Oma etu ja yhteinen hyvä

Pro Puruvesi -kansanliikkeen perustajat ovat asialla pitkälti oman etunsa takia - ja samalla kaikkien yhteisen hyvän ja järviluonnon puolesta.
Järven ranta-asukkaan mielenrauhaa kalvava huoli oman uimaveden ja kala-apajien kunnosta voi johtaa toimintaan, josta hyötyvät kaikki, myös luonto itse.
Näin toivottavasti käy Pro Puruvesi -liikkeen kasvaessa ja saadessa yhä uusia voimia taakseen. Nyt saa lähteä mukaan myös puhtaan itsekkäistä syistä, oman rannan ja rakkaan järvimaiseman puolesta.

Tämäntyyppisissä kansalaisliikkeissä on se hyvä puoli, etteivät ne leimaudu viherpiipertäjien ja luonnonsuojelijoiden hankkeiksi. Luen itseni vihertäväksi änkyräksi, joten nämä kunniamaininnat eivät ole puoleltani hattuilua. Olen kuitenkin saanut karvaasti oppia, että osalle päättäjistä epäitsekkäistä lähtökohdista ponnistava luonnonsuojelu on punainen vaate. Sitä ei kannata lähteä lippuna heiluttamaan heidän neniensä eteen.
On siis parempi, että Puruveden puolesta puhuvat vastaisuudessa kaikki kansankerrokset.

Pro Puruvesi -liikkeen tapaiset tempaukset ovat tarpeen senkin takia, että asiantuntijat vähättelevät Puruveden sottaantumista. Puruvesihän on edelleen kirkkautensa ja vedenlaatunsa puolesta erinomainen järviallas.
Tosiasia on kuitenkin se, että järvi on nuhraantunut viime vuosina kiivasta vauhtia.
Ympäristöviranomaiset kuitenkin helposti vetoavat siihen, ettei Puruvesi kaipaa erityistä apua, tarkkailua tai kunnostustoimia. Heidän aikansa ja voimansa vievät huonolle tolalle päässeet vesistöt.
Kun Hamalosuon ojitusten päästöistä taannoin kinattiin Pohjois-Karjalan puolella Puruvettä, sain minäkin kuulla viranomaisten vetoavan "tärkeämpiin huoliinsa" tyyliin: - Tietäisitpä millaisia pulmia meillä on ratkottavana Karjalan Pyhäjärvellä, Ätäsköstä puhumattakaan.
Tunnen kyllä näidenkin järvien pulmat, mutta se ei hälvennä huoltani Puruveden tilasta.
Onneksi aktiivisten ranta-asukkaiden tarmokkuus - naisia muutoin sillä kertaa enemmistö toimijoista - ja mielestäni osaltaan myös Puruvesi-lehden höykyytys havahdutti Hamalosuon tapauksessa ympäristöviranomaiset ajoissa: vahingollisista kunnostusojituksista luovuttiin.

Puruvettä tulisi vaalia kuin silmäterää, juuri järven ainutlaatuisuuden takia. Kaikkiin likaantumista ennalta ehkäiseviin toimiin olisi ryhdyttävä täydellä höyryllä.
Samalla tavoin täytyisi vaalia muitakin arvokkaita Saimaan vesiämme.
Viranomaisia pitää siis ravistella vastakin.
Itse äidyin kantamaan huolta Saimaan puhtaudesta, kun 14 vuotta sitten heräsin elokuiseen aamuun Pihlajaveden rannalla vain huomatakseni, että uimarantani oli vallannut sinilevä.
Kiikutin laboratorioon levänäytteen ja sinileviä löytyi runsaasti, niistä kolme myrkyllisiä.

Kun kirjoitin aiheesta seutukunnan päivälehteen kolumnin, sain ennen pitkää lukea samasta aviisista mikkeliläisen viranomaisen, oppineen limnologin vähättelyjä. Hän sanoi, että olisi valmis ottamaan Pihlajavedestä kahvivetensä vastakin. Niin minäkin, joskaan en levän valtaamilta rannoilta.
Se mikä eniten kiukutti tuolloinkin oli viranomaisasenne, joka ei ole siitä muuksi muuttunut. Limnologi, sisävesien tutkimuksen asiantuntija, vertasi ryökäle Pihlajavettä Itämereen.
Itämerellä kuulemma voi puhua leväongelmista, mutta ei Saimaan rannoilla.
Kuinkahan on?
Tänä kesänä sinilevälautat ovat pysyttäytyneet poissa, mutta 2000-luvulla niitä on lillunut jo Puruvedenkin rannoilla, parina kesänä riesaksi asti.

