Sairaan huono päätös

Heinolan Reumasairaalan päästäminen konkurssiin oli valtiovallalta kehno päätös.
Eniten erikoissairaalan lakkauttaminen vaikeuttaa jo lapsena reumaan sairastuneiden hoitoa. Reumakirurgia vaatii omat osaajansa, joita ei aluesairaaloissa eikä yliopistollisissakaan sairaaloissa ole palkkalistoilla.
Reumapotilaiden kuntoutukseenkin Heinolan sairaalalla olisi ollut maan parhaat edellytykset, mutta kuntoutettavat on tieten tahtoen ohjattu toisaalle.
Erikoissairaalan alasajossa on kyse Kelan ja kuntien yhteisestä tahdosta säästää näennäisesti reumakuntoutuksen kustannuksella. Potilaat itse olisivat halunneet Heinolaan hoitoon, hyvin harva on päässyt. Kela on nuukaillut minkä on kyennyt.
Saituus on tosin kostautunut, kun kuntoutuminen on hidastunut tai jopa estynyt.

Reumakuntoutus on oma taiteenlajinsa. Muualla ei saatane vastaavia hoitotuloksia kuin Heinolassa - ei Apilassa, eikä edes Kruunupuistossa, joka, oireellista kyllä, hyväksyttiin reumakuntoutuksen antajaksi vuodenvaihteessa.
Vaikka tekisikin mieli vetää kaksin käsin kotiinpäin, niin on sanottava: yhden reumatologin varassa ei osaamispääomaa voi kertyä riittävästi.

Täkäläisissä kuntoutuslaitoksissa työskentelee hyvin ammattitaitoisia fysioterapeutteja. Harva heistä kuitenkaan on perehtynyt reumasairauksiin.
Tunnen Sosterilta lähetteen saaneen potilaan, joka käveli omin jaloin kuntouttavaan hoitoon.
Hyvässä tarkoituksessa annetun kuntoutuksen epäonnistuttua hän sai liikuntakykynsä takaisin vasta lukuisten kortisonipistosten ja rajun tulehduskipulääkityksen jälkeen.

Reumataudit runtelevat potilasta arvaamattomasti. Reuma on harmillisen "yksilöllinen" niin oireiltaan kuin taudinkuvaltaan. Juuri tästä syystä reumaatikon kuntoutus vaatii toisenlaista osaamista kuin niveliltään perusterveen ihmisen hoitaminen.
Tätä tosiasiaa vasten Kelan pääjohtaja Jorma Huuhtasen selitykset kuulostavat lähinnä herjauksilta. Lääkäri Huuhtanenhan on rauhoitellut kansaa sillä, että reumapotilaita hoidetaan jatkossa ammattitaitoisesti - terveyskeskuksissa.
Niinpä varmaan.
Toivottavasti en sairastu koskaan reumaan.

Yhtä asiaa olen ihmetellyt suuresti seurattuani viime vuodet läheltä reumaan sairastuneen ihmisen kamppailua sairautta vastaan.
Miksi reumaan sairastunut ei saa neuvoja, jopa määräyksiä, ruokavalionsa koostamiseksi?
Moni tuttavapiiriini kuuluva, ankaraa reumaa sairastava on siirtynyt omaehtoisesti kasvispitoiseen ravintoon. Miksi? Siksi, että kasvisruoka pitää kipuja ja tulehduksia loitolla. Makkarat, leikkeleet ja lihapitoinen eväs tekevät kipeiksi, samoin juustot.
Reumapotilaita ei kuitenkaan ohjata ravitsemusterapeutin pakeille. Ei ainakaan Sosterissa.
Lääkereseptien ohessa kannattaisi jakaa kasvisruokaohjeita - mutta tietysti pätevä ravitsemusneuvonta edellyttäisi perehtymistä itse asiaan, reumasairauksiin.

Kiinteä omaisuus lahoaa alta

Metsähallitus sai taannoin haltuunsa Punkaharjultakin merkittävän määrän kiinteistöomaisuutta, kun Metlan kiinteistöt siirtyivät sen omistukseen.
Metsähallitus onkin pannut kiinteistöjen haltijana tuulemaan - vesittämällä toimeliaasti vastuunsa.

