Loppuun käsitelty

Viisi vuotta sitten tehtiin Punkaharjulla merkittävä kansalaisaloite. Asia oli tärkeä: Puruveden Sorvaslahden heikentynyt tila huolestutti 350 allekirjoittajaa - kuntalaista ja kesäasukasta.
Aloitteen käsittelyä vitkuteltiin ja vetkuteltiin kunnan hallintoelimissä minkä kyettiin. Asiaa palloteltiin, silloin harvoin kun se esille tuli, ympäristökeskuksen syliin.
Kun kunta viimein vuosi sitten oli seinä selkää vasten, eikä paikallislehden uutisoinnin ansiosta voinut enää peräytyä selitysten taa, heittäydyttiin aivan tekemättömiksi. Ympäristökeskus edellytti, että kunta perustaisi ohjausryhmän miettimään Sorvaslahden kunnostustoimia. Kunnanjohto(luen tähän mukaan nyt sekä joukon asiaan vihkiytyneitä virkamiehiä että luottamusväkeä)ei ottautunut asiaa viemään eteenpäin, ohjausryhmää ei perustettu.

Nyt tällä viikolla kunnanhallitus totesi kuntalaisaloitteen loppuun käsitellyksi. Lopputulos? Sorvaslahti rehevöityy rehevöitymistään ja Punkaharjun kunnanjohto pesee asiassa kätensä: "Ei kuulu meille".
Ei sittenkään, vaikka asiaa oli ajamassa niin suuri joukko omia kuntalaisia, kymmenisen prosenttia äänestysikäisistä punkaharjulaisista, että luulisi päättäjistä muitakin kuin kokoomuksen Raimo Laamasta kiinnostavan heidän näkemyksensä ja huolensa.

Puruveden rehevöitymistä edustavan Sorvaslahden kohtalon olisi voinut tosin arvata ennalta, kunnanjohdon ympäristöasioita kohtaan tunteman penseyden tietäen. Vuonna 2000, kun aloitin päätoimittajana, sain kuulla erään kokeneen ympäristökeskuksen virkamiehen huokaavan: "Niin, Punkaharju, siellähän ympäristöasiat ovat tunnetusti rempallaan".
Tämä hänen kommenttinsa koski Punkaharjun 1990-luvun politiikkaa ja henkeä. 2000-luvulle tultaessa ei mikään näy muuttuneen, asenteet ovat itse asiassa entistä jälkijättöisemmät.
Ilmeisesti edelleen kovin harva vastuullinen päättäjätaho tai ympäristöasioihin puuttunut tai puuttumatta jättänyt virkamies on aistinut poliittisen ja yhteiskunnallisen ilmapiirin muuttumisen, jopa omassa kunnassa. Kyllä ihmisiä kiinnostavat paikalliset ympäristöasiat, ja he kantavat niistä oikeutetusti huolta.
Toivottavasti tämä huoli kanavoituu seuraavissa kunnallisvaaleissa keskustelunaiheeksi ja vaaliteemoiksi - ja kasvavan ympäristötietoisuuden soisi tietysti näkyvän myös valtuuston koostumuksessa.

Keidas keskellä kaupunkia

Savonlinnan suurin puute ostoskaupunkina ei liity kauppakeskusten vähäiseen määrään, vaikka osa päättäjistä ja talouselämän toimijoista näin luuleekin. En itse ainakaan kaipaa enää yhtään uutta lasilinnaa sen enempää Savolaan kuin minnekään toisaanne päinkään kaupunkia.
Vanhana savonlinnalaisena (ensimmäisen kerran kaupungin asukkaaksi jo vuonna 1976 muuttaneena) kaipaan Savonlinnaan vain yhtä palvelua, kauppahallia. Ilahduttava ponnistus luoda kauppahalli uudestaan lakkautetun tilalle nähtiin 90-luvulla, mutta sitten vuokranantaja sysäsi ansiokkaan halliyrittäjän syrjään ja vuokrasi nekin neliöt kangaskaupalle. Tätä tekoa en ole antanut koskaan anteeksi asianosaiselle omistajataholle, joka sattui olemaan vakuutusyhtiö. Meidän perheen vakuutuksia ei ikinä yhtiölle anneta, perskules.

Kauppahallia ei siis ole, mutta onneksi on maalaistori. Se on ainoa savonlinnalainen kauppaliike kirjakauppojen lisäksi, jonka vetovoima saa minut kääntämään töppöseni kaupungin suuntaan ostosreissuille.
Maalaistori Savonlinnan satamassa on luomuraaka-aineiden, leivonnaisten, juuresten, yrttien ja monien tarve-esineiden kauppapaikkana vertaansa vailla.
Onpa Maalaistorilla kaupan myös monia naapuripitäjien herkkutuotteita ja käsitöitä. Maalaistorin hyllyiltä löytyy vaikkapa kesälahtelaisen Kitikatin tuotteita, punkaharjulaisen Kala-Kutvosen purkitettuja herkkuja tai Punkaharjun saaristoluonnosta kerättyjä ihania yrttejä ja yrttiteesekoituksia.
Maalaistorin sinnikkäille yrittäjänaisille toivon kaikkea hyvää - ja paljon asiakkaita kauppakeitaalle perjantai- ja lauantaipäiviksi, jolloin tori on avoinna Satamakadun varrella.

Vanhanaikaisen tunnustuksia

Olen vanhanaikainen. Se on mielestäni palkitsevaa. Vanhanaikaisuuteni ilmenee, ironista kyllä ammattini huomioon ottaen, ennen muuta suhteessani tiedonvälitykseen.

Minusta on hienoa tarttua kirjaan - tiedättehän sellaiseen neliskanttiseen paperiseen esineeseen - ja lukea iltamyöhään niin että hiljaisuuden katkaisee vain kääntyvän sivun hienonhieno kahina.
Vanhanaikaisuuteni syytä on varmaan sekin, että minulle tuottaaa tyydytystä etsiä tietoa kirjahyllymme teoksista. Minulle ei edelleenkään tule ensimmäisenä mieleen googlettaa, jos haluan tietää muinaisista kelteistä, samurai-kulttuurista tai Olavi Paavolaisen kirjallisesta tuotannosta. Löydän omasta mielestäni perustellummat ja luotettavammat vastaukset näihin aiheisiin ja lukemattomiin muihin kysymyksiin kirjoista, joita omistan.

