuitenkin juuri oopperajuhlakaupungissa olisi erityisalan koulutus kukoistanut.

Tilalle on tarjolla jotain hyvin epämääräistä liittyen matkailuun ja Venäjä-osaamiseen. Keitä mahtavat olla koulutettavat? Mihin he työllistyvät? Mistä saadaan pätevät opettajat?

Venäjä-korttia tunnutaan nyt tyrkytettävän joka rakoon. Venäjästä puhuvat äänekkäimmin ne, jotka sitä vähiten tuntevat.
Surkuhupaisaa, että jokunen vuosi sitten silloiset päättäjät ja kansanedustajat päästivät Joensuun yliopiston suheeraamaan omavaltaisesti ja lakkauttamaan Savonlinnasta Kansainvälisen viestinnän laitoksen. Siinä rytäkässä hävisi niin mieletön määrä Venäjä-osaamista kaupungista, että sitä ei pystytä kuunaan korvaamaan yhdelläkään uudella koulutusohjelmalla.

Viimeinen linnake kohta vallattu

Eurooppa on ollut maailman viimeinen kolkka, jossa sosiaaliturva on jotakuinkin toiminut, tuloerot ovat olleet lähes siedettävät ja päätöksiä on tehty ainakin enimmäkseen demokraattisesti.

Nyt ovat "markkinat" ryhtymässä nakertamaan Eurooppaa pala palalta keinottelutalouden seuraavaksi temmellyskentäksi. Taktiikka on vapaan markkinatalousmallin mukainen ja täysin entisellään, sama juonikuvio on nähty niin Aasiassa kuin Etelä-Amerikassa.
Ero on vain siinä, että siinä missä vielä takavuosikymmeninä markkinaliberalismi iski ennen muuta sotilasdiktatuurien siivellä, pidätysten, kidutusten ja katoamisten voimalla, niin nyttemmin sen keinot ovat hienovaraistuneet. Pyöveleinä ovat pukumiehet pörssisaleissa ja pankkimaailmassa.

Ensin pumpataan lainarahaa tolkuttomasti heikkoihin kansantalouksiin, saadaan niiden eliitti villiintymään ja tärväämään julkista rahaa korskeisiin hankkeisiin, velkaannutetaan kokonainen kansallisvaltio keinottelijoiden hyväksi.
Kun sitten "markkinat" ilmoittavat, että homma on tyhjän päällä, on hedelmällinen kaaostila valmis. Katastrofin partaalla tarvitseekin enää Kansainvälisen valuuttarahaston, IMF:n, karauttaa paikalle ja vaatia sosiaaliturva ja julkiset palvelut alas ja tavikset maksamaan länsipankkien ja eliitin mellastus. Siinä sivussa, kuin vaivihkaa, tapahtuu tärkein ja peruuttamattomin: yksityistetään valtion omaisuus ja ryhdytään tuottamaan vähäisetkin julkiset palvelut yrityselämän toimijoilla.

Samalla konstilla on saatu valtavat määrät luonnonvaroja sekä verovaroilla ja hikisellä työllä kustannettua kansallisomaisuutta siirtymään ylikansallisten yhtiöiden haltuun joka puolella maailmaa.
Mitä sitten tapahtuu? Tuloerot repeävät entisestään: kansa köyhtyy ja eliitti pöyhtyy.


Onneksi olkoon vain Olli Rehnille, Jyrki Kataiselle ja kaikille muille euroeliitin jäsenille, jotka ovat olleet Kreikan kriisiä taltuttamassa. Heidän toimensa ovat varmistaneet sen, että tuhokapitalismiksikin kutsuttu uusliberalismi on saanut niin vahvan jalansijan eteläisestä Euroopasta, ettei kulu kuin heilahdus, niin se on jo täällä Suomessa.

Mitenkähän sitten suomalaisessa mediassa suu pannaan?
Meikäläiset tiedotusvälineet ovat riekkuneet kreikkalaisten etuisuuksilla. Saavat kuulemma eläkettä jo viisikymppisinä, vaikka tekevät jo toista työuraa.
Ehkä kreikkalaisten onkin syytä saada lisätuloja palkkaropostensa päälle: kreikkalainen opettaja ansaitsee 1.200 euroa kuussa.


Etteikö muka vaihtoehtoja ollut Olli Rehnillä ja kumppaneilla? Kynsin hampain eurosta ei olisi ollut syytä pitää kiinni. Kreikan olisi voinut päästää irrottautumaan eurosta, jolloin maa olisi voinut itsenäisesti hoitaa kriisinsä: devalvoimalla, kiristämällä vyötä omaehtoisesti.
Mutta tietysti piti ajatella niitä kaikkia pankkipoloisia, jotka olivat syytäneet Kreikkaan velkarahaa. Jos rahalaitokset olisivat jääneet nuolemaan näppejään, pankkimaailma olisi voinut kostaa nostamalla korkoja. Korkoja, jotka ovat Euroopassa sairaalloisen alhaalla, että houkuttavat katteettomasti pienituloisetkin huushollit velkaliekaan.
Mutta velallahan tämäkin itsepäinen kansa pidetään kurissa. Kuluttava kansalainen ei kyseenalaista. Asuntovelalliset ovat nöyriä työntekijöitä, alistuvia alamaisia.

Vihertämään

Olen aina tuntenut kummaa viehtymystä asioihin, joita minun näyttää olevan mahdotonta ottaa haltuun. Niihin kuuluu puutarhanhoito.