Ongelmia saa suhteuttaa, mutta tolkkunsa siinäkin touhussa, jollei sitten haluta tasapäistää suomalaisten järvien kuntoa luokkaan "tyydyttävä" antamalla puhtaimpien vesien edelleen likaantua sillä aikaa kun kaikki viranomaistoimet keskitetään jo liki toivottomien tapausten elvyttämiseen.

Tiedoksi Laatokasta kiinnostuneille

Tuossa alempana Irene kyseli Laatokan-reissuni taustoista.

Minulla oli onni päästä mukaan Etelä-Karjalan luonnonsuojelupiirin järjestämälle souturetkelle. Reissuilla on jo 20-vuotinen historia takanaan, ja itse olen vuosikaudet harmitellut, etten ole aiemmin pystynyt irrottautumaan ansiotyöstäni heinäkuulla, jotta olisin päässyt mukaan.
Nyt onnistui! Ilmoitus souturetkistä julkaistiin kevään Luonnonsuojelijan numerossa. Tartuin oitis tilaisuuteen. Retkireittejä oli tarjolla heinäkuussa kaikkiaan kolme, valitsin saaristoisimmaksi arvelemani reissun.

Harmillista vain, että souturetkien järjestäjänä, Kannaksen ja Laatokan Karjalan tuntijana ansioitunut Pertti Siilahti arvelee, ettei hän enää vastaisuudessa ota vetäjän roolia harteilleen. Mies kutsuttiin jo kertaalleen eläkkeeltä takaisin töihin luonnonsuojelupiiriin - tämän kesän soutajien onneksi!
Venäläisenä osapuolena on kaikki nämä vuodet ollut yhteistyöhön hyvin halukas Pietarin meriteknillisen yliopiston väki. Suomalaisten soutukunnolta ei tavattomia vaadita, sillä jaalojen etenemisestä pitävät viime kädessä huolen nuoret, vahvat opiskelijat, tulevat laivanrakennusinsinöörit.
Ilman suomalaishanslankaria ei souturetkistä vastaisuudessa välttämättä kuitenkaan tule totta, niin paljon on yksistään paperisotaa aina käytävä rajan tälläkin puolen, venäläisestä byrokratiasta puhumattakaan.

Toivotaankin, että Pertti Siilahden huimalle työlle luonnonsuojelun ja luontoretkeilyn puolesta saadaan Suomen puolelta innostunut seuraaja.
Siihen asti itse kukin voi makustella Karjalan luonnon näkymillä lainaamalla kirjastosta Pertti Siilahden kuvateoksen vuodelta 2008. Karjalan luonto -teos on loppuunmyyty, mutta kirjastoista sitä kannattaa kysellä.

Oikeita metsiä ja rakentamattomia rantoja

Suomalainen kulkee mielellään metsässä, mieluiten tietysti omassaan, mutta harva on oikeaa metsää nähnyt.
Olen kolunnut Suomessa kansallispuistoja ja aarnialueita, mutta täytyy myöntää, että Laatokan rantametsien monimuotoisuudelle suojeltujenkaan suomalaismetsien näkymät eivät vedä vertoja. Näin uskallan todeta kymmenen päivää kestäneen Laatokan-souturetken jälkeen.
Suomessa aarnialueet ovat postimerkin kokoisia. Osaan niistä, kuten esimerkiksi Punkaharjulla Kokonharjulle, kulkeutuu jopa liikenteen melua. Poikkeuksetta suojeltujenkin metsälänttien reunoja lipovat Suomessa metsäautoteiden verkostot.
Suuri osa eteläisen Suomen suojelutoimista on lähinnä tehometsätalouden jälkien viherpesua: yksittäisiä suojapuita, katkeilevia ekologisia käytäviä ja pikkuruisia koloja. Tällainen teho-Suomen piiperrys on luonnon kannalta hävettävän vähäistä vastaantuloa.

Toista on Laatokalla, jonne suomalaisten metsätaloudellinen osaaminen ei ole liiemmälti yltänyt - vaikka löytyyhän Itä-Karjalasta aukkohakkuita suomalaisten puuyhtiöiden jäljiltä.
Laatokan metsissä moninaisuuden paljous lumoaa, raiskaamattomia hehtaareja riittää silmänkantamattomiin. Monet harvinaiset kasvit kukoistavat luonnontilaisissa metsissä. Tällainen uskonnotonkin aistii luonnon pyhyyttä.