Tuorein saavutus on vanhan ja arvokkaan asuintalon saattaminen tuota pikaa purkutuomion partaalle. Kun Metlan tutkimusaseman johtaja Häggmanin Jussi lähti eläkkeelle viime syksynä ja hänen siihenastinen kotinsa, talo Tuunaansalmen rannalla, jäi tyhjilleen, hulahti kiinteistö samantien oman onnensa nojaan.
Nyt kevättalvesta pytingissä oli käyty ensimmäistä kertaa katsomassa, mitä sille talven jäljiltä kuuluu. Vettä lainehti nilkkoihin saakka. Vesiputki rikki, kiitos kovan pakkastalven.

Laukansaaren vanhassa koulussa oli Metlalla tapana pitää peruslämpö yllä talven yli, olihan kiinteistö aikanaan Metlan käytössä.
Koulun nykyinen omistaja Metsähallitus arvelee, että rakennus pysyy myyntikuntoisena, vaikka lämmitys pantiinkin talveksi pois päältä.
Saa nähdä, kuka on valmis maksamaan satatuhatta euroa hirsirakenteisesta talosta, jonka kunnon rapistumista on edistetty yksinkertaisin keinoin.

Kotilan tilan laho navetta valtatie 14:n varressa olisi kaivannut kunnostavaa kättä jo toista vuosikymmentä sitten, joten tästä synnistä Metsähallitusta on turha ojentaa.
Mutta juuri Kotilan navetan alennustilaan on nyt Punkaharjun ylin toimeenpaneva elin nyrjäyttänyt katseensa. Suojeluintoiseksi herennyt kunnanhallitus vaatii, että umpilaho navetta tulisi kunnostaa, sitä ei saa purkaa.
Itse asiassa kunnostus ei ihan riitä, tulisi rakentaa navetan rekonstruktio. Aika järeä suojelutoimi, kun kyseessä on kuitenkin vain muinoinen eläinsuoja.

Kunnanhallituksen kunnostusperustelut menivät läpi paikallisissa uutisvälineissä. Paikallistuntemuksen puutettako, kun lehtijutuissa toistettiin kunnanhallituksen näkemys, että Kotilan navetta on ollut Metlan tutkimuskäytössä?
Kukaan Metlalta ei tunnustane kuunaan navetan lahosieniä tutkineensa. Viimeksi navetan liepeillä on ollut vipinää joskus 1980-luvun puolivälin paikkeilla, kun koruseppä piti siellä pajaansa.
Tein tuolloin sepän pajasta ja muustakin harjun matkailutarjonnasta lehtijutun Savon Sanomiin kesällä 1987.
Kun muutin Punkaharjulle asumaan vuonna 2000, oli samainen navetta jo mennyttä.

Kotilan navettaa puolustaessaan Punkaharjun kunta hurskastelee. Kunta päästi ihan omatoimisesti todellisen arvorakennuksen, Olga Hjelmmanin Kauvonniemestä kunnalle testamenttaaman arvokiinteistön rapistumaan aikanaan alta aikayksikön.
Rappiolle rakennus meni samaa rataa kuin valtatien varren navettakin: kattoon tuli reikä, ja paikkaustarvikkeina käytettiin kiinalaisia pressuja.
Aamen plottis.

Nettiminä

Houkuttauduin narsistisuuttani googlettamaan itseni. Millainen on netin Tiina Strandén?

Ainakin hänellä on Facebook-sivu.
Minulla ei ole.
Naamakirjaan en ole ryhtynyt, koska minulla on vain kymmenkunta ystävää, joiden kanssa haluan vaihtaa henkilökohtaisia, arkipäiväisiä tuntemuksiani ja kuulumisiani. Pidän heihin yhteyttä muulla tapaa kuin Naamakirjaa päivittämällä.
Miksen ole Facebookissa? Tuttavia en halua rasittaa joutavilla höpinöilläni, enkä tunne tarvetta liittyä ryhmiin, joissa milloin kannatetaan, milloin vastustetaan mitäkin asiaa.
Tiina Strandénin Facebook-minuus kuuluu tietääkseni vakkasuomalaiselle runoilijalle.