Vanhanaikaisena vieroksun suurinta osaa median teknisistä innovaatioista ja palveluista.
Tykkään katsoa televisiosta ohjelmia niiden lähetysaikaan. En halua poimia suupaloja ohjelmatarjonnasta netistä. Se on samaa kuin täyttäisi massunsa karamelleillä. Tulee etova olo.
Minulle sopii mainiosti se, että sähköisillä uutisilla on tietyt lähetysajat tv- ja radiokanavilla. En koskaan lue uutisia netistä. Miksi lukisin? Uutiset ovat keinotekoisesti tuotettua todellisuutta, jota ilman voi vallan mainiosti olla tunnin, kaksi, tai kaksikymmentäneljä tuntia. Todellisuus ei siitä muuksi muutu, uutisvirran sisältö vain vaihtuu.

Nykyään, kun työpäiväni sallivat minun olla kotona ennen viittä iltapäivällä (mitä ylellisyyttä päätoimittajavuosiini verrattuna!), nautin, kun saan istua Agatha Christien 1920- ja 1930-lukujen murhamysteerien ääreen arki-iltaisin.
Hercule Poirot ja hänen harmaat aivosolunsa - mon Dieu, mitä mannaa minun aivokopalleni. Epookki on kohdallaan, brittinäyttelijät osaavat asiansa ja mieltä kutkuttaa yrittää ratkoa rikosta kilpaa mestarietsivän kanssa.
Murhatarinat eivät Christietä lukuunottamatta ole suosikkejani. Nykydekkareita en lue lainkaan, niin vanhanaikainen olen. Minua tympivät dna-tutkimukset ja tietotekniikan avulla piirretyt rikollisten naamataulut ja luonneprofiilit, joihin amerikkalaisten poliisisarjojen käänteet perustuvat.

Vanhanaikaisuuteni pelastaa minulle paljon aikaa muuhun television katselulta.
Häveliäänä ihmisenä en pidä tosi-tv:n nolostuttavista käänteistä ja kavahdan sosiaalipornoa tihkuvia jimiläisiä dokumentteja.
Tunnen liian ankaraa myötähäpeää, jos yritän seurata yhtäkään suomalaista talk-show'ta. Arto Nyberg tuo mieleeni Tintin, inhoamani sarjakuvasankarin. Koska suomalaisten talk-show-ohjelmien kuningas on mielestäni säälittävä, minun ei tarvinne kertoa, mitä mieltä olen vaikkapa Maria Veitolasta.
Lauantai-iltojen Avara luonto on tosin vahva haastaja kirjallisuudelle, samoin jotkin Teeman lähettämät dokumentit ja elokuvat, mutta, luojalle kiitos, mitään muuta tolkullista toosasta ei juuri tulekaan, jollei sitten mukaan lueta niitä harvoja ajankohtaisohjelmia, joissa ruoditaan yhteiskunnan epäkohtia ja vallanpitäjien edesottamuksia.

Kiitos Yleisradion johtajan vaihtamisen, nämäkin mädännäisyyksiä ja homeisia lautakasoja tonkineet journalistiset saavutukset jäänevät pois ohjelmistosta viimeistään kevään koitettua.
Nokialainen johtamistapa on tunnetusti epäreilu, eikä Lauri Kivinen muunlaiseen johtamiseen ole tutustunutkaan. Niinpä oletan, että itsenäisesti ajattelevat, tutkivat journalistit eivät jatkossa Ylessä kukkoile.
Verovaroin ylläpidetyssä Ylessäkin, monien suomalaisten mediatalojen tapaan, annettaneen lopullisesti voima ja valta ylempiä pomojaan nuoleskeleville tyypeille, joille journalismi on synonyymi ohjelma-ajan halpahintaiselle täyttämiselle.

Huoleni Yleisradion tulevaisuudesta on mielestäni perusteltu ja oikeutettu. Olenhan verrattain vähällä ruokinnalla tyydytetty ja silti tv-lupamaksuni aina kiltisti pulittanut kansalainen. Valitettavasti Ylen nykyisessäkin menossa on arvostelemisen aihetta: minulta on viety perjantai-iltojen ilo. Yleisradio truuttaa joitain tylsästi kuvitettuja ja kehnosti selostettuja "olumpialaisia" - ja minun on pärjättävä ilman Sopranoksia.

Eikös se ole vähän vanhanaikaista, että urheiluksi kutsuttu dopingkisailua pakkosyötetään Ylen kanavilta?

Vallesmannin kintereillä

Tulevana kesänä Romu-Heikkiä esitetään jälleen Kalastajatilan ihanissa rantamaisemissa Puruveden rannalla. Kerimäkeläisten omintakeisen vallesmannin elämää kuvaavaa kansanoopperaa harjoitellaan jo uutterasti, sillä esitystä on uudistettu parin vuoden esitystauon jälkeen.
Niinpä kaikilla niillä, jotka ovat Romu-Heikin aiemmin nähneet, puhumattakaan niistä, joilla on kansanooppera kokematta, on mitä suurin syy suunnata tossunsa esityksiin, jotka alkavat heinäkuun loppupuolella.
Anneli Huopalaisen käsikirjoittama ja Hannu Pohjannoron säveltämä kansanooppera on koko perheen juttu: esiintyjäjoukkoonkin mahtuu perheen pienimpiä. Nimiosan jylisee maailmalla paljon suuria rooleja arvostetuissa oopperataloissa laulanut basso Petri Lindroos, ehta Romu-Heikki jo aiemmilta kesiltä ja uskollinen kesäkerimäkeläinen.
Mukana on lisäksi mahtava joukko talkoolaisia kuorolaulajista Kerimäen Pitäjänteatterin väkeen.

Mukana olen minäkin talkoopanoksellani, minkä kykenen.
Ei, älkää pelästykö, minulle ei ole uskottu solistisia rooleja, en laula sopraanojen riveissä enkä musisoi orkesterissa.
Olen verrattain onneton musikantti - en koskaan oppinut soittamaan isän minulle ostamalla junioriviululla kuin epävireisen Ukko-Noan - eikä minusta ole laulamaan kuin omaksi ilokseni. Sen sijaan yritän parhaani mukaan edistää Romu-Heikin tunnettuutta tiedottamalla tapahtumasta.
Säästän teidät toiselta peljästykseltä. En kuvittele, että tiedottaminen onnistuisi kirjoittamalla asiasta blogisivustolleni. Ajattelin lähestyä aiheella tiedotusvälineitä seuraavien kuukausien mittaan useaan otteeseen.