Lukuisten lukemieni puutarhakirjojen jäljiltä olen edelleen kuin öö aapisen laidassa kukkapenkkieni ja kasvimaapalstojen äärellä.
Nyherrän jos jonkinlaista kevät kevään perään puutarhassani, mutta lopputulos on lähinnä jotain säälittävän ja surkuteltavan välimailta.
Multaa, siemeniä, taimia, kanankakkaa ja muuta tarvittavaa sälää kuluu vuosittain sievoisen summan edestä, mutta pihani ei mullan ääreen tekemistäni lukuisista polvirukouksista huolimatta kukoista.

Olen kovasti yrittänyt luoda tiluksistani niin sanotun hallitun luomupihan, jossa viihtyvät siilit, perhoset, linnut ja perheemme.
Siilit ja linnut tykkäävät asua meillä, mutta perhoskasvien menestys antaa odottaa itseään. Perhe naureskelee puuhilleni.
Omituisinta on, että vaikka oikeaoppisesti luomuilevan pihan ei kuuluisi juurikaan työllistää, niin tuntuu siltä, että vietän vuosi vuodelta enemmän aikaa nyppien rikkakasveja ja kummeksuen sieltä täältä putkahtelevia kasvivieraita ja vieraskasveja, jotka eivät totisesti kuulu suomalaiseen lajistoon.

Kaikkia meitä ei ole selvästikään tarkoitettu viherpeukaloiksi, palavasta innostuksesta huolimatta.
Mutta monilla meistä on halu ja tahto nähdä ympärillämme jotain vihreää, vehreää ja kaunista.
Kummallista kyllä tällainen halu tuntuu puuttuvan usein niiltä ihmisiltä, joilla olisi voimavaroja ja mahdollisuus tehdä paljon kaikkien yhteisen asuinympäristön hyväksi.
Liian harvassa ovat nimittäin edelleen - ainakin täällä Puruveden seudulla - yrittäjät, jotka ymmärtävät pihasuunnittelun tärkeyden. Pömpeleitä moni rakentaa yrityskuvakseen jos jonkinlaisia.
Rakennuksia kyllä nikkaroidaan, maalataan, tuunataan ja puunataan, mutta pihapiirit joko asvaltoidaan tai jätetään rakennustyömaiden jäljiltä liki niille sijoilleen. Kun pihat saavat pärjätä omillaan, tietää se mantoisia aikoja tavallisesti horsmille ja voikukille. No, nehän ovat nättejä kukkiessaan, riesa pölyttäessään.

Olen usein miettinyt sitä, mikä henkinen lukko tai visuaalinen vamma estää yrityksiä näkemästä viherrakentamisen tärkeyttä.
Usein vihersuunnittelijan palkkaaminen ja pihaan satsaaminen olisi murto-osa rakentamisen hinnasta ja vain pieni lisä markkinoinnin kustannuksiin. Hyvin suunniteltu on viherrakentamisessa enemmmän kuin puoliksi tehty, sillä ammattilainen osaa todellakin loihtia helppohoitoisen, ympärivuotisesti silmää miellyttävän pihapiirin, jos sellainen häneltä tilataan.

Liian harva yrittäjä mahtaa tajuta, että pihapiiri on näkyvin käyntikortti, siitä syntyy ensivaikutelma ja se piirtyy kävijän mieleen pysyvästi.
On tietysti poikkeuksiakin yrittäjäkunnassa, onneksi.
Vierailkaapa vaikkapa Tynkkylän Lomaniemessä. Siellä vallitsee oivallinen tasapaino hoidetun puutarhan, maatilan pihapiirin ja luonnonkauniiden näkymien välillä.

Etenkin matkailusta ja mökkeilystä elävien pitäjien, joita Puruveden seudunkin kunnat kesäaikaan ovat, tulisi itsensäkin panostaa kyläkuvaan, tienvarsinäkymiin ja julkisiin piha-alueisiin.
Mitään pompöösiä viherkeidasta ei tarvitse sinne tänne pykätä, läpikäyvä siisteys ja selkeys ovat kaiken lähtökohta.
Pienissä kunnissa puuttuu tietysti viherrakentamisen asiantuntemusta. Sitä voi kuitenkin ostaa, eivätkä kustannuksetkaan päätä huimaa verrattuna matkailun Master Planeihin ja muihin hömpötyksiin.
Mielellään näkisin, että esimerkiksi Punkaharju, Kerimäki ja Kesälahti käyttäisivät paikallisten viherosaajien palveluja ja tekisivät nykyistä enemmän kuntakuvansa eteen aivan konkreettisesti: istuttamalla, raivaamalla, siistimällä, pitämällä huolta - ja patistamalla tietysti asukkaitaan huolehtimaan omista reviireistään.
Kerimäellä on jo edettykin asiassa, mm. järjestämällä pihakilpailuja. Vihervirus tuntuu tarttuneen: yhä useampi kirkonkyläläinen omakotiasuja ja
asunto-osakeyhtiön osakas näyttää tuumivan ja toteuttavan vihertekoja omassa pihassaan.

Jos nyt jotakuta mietityttää, mitkä muut asiat kuin puutarhanhoito saavat meikäläisen täpinöihin, vaikka lahjakkuus ei riitä, niin kerron joskus toiste niistä ajoista, kun olin Iisalmen tennisseuran ahkerin palloniskijä ja huonoin pelaaja. Tai palaan muistelemaan, miten etenin pylly edellä puuhun, kun ryhdyin lukemaan venäjää osana yhteiskuntatieteiden maisterin tutkintoani.
Juuri nyt ei ole aikaa moiseen, pitää mennä levittämään multaa.