Google osoittaa senkin, että Internetin Tiina Strandén on yli 22 vuotta journalistina työskennelleeksi ja alan ylemmän korkeakoulututkinnon omaavaksi toimittajaksi jotakuinkin pölhö. Hänellä ei tunnu olevan esimerkiksi juurikaan hajua hyvästä lehtimiestavasta.
Ainakin maakuntaneuvos, sosionomi, kunnanjohtaja Pekka Nousiainen on vahvasti tätä mieltä omalla blogipalstallaan.

Huonoa lehtimiestapaa Nousiaisen blogin mukaan Strandén on osoittanut ennen muuta asiassa, joka näkyy viimemainitun olohuoneen ikkunasta. Kyse on metsälehmuksista Haataansaaressa, joka on ollut todellisen minäni sienestys-, marjastus- ja lenkkeilymaastoa viimeiset 10 vuotta. Toisin kuin lähiluontoon hurahtanut meikäläinen tai ympäristökeskuksen biologit, Nousiainen tietää vuorenvarmasti, että osa Punkaharjun Haataansaaren luonnonvaraisista lehmuksista onkin istutettu.

Nousiaisella itsellään on onneksi vankka näkemys paitsi hyvästä lehtimiestavasta myös hyvästä maan tavasta. Maan tapa on sellainen, että se oikeuttaa eduskuntavaalikampanjaa käyneen Nousiaisen kysyttäessä kiistämään paikallislehden toimittajalle kaikki yhteytensä Kehittyvien maakuntien Suomeen ja Nova Groupin vaalirahoitukseen. Kun sitten Maikkari puolitoista päivää myöhemmin nostaa Nousiaisen nimen esiin Nova Group -yhteydessä, hän ei häkelly aiemmasta palturin puhumisesta, vaan lähettää asiasta sujuvasanaisen lehdistötiedotteen. Sellainen on siis maan tapa.

Mutta takaisin googlettamaani nettiminääni. Se, sen enempää kuin minäkään, ei ole suostunut kommentoimaan Journalisti-lehden viime marraskuussa julkaisemaa juttua "tapaus Puruvedestä".
En kommentoi asiaa omana itsenäni vieläkään, mutta tunnustan, että pidin kovasti ammattilehden jutun otsikoinnista: "Oma ääni vaimenee - paikallislehti haluaa olla itsenäinen, ei päivälehden orja".

Nettiminä paljastaa senkin, että olen joutunut selittelemään Julkisen sanan neuvostolle Puruveden kirjoittelua.
Todellinen minä voi kertoa sen, ettei nettiin päässyt paikallinen tiekiista ollut ainoa kerta, kun JSN sai kootut selitykseni luettavakseen.
Kuulinpa aikoinani esimieheltäni Keskisuomalainen Oyj:ssa seuraavanlaisen kommentin: "Ei se ole journalisti eikä mikään, jonka juttua ei ole viety JSN:ään".
Harmikseni on todellisen minäni tunnustettava, että en ole vielä yhdenkään itse kirjoittamani jutun eettisiä taustoja päässyt JSN:lle selostamaan, kyse on aina ollut milloin toimittajakollegan, milloin pakinoitsijan sananvapauden puolustamisesta päätoimittajan ominaisuudessa.
JSN:n tuomiot? Vapauttavia: hyvää lehtimiestapaa ei ole rikottu.

Google kertoo Tiina Strandénista senkin, että tämä pitää blogipalstaa. Juttupaja-palstalla esiintyy tyyppi, jonka piirteistä ja mielipiteistä suurimman osan tunnistan ja tunnustan omakseni. Jos satutte törmäämään tähän Tiina Strandéniin, niin kertokaa terveisiä. Meillä on paljon yhteistä!