Kasvu-uskovaisuus tulee kalliiksi veronmaksajalle

Suomessa vallitsee aina yksi uskonkappale kerrallaan.
Pitkään, liian pitkään, on hoettu tuottavuuden, kasvun, kilpailukyvyn, innovaatioiden ja luovuuden mantraa.
Tämä kasvuun nojaava uskontunnustus tulee kalliiksi sekä yhteiskunnalle että yksittäisille veronmaksajille.

Vaikka työpaikoilla läähätetään tuottavuuden perään, mikä muulta vyönkiristykseltä kyetään, ei palkintoa näy. Työpaikat vähenevät, työtahti kasvaa, työn tulokset heikkenevät.
Miksi? Siksi, että tuottavuuden nimissä ja kiireen patistamana tyydytään yhä useammin tekemään huonoa työnjälkeä, saadaan aikaiseksi yhä kehnompia palveluja ja entistä turhempia tuotteita.
Ainut osoitettavissa oleva lopputulos tästä tuottavuusvouhkaamisesta liittyy tuloeroihin: ne ovat revenneet. Ikään kuin tuottavuutta alaisiltaan vaativa yritysjohtaja olisi 110 kertaa arvokkaampi ihminen kuin siivooja tai pankkiirin työ tuottaisi kymmenet kerrat enemmän onnea ja hyvinvointia kuin lastentarhanopettajan aherrus.
Höpö höpö.

Suomi on kasvu-uskovaisuudessaan ja tuottavuushihhuloinissaan paavillisempi kuin yksikään toinen läntinen demokratia. Kansaa on peloteltu väestön ikääntymisellä ja sosiaalikustannusten kalleudella - ja piiskattu näiden uhkien varjolla nöyriksi ja työteliäiksi alamaisiksi. Palkintona on ollut lupaus, että ennen pitkää tulette onnellisiksi, kunhan kulutatte vain yhä enemmän: aikaanne, voimianne, tavaraa ja luonnonvaroja.
Kasvu-uskon apostolit eli kansalliseen eliittiin itsensä lukevat poliitikot ja bisnesväki ovat onnistuneet uskottelemaan meille, että onni asustaa vain ja ainoastaan kuluttamisessa. Kulttuurimme on vääristynyt äärimmilleen, ja valitettavasti suomalaiset kulkevat kasvu-uskon tuhoisalla tiellä kansainvälisesti aivan kärkijoukoissa.

On aika sanoutua näistä uskonopeista irti. Suomen sosiaalimenojen kasvu on ollut hitainta liki koko läntisessä Euroopassa sitten edellisen laman. Sosiaalimenot ovat Suomessa pienemmät kuin missään muussa läntisessä valtiossa, johon tohdimme itseämme pystypäin verrata.
Mihin olemme sitten käyttäneet verovarojamme, niin valtion keräämiä kuin kuntien kokoamia? Enenevästi olemme hassanneet niitä yritystukiin. Veroeuroilla on tehty työtä ja otettu riskejä, joka kuuluisivat yrityselämälle itselleen.

Miten tohdin yks'kantaan todeta, että rahoja on pantu haaskuuseen, kun niitä on suunnattu yritystoimintaan? Siksi, ettei tukirahoille ole osoitettavissa vastinetta.
Vakaita työpaikkoja ei ole liiemmälti syntynyt ja yrityselämän koulutus- ja kehittämistouhuilun taso on akateemisesti tarkastellen Suomessa surkea, Pohjoismaiden heikoin.

Mitä tehdä? Ainakin pitäisi lakata vaatimasta julkisilta sosiaali- ja terveyspalveluilta sekä peruskoulutukselta lisää tuottavuutta. Liike-elämän tuottavuusvaatimuksia ei pitäisi soveltaa niine hyvineen julkisiin palveluihin.
Se, että mummot viruvat märissä vaipoissaan ja lapsipsykiatrian jonot vain pitenevät, on häpeällistä, kun samaan aikaan meillä on varaa suoltaa verovaroja yrityselämän elvyttämiseen.
Olemme unohtaneet, että tasa-arvoinen ja hyvintoimiva yhteiskunta, jos mikä, houkuttelee myös tervettä liike-elämää puoleensa.


Lyhytnäköisiin liikevoittoihin tähtäävässä bisnesörveilyssä tuottavuuden perässä voidaan jatkossakin juosta ja hakea hölmöjä kuluttajia höynäyttämällä katteetonta kasvua - kunhan tätä torveilua ei rahoiteta verokirstusta.
Veroeurot kuuluu käyttää ennen muuta yhteiseen hyvään, palveluihin. Kestävään kannattavuuteen pohjautuva yrityselämä hakekoon rahoituksensa toisaalta.

Piinallinen suhde

Suhteessa on oltu, jo vuodesta 1967 lähtien.
Sinä aikana minä olen vaihtanut nimeäni vain kerran, mutta tämä toinen osapuoli neljästi.
Minä olen pysyttäytynyt oman maani kamaralla. Suhteeni toinen puolisko ryhtyi jo aikoja katselemaan toisia kumppaneita sillä silmällä ulkopuolelta maan rajojen ja on totisesti viihtynyt vieraissa.
Siinä missä minä olen pidättäytynyt uskollisena, vaikka mustasukkaisuus ja kiukku ovat vuorotelleet tunneskaalassa, on toinen heittäytynyt aina uusiin ja uusiin suhteisiin minulta mitään kysymättä.
Nyt alkaa minun mittani olla täynnä. Harkitsen eroa.

Mutta kun minun pitäisi löytää uusi kumppani tilalle, ilmankaan ei tule nykyaikana toimeen.
Vaihtoehdot eivät hirmuisesti houkuttele.
Suurin osa tarjokkaista on aivan yhtä moraalittomia paskiaisia kuin tämä nykyiseni, joka jakelee minunkin rahojani ties keille koijareille ja minua kohtaan on kitsas - tai oikeastaan jos olen rehellinen: minä maksan hänelle vaatimattomista palveluksista, joita hän suhteessamme on tarjoavinaan kuin hyvän hyvyyttään. Oikeasti tämä hyväkäs kuorii vähistä rahoistani omansa päältä.
Silti epäröin katkaista pitkäaikaisen suhteeni ja rohkaistua ottamaan uuden kumppanin. Uumoiluani syventää se, että osa vaihtoehtoisista kumppaneista on niin vaatimattomista lähtökohdista, että pelkään niiden jäävän isoistensa jalkoihin tuota pikaa.