Sopivia, päteviä ja muuten mukavia

Sanomalehti Itä-Savoon kirjoittavista päätoimittajista toiseksi eniten arvostamani, Launo Päivätie, tökki arkoihin paikkoihin muutamiakin täkäläisiä päättäjiä viimeviikkoisessa kolumnissaan.
Lanu piti käsittämättömänä erityisesti savonlinnalaisten päättäjien höyliyttä antaa mahtavat palkankorotukset ammattikoulutuksen kuntayhtymän (tuttavallisesti amiskan tai Samin) johtaville virkamiehille.
En kyllä puolustelisi muidenkaan jäsenkuntien edustajien järjenjuoksua, jota on ilmeisesti tavattu voidella Lapin hangilla yhteisissä kevättalven seminaareissa Samin laskuun.

Tilanne on kuin tuoreenpuoleisesta "Kätevä emäntä" -sarjan sketsistä, jossa johtoporras saa 26 prosentin palkankorotukset, kun taas työntekijöiden vaatimukset 1,2 prosentin tienestien hivutuksesta tyrmätään tylysti.
Kätevä emäntä on hiivatin hyvä sketsisarja, mutta todellisuus on vielä käsikirjoittanikkareiden ylilyöntejäkin ihmeellisempää. Moniko olisi luullut, että verovaroista myönnetään kituvalla talousalueella toiselle tuhannelle eurolle yltäviä palkanparannuksia - ja vielä keskellä syvintä lamaa?
Vuoden ammattiopisto on ansainnut vuoden maineteon pystin.

Enää en kyllä ihmettele lainkaan, että viime vuoden lokakuussa aivan tosissani väsäämäni hakemus päästä kyseiseen lafkaan kehityspäälliköksi ei ottanut tulta.
Päättäjät ovat viisaita. Viestinnästä vähänkään vastaavana kehityspäällikkönä olisin ollut äimänkäkenä, jos minun olisi pitänyt perustella itselleni tai työyhteisölle (puhumattakaan että julkisuuteen) palkankorotusten tarpeellisuus. En olisi keksinyt ensimmäistäkään järjellistä syytä tällaiseen kädenojennukseen.

Sen sijaan verorahojemme käyttöä vahtimaan nostetut paikallispoliitikot eivät jääneet sanattomiksi. He vetosivat oitis rehtorin ja muiden johtavien viskaalien onnettomaan asemaan. Nämä olivat uponneet palkkakuoppaan, josta heidät oli pois pelastettava, paremmalle puolen viiden tonnin kuukausiansioiden ja silleen.

Yhtymähallituksen puheenjohtajan, päättäjä Anna-Liisa Uimosen (kesk.) olen huomannut aiemminkin näkevän maailman eri valossa kuin mitä sitä itse tiirailen.
Savonlinnan ja Savonrannan kuntaliitosneuvotteluista Uimoselle jäivät hänen itsensä kertomina päällimmäisenä mieleen ne auvoisat näkymät, jotka avautuivat savonlinnalaisten päättäjien eteen heidän liitosristeilyllään Savonrannalle.
Uimoseen idyllinen kirkonkylä oli tehnyt kuulemma lähtemättömän vaikutuksen. Siinä taisivat myrkyttynyt liiketontin maaperä, hengenvaaralliseen kuntoon päästetyn teollisuushallin tola, rantaravintolan rakennushankkeen kustannukset ja moni muu pikkujuttu jäädä noteeraamatta.
Savonlinnalaisten veronmaksajien taskunpohjista on sittemmin varoja täytynyt kaivaa, kun "pikkuylläreitä" on ilmaantunut yhteiselon tiellä.
Mutta niinhän se on, että jos yhdessä kallispalkkaisimpien viranhaltijoiden kanssa hiihdellään, risteillään, bailataan, kokoustetaan ja kuljetaan kylkimyyryä, niin siinä unohtuu vaaleissa valitulta helposti tärkein velvoite: kuntalaisten edun valvominen - oman ja kavereiden edun edellä.

Ai niin. Jos jotakuta kiinnostaa tietää, kuka on se eniten arvostamani Itä-Savoon kirjoittava päätoimittaja, niin tulkoon se julki tässä: emerituspäätoimittaja Mauno Saari.
Terveiseni lähetän kuitenkin toiselle emeritukselle, Pienimäen Köpille, entiselle esimiehelleni. Hänen kanssaan on aina ollut kiinnostavaa jutella journalismista ja Venäjästä, silloin harvoin kun on tilaisuus koittanut.

Kyläteatterissa

Pistäysimme Paakkisen Tuulikin kanssa tänään kyläteatterissa. Taistelevat koppelot ottivat yhteen Kulennoisten Lahtelassa, ja sitä myö pitkäaikaiset työkaverit istuimme seuraamassa ritirinnan yleisön joukossa.
Kulennoisten Nuorisoseuran näyttämöväki on mennyt yli siitä, mistä aita on kohdallaan - ja se on hyvä. Kyläteatterin ei tarvitse pyrkiä syvällisiin, analyyttisiin teatteritulkintoihin, sellainen kunnianhimoisuus olkoon teatterin ammattilaisten heiniä.
Pääasia on, että rytmitys toimii ja dialogi etenee. Tilannekomiikka on parasta huumoria.

Se, että takin lisäksi voi kyläteatterissa jättää hetkeksi nykystressin vaivaamat aivotkin narikkaan, ei tehne kenellekään pahaa.
On piristävää nauraa hytkähdellä porukalla näytelmän hupaisille toilailuille ja sanallisille sivalteluille.
Semminkin kun toinen vaihtoehto olisi useimmille meistä potea omissa oloissaan älyapneaa telkkarin ääressä silkan viihteen ja viihtymisen takia.

Suosittelen kyläteatteria kevään vitamiiniruiskeeksi. Se on viihdettä vailla kaupallisia pyrkimyksiä, tekemisen ilosta syntynyttä.

Imarreltu

Kiitos kaikille niille, joiden mielestä sopisin vallan mainiosti Punkaharjun uudeksi kunnanjohtajaksi. En olisi arvannut tällaisia tunnustuksia tulevan, semminkään, kun hakemuksellani en tavoitellut pestiä, vaan keskustelua.
Mutta imartelevat kommentit saattavat olla omiaan herättämään jutunjuurta. Kiitos siis niistä.

Minulla on helpompi osa kuin heillä, jotka ovat tosissaan johonkin pyrkimässä. Kuten nyt vaikka Väyrysen Paavolla. Mies tuntee olevansa elämänsä vedossa ja saa kuulla naljailua vaariudestaan tavoitellessaan puoluejohtajan ja pääministerin paikkaa.

Näin ensi kerran Paavon livenä yli 20 vuotta sitten. Työskentelin tukevasti keskustalaisessa, alkiolaista aatetta tunnustavassa Iisalmen Sanomissa, joka toki avarakatseisesti piti palkkalistoillaan myös kaltaisiani puolueeseen kuulumattomia toimittajia.

Paavo asteli ensimmäistä kertaa elämääni, kun oli päätoimittaja Risto Ylitalon pakeilla. En muista enää asiaa, jota hänen kanssaan pohdin, saattoi liittyä luottamustyöhöni ammattiosaston puheenjohtajana, mutta sen muistan elävästi, että olin istahtanut hänen työpöytänsä reunalle ja piirsin juuri innokkaasti jotain kaaviokuvaa paperille, kun päätoimittajan pömpelin ovi tempaistiin rehvakkaasti auki.
Oveen koputtamatta huoneeseen asteli Keskustan silloin puheenjohtaja Väyrynen, kannoillaan puoluesihteeri Seppo Kääriäinen, tuo ihmeen ihana inehmo Iisalamesta.