Jos vain Suomeenkin perustettaisiin pankki, jonka säännöt kieltäisivät sen avioitumisen minkään toisen pankin kanssa ja velvoittaisivat sen samalla harjoittamaan vain eettisesti kestävää sijoitusneuvontaa, niin en epäröisi enää hetkeäkään jättää omaani, joka on pelehtinyt merenneitojen kanssa mieluummin kuin minun.
Jospa saataisiin tännekin rahalaitos, joka ei jakelisi bonuksia holtittomaan riskinottoon alaisiaan ja asiakkaitaan patistaneille pankkiireille, niin kiikuttaisin mielelläni roposeni sen tueksi ja turvaksi.

Jos sitten vielä tällainen pankki arvostaisi kaltaisiani pienasiakkaita ja maksaisi huonoa parempaa korkoa talletuksilleni, niin sellainen valloittaisi heti sydämeni ja saisi minut omakseen.

Bio- vai ekoratkaisuja?

Punkaharjulle suunnitteilla ollut bioetanolitehdas on aluepoliittisesti erittäin kannatettava hanke. Onko se myös kannattava? Se seikka taas on varmasti rahoittajien laskettavissa.
Myös maatalouspoliittisesti Laukkasen Aaten kuningasajatus on taatusti perusteltavissa; bioetanolin valmistaminen viljasta on eräänlaista välillistä maataloustukea.
Aate on mies, jonka yritteliäisyyttä ylipäänsä, ja sitkeää ja itsepäistä lobbaamista bioetanolotehtaan puolesta, voi vain kunnioittaa.

Sitten on toinen puoli asiassa. Ekologisesti bioetanolin tuottaminen viljasta näillä leveysasteilla on hölmöläisten hommaa, eikä se energiapoliittisestikaan ole ihan viisasta.
Suomessa tuotetun etanolin valmistuksessa kuluu enemmän energiaa kuin sitä saadaan etanolista. Viljasta tehdyn etanolin tuottamisen tarvitaan mittavasti valtiovallan tukitoimia - sekä maatalouspoliittisin perustein jaettuja että elinkeinoelämän vireyttämiseen tarkoitettuja euroja.
Viljaetanoli ei ole ns. toisen sukupolven polttoaine. Sellaisia saadaan teollisuusprosessien sivutuotteista tai esimerkiksi jätteistä - tavarasta, joka nyt hukkautuu. Tällaistakin "jäte-etanolia" Suomessa jo valmistetaan, mutta tuotanto on hajautettua, pienimuotoista. Ei siis lainkaan sellaista ison mittakaavan teollista touhua, jota suuruuden ekonomiaan iki-ihastunut pieni kansa on tottunut arvostamaan.

Viljapohjaisen bioetanolin miinukselle painuva ekotase olisi syytä tunnustaa siinä missä järjestää kaavoitukselliset olot suotuisaksi ja lobata ministeriö myötämieliseksi. Olisi syytä rehellisesti todeta, että tehdas ei ole energinen tai ilmastopoliittinen ekoteko, vaan tätä kulmakuntaa muussa mielessä hyödyttävää alue- ja maatalouspolitiikkaa.

Jos nyt joku ei ymmärrä, miksi bioetanolin tuottaminen viljasta ei ole ekologisesti perusteltua, niin miettiköön hetken ajan vaikkapa sitä rekkarallia, joka raaka-aineen ja lopputuotteen kuskaamiseen tarvitaan. Tai sitä lannoitteiden määrää ja koneellisen viljankorjuun vaivaa, jonka "polttoaineen" kasvatus ja sadonkorjuu kuluttaa.
Se, että bioetanolin valmistamisen sivutuotteena saataisiin valkuaisrehua on hyvä perustelu tehtaan puolesta - mutta puhtaasti maatalouspoliittinen sellainen.

Minkäs sortin sosialisti?

Tämän viikon uutisiin kuului Helsingin Sanomien ikijääränä tunnetun päätoimittaja Janne Virkkusen siirtyminen piakkoin eläkkeelle. Uutena päätoimittajana aloittava Mikael Pentikäinen on minulle tuttu mies, mutta vain yhdestä yhteydestä, 90-luvulta.

Pentikäinen oli siihen maailman aikaan Etelä-Saimaan päätoimittaja ja itse työskentelin toimitussihteerien (= vuoropäälliköiden) sijaisena ja uutistoimittajana Iisalmen Sanomissa. Etelä-Saimaa haki uutta toimitussihteeriä. Hain pestiä ja pääsin haastatteluun.

Aikamme siinä läristiin ja tuli puhe ammattiyhdistystaustastani. Olin silloisen lehtitaloni toimitusosaston luottamusmies ja puheenjohtajuuttakin olin ammattiosastossa aikani hoitanut.
"Minkäs sortin sosialisti sinä oikein olet?", kuului siihen Pentikäisen kysymys.
"Sellainen, joka en jaksa uskoa, että työnantaja kantaisi aina vapaaehtoisesti huolta työntekijöistään".
Jotakuinkin tällaisen vastauksen sopertelin mielestäni outoon kysymykseen. Olin ennemminkin tottunut siihen, että työnantajapuoli arvosti neuvottelukokemusta, jota lama-ajan lyhyt mutta työläs ay-ura oli tuonut tullessaan.
Ilmeisesti tämä vastaukseni tyydytti Pentikäistä, mutta toimitussihteerin työtaitoni eivät vakuuttaneet. Hän halusi palkata minut rivitoimittajaksi, semminkin kun osasin venäjää, Etelä-Saimaan toimitustyössä hyödyllistä kieltä. Minä taas en ollut uutistoimittajan työtä hyvässä lehtitalossa valmis toiseen vaihtamaan, joten se siitä haastattelukokemuksesta.

Sittemmin olen väliin äkäisenä seurannut Pentikäisen touhuja, kun tämä on yrittänyt ostaa freelance-toimittajien, -kuvaajien ja muiden luovien tekijöiden teosten tekijänoikeudet kertalinttuulla Sanomien haltuun loputtomiin muokattavaksi ja versioitavaksi journalistiseksi raaka-aineeksi - samalla kun juridinen vastuu lopputuloksesta säilyisi edelleen varsinaisen työn tehneillä! "Tämän sortin sosialistina" en voi hyväksyä freelance-työn polkuhinnoittelua, tekijänoikeuksien riistämistä ja muokkaustyön myötä kasvavien juridisten riskien siirtämistä pienyrittäjinä toimivien free-ihmisten niskoille.

Jos nyt kohtaisin Mikael Pentikäisen, kysyisin häneltä, minkä sortin keskustalainen hän enää mahtaa olla.
Aikoinaan Paavo Väyrysen puolesta innokkaasti kampanjoinut nuorisopoliitikko on puleerautunut mahtavan mediatalon johtotähdeksi.
Jos politiikka onkin taaksejäänyttä, niin arvomaailma pysynee. Pentikäisen lestadiolaisista sukujuurista kielii ainakin se, että perheessä on viisi lasta, paljon nykyperheelle.

Millainen sitten on Pentikäisen arvomaailma? Ilmeisen joustava. Lehteä täytynee tehdä vastaisuudessakin Pentikäisen itsensä edustamien hyväpalkkaisten liikemiesten ja vauraiden lapsiperheiden lisäksi yksinhuoltajille, urbaaneille sinkuille, vähemmistökulttuureiden väelle, hörhöille, eläkeläisille, työttömille ja pienituloisille. Hyvätuloisia kuluttajia on nimittäin niin pieni osa pääkaupunkiseudunkin väestöstä, että heidän varaansa ei Hesarin levikkiä voi laskea.

Mutta yhdessä asiassa järjestelmälliseksi ja fiksuksi kehuttu Pentikäinen on siis entisensä: hän suhtautuu ilmeisen ennakkoluuloisesti oikeuksiaan puolustavia luovan työn tekijöitä kohtaan 2010-luvulla kuin 1990-luvulla.

Tsemppiä siis Journalistiliitolle taistelussa tekijänoikeuksien puolesta!

Hesarin lukijana toivon, että lehti pysyy yhteiskunnallisesti vireänä, kuten Pentikäinen on luvannut.

Kesälahdella mieli viihtyy

Olen varmaan entisessä elämässäni ollut kesälahtelainen.
En ole mitenkään kotiseuturakas ihminen, mutta jotenkin sydämeni aina oudosti hytkähtää, kun kurvaan Aurinkokunnan kirkonkylään, ajelen kohti Sarvisaloa, annan katseeni levätä Ruokkeen rantamilla tai eteeni avautuvat Totkunniemen maisemat.
Vaikka kuinka pinnistelen niin Kesälahdelta ei rumia näkymiä mielenkarttaani hevin nouse - ja useimmiten mietteissäni siintää kesäinen, aurinkoinen päivä. Tätä mielleyhtymää varmaan vahvistaa se, että olen ollut mukana monilla luonnonkukkaretkillä, joita kesälahtelaiset ovat ansiokkaasti järjestäneet.
Näillä kesäisillä mietteilläni saattaa olla toinenkin selitys kuin vain Aurinkokunnan suvinen nimi ja kukkivat kedot. Penskana piipahdin Kesälahdella kesäloma-aikaan miltei päivittäin. Mökkimme sijaitsi Punkaharjun ja Kesälahden rajamailla, Rajavaaran naapurissa. Jopo-pyörälläni ylitin Rajavaarantien varren lääninrajapyykin joskus puolen tusinaa kertaa päivässä.
Ensimmäistä kertaa vierailin Kesälahdella vartavasten lukioikäisenä, kun isäni päätti ostaa eläkekodikseen rivitaloasunnon Kesälahdelta, verrattain läheltä rakasta kesäpaikkaa Punkaharjulla. Silloin tuli ravattua Savonlinnasta, koulukaupungistani, Kesälahdella säännöllisesti.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen käynyt lukuisilla juttureissuilla eri puolilla Kesälahtea. Olen enimmäkseen tykännyt näkemästäni ja kokemastani, ihmisistä - olivat he kesälahtelaisia lähtöjään tai sinne muuttaneita. Touhukkaita ja aikaansaavia kesälahtelaisia naisia, heitä etenkin ihailen.

Minulla onkin eläkepäivien haave. Haluaisin isäni tavoin muuttaa eläkepäivikseni Kesälahdelle.
Miksen jo nyt? Miksei, jos onnistuisin saamaan sieltä päin töitä.
Kun nyt vain ymmärtäisivät kesälahtelaiset pitää itsensä erossa Kiteestä. Ei minulla mitään Kiteetä vastaan, äitini synnyinpitäjää. Mutta Kesälahden olisi syytä pysyä Kesälahtena, jottei sen aurinkoisuus himmenisi.

Vai possuflunssaa...köh, köh

Olen röhissyt, pihissyt ja köhissyt jo kolmatta viikkoa. Toisin sanoen poden sinnikkään flunssan pitkittynyttä versiota, joka nostattaa joka ilta kirvelevän kurkkukivun kaveriksi, kun pääsen pötkölleni.
Osa lähimmäisistä irvailee, että olen tainnut saada sikamaisen flunssan.
Mahdollista se olisi, koska en ottanut rokotusta.

Kuulun siihen suureen joukkoon suomalaisia, jotka kaihtavat ylenmääräisiä rokottamisia, ja joiden mielestä sikainfluenssalta ja koko pandemian uhalta taittui kärki jo alkuunsa, kun virus osoittautui mainettaan lempeämmäksi levitessään.
En sinänsä vieroksu tarpeellisia rokotuksia - olen omasta pussistani kustantanut mm. itselleni punkkirokotuksen, kun tapanani on Saimaan rannan asukkina lukuisille punkeille vasten tahtoani kasvualustaksi vuosittain päätyä - mutta tarpeettomat rokotukset, aivan kuten "kaiken-varalta-antibioottikuuritkin", vievät meiltä luonnollisen vastustuskyvyn. Samalla virus- ja bakteeriarmeijat vain intoutuvat muuntautumaan yhä viheliäisemmmiksi.

On hyvin surullista, että suomalainen tyttönen menehtyi H1N1-virukseen. Kyse on siis vakavasta taudista - joka kuitenkin mitä ilmeisimmin levisi nopeasti mutta lopulta hyvin harvan uhrikseen poimien matkallaan maailman ympäri.
Jos olen oikein ymmärtänyt sikainfluenssa ei riepotellut niitä Euroopan maita, jotka köyhyyttään tai terveysviranomaisten hitautta eivät ehtineet rokottaa riskiryhmiä ajoissa, sen suuremmin kuin Suomen väestöä, jonka sairastumisriskille altteimmat immeiset rokotettiin oikopäätä.

Olen tautisen varma siitä, että tästä hommasta nettosivat lähinnä lääkeyhtiöt.
Häviäjinä olemme me kaikki tavalliset pulliaiset: terveyspalvelut heikkenivät. Muutoinkin jo liiaksi kuormitettu julkinen terveydenhuolto joutui värväämään kaikki kynnelle kykenevät hoitajat piikkejä pistämään ja muut hommat rästiytyivät.
Niinpä minäkään en tohdi lähteä tästä lääkäriin, terveyskeskuksen jonoja kartuttamaan.
Köhisenpä nyt aikani kuluksi ja jos kuolo sattuu korjaamaan, niin todettakoon, että sikamainen saattoi olla loppuni.