Väyrynen alkoi välittömästi heittää rasvaista herjaa asetelmasta. Hän kiusoitteli päätoimittajaa siitä, miten "minihameiset nuoret tytöt istuvat täällä sylissäsi".
Ylitalon Risto meni enemmän kuin vaikeaksi olemukseltaan, Kiäriäis-Sepukka punasteli ja meikäläinen haukkoi henkeään. Toden totta, hameeni oli lyhyt, mutta silloin vielä sorjaan varteeni mielestäni aivan riittävän pitkä ollakseen asiallinen vaatekappale.
Sisäinen femakkoni loukkaantui verisesti. Väyrynen itse ei ollut noudattanut alkeellisiakaan käytöstapoja riuhtaistessaan oven auki koputtamatta. Niskojani nakellen poistuin huoneesta hyvää päivää virkkamatta.

Herrojen lähdettyä päätoimittaja tuli pyytämään anteeksi puoluejohdon käytöstä.
Nyt tähän ikään ehtineenä ikifeministinä nauran koko jutulle, joskin mietin, onko Miitta-tädin sylissä piipahtanut Paavo jo mahtanut päivittää tasa-arvo- ja sukupuoliasenteensa 2010-luvulle...

Marilyn, Marilyn...

Terveisiä Kuopijosta ja VB-keskuksesta.
Käpäisimme ystäviemme kanssa Juice Leskisen elämäntaivalta kuvaavassa valokuvanäyttelyssä, vast'ikään avatussa.
Tällaiselle 60-luvulla syntyneelle harakalle näyttely tarjosi toki monta kimmaltavaa muistikuvaa ja muistoa takavuosikymmeniltä.
Parasta näyttelyssä oli siis Juice ja aikakautensa, moitittavinta lähinnä se, ettei valokuvista ollut raaskittu vedostaa kuin lähinnä yhtä ja samaa kokoa olevia potretteja. Mikään ei tahtonut nousta ylitse muiden ja rytmi puuttui ripustuksesta.

Juiceakin tärkeämpiä rocklyriikan osaajia ovat minulle olleet Kauko Röyhkä, Tuomari Nurmio ja Ismo Alanko. Sittemmin olen pudonnut rockkelkan kyydistä, en ole seurannut musiikkia ja bändejä lainkaan viimeiseen 20 vuoteen.
Ilmeinen musikaalinen lahjattomuuteni tai sitten vain henkinen laiskuuteni on jättänyt minut pyörittämään loputtomiin samoja vinyylejä.
Tosin ne kuuluvat olevan muotia. Vinyylit meinaan, ei saamattomuus.
Meikäläisen musiikkikeskus, vuodelta 1984 oleva levysoitin, toimii onneksi jotenkuten, jos milloin vinyylieni parissa haluan nostalgisoida. Äänentoistosta on neljästä kaiuttimesta kolme jo eläkkeellä, mutta hällä väliä, osaan kappaleet ulkoa.

Mutta Juiceen palatakseni. Hän oli vähän liian "vanha" kuuluakseen meikäläisen arvostamiin ykkösstaroihin rockrintamalla, mutta kyllähän hänen sanoituksensa ovat jääneet mieleeni soimaan - semminkin, kun niitä kuulee edelleen. Viimeksi tänään, kun hiihtelin aurinkoisella ladulla Talvimaan ohi, kaikui kaiuttimista Viidestoista yö.
Törmäsin Juiceen Tampereella opiskellessani vain yhden kerran koko liki viiden Mansen-vuoteni aikana. Bongasin miehen yhtenä iltapäivänä mielikapakkansa edustalla.

Kertaan jäi Juiceen liittyvät livekonserttikokemuksenikin. Juice esiintyi kitaransa kera 80-luvun loppupuolella Sodankylän elokuvafestivaaleilla, joilla itse häärin Lapin Kansan kulttuuritoimittajana. En päässyt Juicea kylläkään haastattelemaan, kun työlistalla oli liuta elokuvaohjaajia.
Tosin en ole ihan satavarma siitä olisiko Grand Slam ollut esiintymässä legendaarisilla Punkarock-festivaaleilla, joita Huviniemen lavalla järjestettiin joskus 1970-luvun lopulla. Ainakin Eppu Normaali kiipesi tuolloin lavalle ja pogoilu oli niin kiivasta, että sääriä särki vielä seuraavana päivänä.
Vai olisiko pohkeita kolottanut sen vuoksi, että meistä kaveruksista osa ei onnistunut saamaan rockfestareilta esitysten päätyttyä liftikyytiä lähemmäs kortteeria, perheemme kesämökkiä Petäjäjärven rannalla. Kahdentoista kilometrin kävely yöttömässä yössä kaiken pogoilun ja juhlimisen jälkeen otti kintereisiin, sen muistan.