Lunta tulvillaan...

Runsas lumentulo on ollut tänä vuonna riemunaihe monille talvenystäville, mutta ainakin omakotiasujia se on kovasti työllistänyt.
Itse tykkään lumitöistä, ja perheessämme välillä jopa kinataan siitä, kuka on oikeutettu kolanvarteen. No, tänä talvena lunta on riittänyt jokaiselle työnneltäväksi.

Mutta varmasti on paljon niitä kansalaisia, joille lumityöt ovat kertakaikkinen riesa siksi, ettei joko aika tai kunto riitä aherrukseen. Näyttävät jo yrittäjätkin huomanneen tarjoutua lumenluontiin katoilta, mutta semminkin moni iäkäs kansalainen tarvitsisi maksutonta talkooapua tavallisiin pihatöihin maankamaran tasalle ympäri vuoden.

En usko, että vapaaehtoistyö olisi yrittäjien kukkaroa vajentamassa. Suomalainen mielellään maksaa tehdystä työstä, jos vain maksamaan kykenee. Pienestä eläkkeestä on kuitenkaan harvalla verottaa haravointipalkkaan tai kinttupolkujen aukaisuun.

Nyt pitäisi löytää jokin vaitiolovelvollinen taho, joka yhdistäisi talkoointoiset pihatöihin tarjoutujat ja avun tarvitsijat asuinalueittain. Kuntien sosiaalitoimi se ei voi olla, niin paljolla työllä on tämä hallinnonala raskautettu. Samoin luulen seurakuntien diakontiatyön räytyvän työtaakkansa alla.

Tässäpä olisi kerrankin järkevän EU-pilottihankkeen paikka! Yhteisöllisyys, maisemanhoito ja vanhusten omatoimisen asumisen tukeminen saisivat kaikki osansa. Moni saattaa ajatella, että kyllähän nyt maaseudulla avunantaja ja -tarvitsija muutoinkin kohtaavat. Väärin päätelty. Yhä useampi meistä tuntee hädin tuskin lähimmät naapurinsa nimeltä - ja täällä maallakin asutaan yhä tiiviimmin omaan reviiriin käpertyneinä. Harva tohtii mennä apuaan puolitutulle edes tarjoamaan, ettei vain tulisi loukanneeksi.

Ja tiedän, tiedän, mitä esteitä olisi hankkeistetun vapaaehtoistyön tiellä: työturvallisuus, yksityisyydensuoja jne. Mutta jospa jätettäisiin tämä byrokratia EU-hankkeen vetäjän huoleksi. Paljon hölmömpiäkin projekteja on toteutettu ja kustannettu verovaroin.

Itse haaveilen pääseväni kotoni katolle lumenpudotukseen jo toistamiseen tänä talvena. Köhä tosin on sen verran lujassa, että pitäisi vielä jokunen päivä malttaa ennen kuin kömyää riehumaan avarammille aloille.

P.S. Tutkimusten mukaan (tietolähteenäni Helsingin Sanomien tiedesivut) lumityöt ja muu ylenpalttinen touhuilu käyvät pahiten pumpun päälle aamutuimaan. Joten jos ei ole pakkoa avata kulkuväyliä heti aamusta, kannattaa jättää raskaat lumityöt lähemmäksi puoltapäivää, kun verenpaineet ovat yön jäljiltä tasaantuneet.

Ihmeellinen Ilmari

Terveisiä ysikymppispäiviltä! Puruveden lukijoille tutun Siitosen Ilmarin synttäreiltä!
Päivänsankari totesi juhliensa avauslaulussa olevansa yksinkulkija, mutta nyt juhlapäivänä oli väkeä ympärillä, kaikilla edeltävillä yhdeksällä vuosikymmenellä syntyneitä, pieniä ja isoja onnittelijoita.

Ilmari on kaikkien onnentoivotusten arvoinen ihminen. Viisi vuotta parhaasta nuoruudestaan sotatantereilla viettänyt ahkera pienviljelijä, työmies ja perheenisä, joka on tuonut iloa ihmisten elämään musisoinnillaan, kirjoituksillaan ja järjestötyöllään.
Sotien jälkeen Ilmari oli perustamassa Punkaharjulle mm. Suomi-Neuvostoliitto-seuraa ja on nykyäänkin korkeasta iästään huolimatta aktiivinen Suomi-Venäjä-seuran jäsen.
Syntymäpäiväsankarilta kysyttiin, mikä sai hänet aikoinaan ystävyyttä naapurikansojen välille rakentamaan. Ilmari vastasi, että hän halusi, että rauhasta tulisi pysyvä, ettei yksikään toinen sukupolvi hänen jälkeen joutuisi sotaa kokemaan ja sille parhaita elinvuosiaan menettämään.
Ilmarista oli hiljattain Jari Silvennoisen tekemä ansiokas haastattelu Puruvesi-lehdessä, joten en käy kertaamaan miehen elämänvaiheita. Kerron sen sijaan joitain muistojani niiden 10 vuoden ajalta, jona Ilmarin opin tuntemaan lehden päätoimittajana.

Ilmarilla on mielestäni valtava tahdonvoima, jollaiseen hyvin harvoin törmää. Se on varmasti osa hänen lujuuttaan, selittää hänen terveyttään.
Jos hän mitä päättää, se pitää.
Kun mies päätti vaimonsa kuoleman jälkeen, ettei ainakaan alkoholiin suruaan hukuta - olkoonkin ettei viina ollut hänelle siihenkään saakka ongelmaksi asti maistanut - niin viimeiset korkkaamattomat olutpullot saivat pölyttyä siitä pitäen.
Kun Ilmari huomasi, ettei imeläkivi sovi elimistölle, niin hän jätti sokeripitoiset herkut jotakuinkin sikseen. Toimituksen Hermesetas-askille oli joka torstai käyttöä, kun Ilmari piipahti viikoittaisille aamukahveille.


Musiikki on ollut Ilmarille rakas asia ja sävelet pitävät tunnetusti nuorekkaana.
Elämälle uteliaana ja uuden oppimiseen valmiina hän on perillä nykyajan meiningistä paremmin kuin monet työikäiset kansalaiset.
Yksi piirre Ilmarissa ylittää käsityskykyni tykkänään. Hänen ilmiömäinen muistinsa on uskomaton. Se, että mies pystyy palauttamaan mieleensä erehtymättä nimet ja tapahtumat vuosikymmenten takaa lehtikirjoituksiinsa on sinänsä jo merkillinen taito. Itse en pystyisi luettelemaan kuin vettä valaen luokkatovereitani tai työkavereitani vuosikymmenten takaa.
Ihmeellisintä on miehen muistikyvyssä se, että hän tallentaa aivosopukoihinsa koko ajan uutta tietoa. Ilmari ei suinkaan elä menneisyydessä, vaan täyttä häkää tässä päivässä. Hän kyselee kohteliaasti kuulumiset - ja toisin kuin moni muu keskustelukumppani - painaa ne myös mieleensä. Hän on aidosti kiinnostunut toisista ihmisistä, ei vain lätise ajankulukseen.
Jos Ilmari Siitosen kaltaisten ikänestoreiden hyvän terveyden ja muistin salaisuus pystyttäisiin selvittämään ja mallintamaan meille muille elämänohjeeksi, niin tämänkään kansakunnan ei tarvitsisi olla lainkaan huolissaan ikääntymisestään.

Vielä yksi muisto Puruveden-ajoilta.
Yhtenä torstaiaamuna Ilmaria ei kuulunut. Soitin jo hänen kotiinsa, olinhan huolissani kun täsmällisyydestään tunnettua Ilmari ei näkynyt kahvittelemaan.
Volvonsa oli kieltäytynyt yhteistyöstä, lie akku mennyt, kertoi Ilmari.
Mutta ei hätiä mitiä.
Ilmari heittäytyi traktorinsa pukille ja pöräytti sillä Punkasalmeen. Kun hän kurvasi Siwan eteen ajopelillään, niin kiistämättä tunsin paitsi helpotusta myös ylpeyttä tuttavuudesta. Aika velikulta.

Vahtikoiruudesta

Iloisena luin Puruvesi-lehden uuden päätoimittajan, seuraajani Sauli Pahkasalon, toteavan, että paikallislehti toimii vallan vahtikoirana.
Niin pitääkin tehdä.

Kun sitten uusi päätoimittaja toteaa, ettei vahtikoiran rooliinkaan kuulu jatkuva räksyttäminen, niin voinen näin vanhempana leghornina tyynnytellä untuvikkoa. Kun itsellä on takana journalistista työuraa kolmella vuosikymmenellä ja neljäs nyt aluillaan (nykyaikaan niin hyvin sopien täällä netissä), niin lohduttavaksi sanaksi voin nuorelle päätoimittajalle todeta, että liiallisen räksyttämisen vaara on liki olematon.
En ole tähän ikään vielä tutustunut ensimmäiseenkään suomalaiseen paikallislehteen, joka olisi syyllistynyt ylenpalttiseen vallanpitäjien kurittamiseen. Sen sijaan tiedän lukuisia paikallislehtiä - jääkööt nimet nyt häveliäisyyssyistä mainitsematta - jotka lankevat vallanpitäjien nuoleskeluun.
Jatkuva räksytys olisi tässä mediailmastossa jopa tervetulleempi tapa ymmärtää vahtikoiran rooli väärin kuin niin laajalti vallitseva meininki, jossa moni lehti käpertyy paikallisten vallankäyttäjien sylikoiraksi.
Usein tähän puudelimaiseen tottelevaisuuteen lehtensä johtaa päätoimittaja. Tämä ystävystyy kunnanviskaalien ja muiden silmäätekevien kanssa. Jos sitten vielä vapaa-ajalla kuulutaan samaan klubiin, suljettuun yhteisöön, muut pois sulkevaan hyvä veli -verkostoon, niin muuta ei enää puutukaan kuin puoluepoliittinen sitoutuneisuus - ja tietenkin siihen suurimpaan ja vaikutusvaltaisimpaan aatejärjestöön, joka seutukunnalta löytyy.

Mikä neuvoksi? Maalaisjärki.

Kotiseutuansa arvostavan ja rakentavan lehden toimitus on reiluissa puheväleissä myös kaikkien vallankahvassa roikkuvien kanssa, mutta ei ryhdy veljeilemään suuntaan tai toiseen.

Riippumattoman lehden päätoimittaja pitää varansa, ettei joudu koskaan kiitollisuudenvelkaan yhdellekään päättäjälle, johtavalle virkamiehelle tai talouselämän toimijalle.

Journalisti ei koskaan hakeudu sidosryhmien pariin, vaan etsii tietolähteitä.
Ystävänsä ja lähimmät tuttavansa hän löytää ulkopuolelta vallankabinettien (niin ahtaat ja pienet kuin ne maalaiskuntien mittakaavassa ovatkin) eikä sotkeudu puoluepolitiikkaan pikkusormellaankaan.

Onnea ja menestystä päätoimittaja Sauli Pahkasalolle vaativassa tehtävässä!

Ongelmia ei pidä piilottaa

Kiitos niin kommenttejaan blogisivulle lähettäneille kuin teksteistäni suoraa palautetta antaneille.
Eniten keskustelua on tähän asti herättänyt pohdiskelu Punkaharjua vaivaavasta "työntövoimasta".
Punkaharjun maine koulukuntana on varmasti hyvä, ja nyt kun kuntaan pian avataan uusi päiväkoti keskustaan, koulukeskuksen naapuriin, niin päivähoito ottaa taas askeleita eteenpäin.

Kaikki ei kuitenkaan ole parhain päin kunnista kauneimpiin kuuluvassa nuorten kasvuympäristöä ajatellen. Punkaharjulla on viime vuosina jouduttu kohtaamaan sosiaalisista ongelmista pahimpiin kuuluva ilmiö: huumeidenkäyttäjiä ja huumausaineiden välittäjiä ja kauppaajia on omasta takaa, naapurikaupunkiin ei tarvitse mennä törmätäkseen huumeongelmaan.
Amfetamiinia, sen johdannaisia, mutta myös muita huumeita on ollut täkäläisillä markkinoilla.
Asiasta on käyty keskusteluja ja huumetilanteesta on pidetty valveilla mm. yläkoulun oppilaiden vanhempia.
Huumeongelmat eivät poistu vaikenemalla, siksi avoimuus ja keskustelu ovat aivan paikallaan. Kyse ei ole mistään mustamaalauksesta tai kunnan brändin tahraamisesta.

Nuorille töitä!