Mutta jos kenellä teistä blogipalstani lukijoista on hauskoja muistoja Juicesta - tai häneen liittyen omista toilailuistanne - niin kommentoikaa. Parhaat tarinat ja mahdolliset valokuvat kannattaa silti lähettää VB-keskukseen Kuopioon, jossa yleisön muistotkin pääsevät näyttelyssä kevään mittana esille.

Yleisön pyynnöstä

Viime aikoina olen harjaantunut hakemaan töitä. Tänään kuitenkin jätin työhakemuksen, jonka päätavoitteena ei ole työllistää minut, vaan antaa kotikuntani päättäjien aivoille ajateltavaa.
Hirtehinen ajatus meikäläisestä kunnanjohtajana sikisi monen tutun mielessä niitä aikoja, kun nykyinen kunnanjohtajamme ilmoitti väistyvänsä tehtävästään ja samoihin aikoihin kuulutin lähteväni omastani, jättäväni Puruveden päätoimittajuuden.
Niinpä voin todeta, että yleisön pyynnöstä virkaa ryhdyin hakemaan, harkittuani tosin ehdolle asettumistani ensimmäisen hakukierroksen ajan.
Etenkin niiden päättäjien ja virkamiesten, joille kuntalain julkisuusperiaatteet ovat tähänkin asti tuottaneet nielemisvaikeuksia, on syytä pureksia tätä jäljempänä seuraavaa hakemustekstiäni niin, että leukapielissä tuntuu.


"Haen Punkaharjun kunnanjohtajaksi.

Olen 45-vuotias yhteiskuntatieteiden maisteri ja toimittaja, jonka kaikki punkaharjulaiset tuntevat ja joka tuntee Punkaharjun.

Veronmaksajana ja kuntalaisena toivon, että punkaharjulaiset päättäjät kääntyvät kunnanjohtajuudesta päättäessään kuntayhteistyön kannalle ja ymmärtävät edun, joka Punkaharjun ja Kerimäen yhteisestä kunnanjohtajuudesta koituisi toiminnallisesti ja taloudellisesti.

Journalistin ammattiurallani vuosikymmenet kymmenien erilaisten kuntien johtamista tiiviisti seuranneena toivon myös, että Punkaharjun kunnanjohtajaksi ei erehdytä valitsemaan puoluepoliittisiin pyrkimyksiinsä ja lukuisiin sidosryhmiinsä sotkeutunutta virkamiestä tai -naista.

Pahitteeksi ei olisi, jos Punkaharju saisi kieli- ja viestintätaitoisen kunnanjohtajan, jolla on omakohtaista, 2000-luvulla päivitettyä kokemusta lapsiperheiden arjesta. Tähänastisella tontti-, perhe- ja tiedotuspolitiikalla saadaan Punkaharjulle vain lisää eläkeikään ehtineitä muuttajia, joiden avulla kouluverkosto ja oma lukio eivät pysy pystyssä. Naapurikunnat vetävät puoleensa perheelliset ja Punkaharjulla työssäkäyvät.

Päätöksenteon ja hallinnon läpinäkyvyyden eteen on Punkaharjulla tehtävä paljon töitä, mistä syystä uuden kunnanjohtajan on kunnioitettava valtuuston asemaa ylimpänä päättävänä elimenä ja nähtävä itsensä rehellisessä valossa: kuntalaisten nöyrimpänä palkollisena. Uuden kunnanjohtajan on syytä hallita myös nykyaikainen tiedonhankinta, jotta vastaisten päätösten perustelut ja taustoitukset tulevat hoidettua kunnolla.

Odotan punkaharjulaisilta päättäjiltä viisaita ja suoraselkäisiä päätöksiä nyt, kun heillä on tilaisuus valita kunnalle suuren murrosvaiheen luotsi.

Kunnioittavasti


Tiina Strandén"

Koulunkäynnin aakkosia

Terveisiä hiihtolomalaisille koulumaailmasta!
Olin tässä lomaviikon alla opettelemassa nykyajan koulunkäynnin aakkosia savonlinnalaisessa alakoulussa. Vajaan kahden viikon pesti luokanopettajan sijaisena opetti minulle varmasti enemmän elämästä kuin mitä minä pystyin opettamaan vekaroille "opetussuunnitelmaan sisälletyistä oppisisällöistä".

Luokanopettajan työstä opin ainakin sen, että vaikka päivän työtunnit näyttävät lukujärjestyksessä mukavan lyhyiltä, käytännössä töitä piisaa pitkälti ennen ja jälkeen koulutuntien - ja minä sentään säästyin erilaisilta työryhmiltä, teemapäivien valmisteluilta ja muilta oto-hommilta. Vakituista opettajakuntaa nämä poikkeamat tavanomaisesta kalenterista työllistävät kaiken päivittäisen lisäksi.
Paljon puhuttu koulun ja kodin välinen yhteistyö osoittautui yllättävän tiiviiksi. Vanhemmat ottavat yhteyttä opettajaan ja kouluun kiitettävästi - usein jo aamuvarhaisella, ja viikonvaihteessakin. Kuka lapsista on tullut kipeäksi, kenellä on asiaa hammaslääkäriin, kenellä on suurempia murheita jaettavana.

Luokanopettajan päätyönä näyttää olevan kasvattaa, vielä murrosikää lähestyviäkin lapsia, ja siinä sivussa pitäisi tietysti opettaa.
Kasvatustyö on vaikeinta maailmassa, sen tietää jokainen, joka vanhemmuuden vastuuseen on itsensä ylentänyt.
Vastuunkantajia on moneksi, eikä mitään ihannevanhemmuutta ole olemassakaan. Silti, opettajakuntaa puolustaakseni oppimani perusteella, esitän kainon toiveen: älkää vierittäkö aivan kaikkea kasvatusvastuuta koulun ja opettajien niskoille.
Jos lapselle ei ole kotona opetettu säällisiä käytöstapoja, ei koulukirjoista huolehtimista eikä patistettu läksyjen tekoon, on koulun vaikea kantaa vastuuta koulupäivän sujumisesta kodin puolesta.

Toinen huomioni liittyy meidän kaikkien vanhempien perisyntiin. Oma kullannuppumme on tietysti ainutlaatuinen, mutta niin ovat kaikki toisetkin 20-30 silmäterää, jotka opettajan valvovan katseen alla kukoistavat.
Koulua käyvät yksilöt, mutta ryhmässä on tultava toimeen, koska koulussa ollaan yhteiskunnan varoin oppimassa, porukalla.
Ryhmän etu on, että kaikilla olisi työrauha. Onko malli kotoa vai harrastuksista opittu, mutta työrauhan rikkomiseen kullannuppuset hämmentävän usein pyrkivät - yksilöllisyyttään ja luovuuttaan tietysti, kuinkas muuten?

Tuoreista koulukokemuksistani oli itselleni se ylimääräinen ilo, että saan ensimmäisen kerran sitten omien kouluvuosieni nauttia ihkaoikeasta hiihtolomasta.
Niin pitkään kun perheessämme ei ollut kouluikäistä perheenjäsentä, eivät hiihtolomat hetkauttaneet minua mitenkään. Viimeiset 10 vuotta en koskaan päässyt lomalle koululaisten talvilomaviikolla: pidemmän lomakorren vetivät toimittajakollegani, joilla oli enemmän koulukkaita huollettavanaan kuin minulla. Ja päätoimittajalle lankesi aina vastuu siitä, että lehti ilmestyy lomaviikollakin.

Nyt odottelen enää kunnon hiihtosäitä, joita onkin luvassa loppuviikoksi. Vielä kun saisin houkuteltua oman koululaiseni ladulle kanssani...