Suomessa on varaa istuttaa työryhmiä kuukausikaupalla, jopa vuositolkulla, miettimässä miten raihnaistuvat yli kuusikymppiset pidettäisiin töissä vielä pitempään.
Paljon mitättömämmin kansakunta ponnistelee sen eteen, että nuoret saisivat töitä.
Nuoria syrjäytyy työuralta alle 25-vuotiaina sankoin joukoin. Opiskelut eivät kaikille maita, töitä ei ole tarjolla, työharjoittelupaikat ovat kiven alla nyt, kun yritykset ovat irtisanoneet niitä kuusikymppisiään kilometritehtaalle.

Oppisopimuskoulutus pitäisi tuoda aidosti työpaikoille. Työnantajia, jotka ottavat nuoria ja vastavalmistuneita töihin, tulisi tukea taloudellisin porkkanoin, jotta nuorten sisäänajo työelämään olisi työnantajien kannalta nykyistä riskittömämpää.

Kurjinta on melkeinpä niillä nuorilla, jotka innokkaasti opiskelevat valmistuakseen työttömiksi. Tähän taas on syynä ennen muuta ajattelemattomasti rakennettu ammattikorkeakoulujärjestelmä, jonka myötä maahan on 1990-luvulta alkaen polkaistu lukuisa joukko opintolinjoja, hyvin suosittuja sellaisia, mutta joista ei koidu työn iloa muille kuin oppilaitosten henkilökunnalle.

Esimerkiksi tradenomeja koulutetaan Suomessa ylenmäärin liikaa. Toinen - itselleni perin tuttu - vastuuttoman liikakoulutuksen ala on viestintä.
Tuhansille media-assistenteille, medianomeille ja muille viestinänikkareille ei kertakaikkisesti ole työtä tarjolla - kun ei duunia tahdo riittää tässä lamassa yliopistoistakaan valmistuneille viestintäammattilaisille.
Mikä pahinta, liikakoulutus polkee palkkoja ja alojen arvostusta. Näin on käynyt jo ainakin toimittajien ammattikunnassa, jossa freelance-työtä tekevät alkavat olla lähinnä riistonalaista työvoimaa.

Mutta opetusministeriö on ollut kovin hidas havahtumaan suomalaisen koulutuksen perusongelmaan. Esimerkiksi kaupallisen alan, it-alan ja viestinnän osaajien liikakoulutuksesta on varoiteltu viimeiset 10 vuotta.
Samanaikaisesti Suomessa on pula lukuisten eri ammattialojen osaajista, putkimiehistä sairaanhoitajiin, maatalouslomittajista lääkäreihin.

Haloo, kuuleeko opetusministeri Virkkunen!
Suomalaisten työurat uhkaavat tätä menoa lyhetä entisestään.
Joutava luokka on jo täällä.

Mittee kuuluu?

Lähisokeus yllätti. Sain tuoreeltaan viestiä blogipalstani lukijalta ja hän kertoi monen kyselleen, että mitä Tiinalle kuuluu. Enpä ollut älynnyt blogitekstejä kursiessani, että omat kuulumiseni saattaisivat kiinnostaa monia eniten.
No, kerrotaan kaikille uteliaille, että minulle kuuluu monenmoista hyvää, jos tietysti vähän haikea on mieli. Puruveden lukijoita on ikävä.
Vaan eteenpäin on mentävä, mummojen lumessa ja entisten päätoimittajien elämäntiellä.
Mutta niihin kuulumisiin.

Olen kovasti vallan hakenut jos jonkinlaisia töitä. Enimmäkseen valitettavasti aika kaukaa kotiosoitteesta, kun olen yrittänyt löytää pestejä, joihin työ- ja elämänkokemukseni, tähänastiset ja iän mukanaan tuoma ymmärrys riittäisivät.
Liiemmälti ei ole ollut kysyntää, kun "Rouva 45 v." on työnantajia lähestynyt, mutta olen päättänyt, etten heitä kirvestä kaivoon tai toivoani umpihankeen. Eihän sitä tarvitse ihmislasta kuin kertaalleen lykästä työnhaussa, niin jo tärppää.

Sitten olen viime viikot siivonnut komeroita ja kaappeja. Voi kuulkaa, mikä määrä roinaa ja rompetta on ehättänyt pienen talon uumeniin kertyä. Voisin perustaa sekatavarakaupan, jos raaskisin luopua aarteistani. Suurimman osan olemmassaolosta olin tykkänään tietämätön huonomuistisuuttani.
Löysin mm. lootallisen lasisäpäleitä (ilmeisesti toteutumattoman "mosaiikkitöistä olisi minullekin harrastukseksi" -innoituksen jäljiltä)ja pussukallisen villalanganpätkiä (siis todella pätkiä, sellaisia sormenmittaisia, luultavasti lasten leikkien luovan tuhon jäljiltä).

Nyt tulin paljastaneeksi itsestäni tämän hamsteripuoleni. Olen keräilijä, en metsästäjä. Mutta en keräile mitään arvokasta, kuten postimerkkejä tai rahoja. Vaan kaikkea arkista nöyhtää, sivutuotteita, käytöstä poistettuja tavaroita. Ilmeisesti haluaisin antaa niille vielä uuden elämän ja tarkoituksen.

Niin ja mitä vielä olen puuhaillut? Leiponut. Liikaakin, sanoo puntariin loppiaisen jälkeen hypännyt kotiväki.

Sitten olen itseopiskellut venättä ja ranskaa, näitä molempia kieliä, joihin olen hurahtanut jo nuorena. Virallisia opiskeluja pääsen toivon mukaan aloittelemaan jo tässä kuussa. Haluaisin oppia opettamaan. Miksikö? Se selviää seuraavasta kappaleesta. Olen nimittäin...

...saanut tutustua koulumaailmaan, kun olen ollut joitakuita päiviä opettajansijaisena. Se on ollut ennen muuta opettavaista itselleni. Opettajien on oltava sellaisia moniosaajia, että oksat pois. Kunnioitukseni ammattikuntaa kohtaan on entisestään kasvanut.

Yhtä asiaa en ole saanut vielä reilaan aikomuksistani huolimatta: ruokareseptit tursuavat kansiostaan repaleisina ja luokittelemattomina. Lohtuni olkoon, ettei Rouva Kookaan onnistunut taannoin resepetien järjestelytalkoissa. Niin, että terveiset menkööt tässä samalla arvostamallani kollegalle, Jalkasen Maijalle. Hänen ennustuksensa on toistaiseksi pitänyt. Reseptikokoelma on taltuttamatta.