Rakentamattomat rannat erottavat Laatokan saariston mm. Pihlajaveden näkymistä, jotka muutoin kalliorantoineen muistuttavat Laatokkaa.
Souturetkellä Laatokalla, Käkisalmesta Lahdenpohjan kautta Sortavalaan ulottuneella reitillä, näkyi ihmisten rakennelmia vain kaupunkien ja kylien läheisyydessä. Osa niistä oli kallellaan olevia tönöjä, osa hienoja datshoja. Varallisuudesta riippumatta vapaa-ajan asuntojen rakentaminen oli rajoittunut lähelle muuta asutusta.
Paikalliset kyllä retkeilivät hienoilla hiekkarannoilla, joita niitäkin riitti kaukana taajamista, mutta tällöin he malttoivat telttailla.

On takuuvarmaa, että jos Itä-Karjala olisi Suomen, olisi Laatokka rantarakennettu ja laulumaat talousmetsitetty aikapäiviä sitten.
Suomalaiset hävisivät sodan, mutta näyttää siltä, että luonto voitti, olkoonkin, että venäläiset ovat saastuttaneet Laatokkaa mm. sellutehtaillaan. Luojalle kiitos, moni tehdas on sulkenut porttinsa lopullisesti ja Laatokan vesi on alkanut puhdistua myös asutuskeskusten läheisyydessä.

Luonnonarvoja kunnioittavien suomalaisten on täysi syyä toivoa, että pitkään muhineet suunnitelmat Laatokan kansallispuistosta toteutuvat.
Itäisen Karjalan pilaamaton luonto pitää huolta myös monien suomalaisten eläinkantojen elinvoimasta - eikä nyt puhuta pelkästään pedoista, susista ja karhuista. Valkoselkätikoilla, metsäkanalinnuilla ja liito-oravilla on suojaiset kotonsa itäisessä naapurissamme.

Hus, hus, pois koneen äärestä!

Hyvä lukijani,

mitä ihmettä vielä täkyilet siellä tietokoneesi orjana?

Nyt on kesä hehkeimmillään ja hellekin pukkaa hikeä päälle. Pane koneesi kiinni, ja kiirehdä luontoon, uimaan, vesille, näyttelyihin, kesäteatteriin, konsertteihin, jäätelölle, puutarhaan, ulkoleikkeihin tai muuhun mukavaan puuhaan. Yksistään Puruveden seudulla on kymmenittäin toinen toistaan kiehtovampia kesäkohteita käydä, tutustua ja kokea.

Muista ihailla myös luonnon omaa kukkaloistoa, kimalaisia, auringonkiloa, ukkosenilmoja, perhosen siipiä ja sudenkorentojen pyrähdyksiä.

Minä lähden kohti Laatokan aaltoja, joita aion soudella seuraavat 10 päivää. Blogini vaikeneekin ainakin heinäkuun puoliväliin saakka.

Paluuseeni saakka kehotan kaikkia rakastamaan ja pitämään toisistaan lämpimästi huolta, koska sydämet sulattava suvi on Suomessa kerran vuodessa vaan.

Tiina-täti

Rumia tätejä ja tuhmia setiä

Suomen valtaeliitti kohteli kansalaisia kuin moni lapsiaan: oli kuuntelevinaan, mutta todellisuudessa sivuutti heidän mielipiteensä. Sulki korvansa sosiaaliselta medialta ja silmänsä todellisuudelta.
Ei kai tästä hallituksen ja eduskunnan kiireellä kapaloiduista ydinvoimapäätöksestä voi muuta todeta.

Lapsia, totuudenpuhujia, olisi syytä kuunnella. He uskaltavat sanoa, jos keisarilla ei ole vaatteita, tai täti tai setä on ruma - sisimmässään.

Sama koskee kansalaismielipidettä. Sitäkin olisi hyvä kuulostella. Moni kansalainen on vähintään yhtä hyvin perehtynyt ydinvoiman riskeihin ja energiapoliittisiin vaihtoehtoihin kuin valtaosa kansanedustajista. Eduskunnassa asiantuntijana valiokuntavaiheessa kuullun tietokirjailija Risto Isomäen mukaan kansanedustajien ymmärrys ydinvoimasta oli ise asiassa vähäinen, joskin olematon.
Taisivat tehdä päätöksen silkalta tunnepohjalta - Pekkarisen puolesta, Kataisen kannatukseksi.

Älkääkä väittäkö, etteikö sisäistä rumuutta voi aistia.
Olen itsekin ollut ruma täti.
Vierailin vuosia sitten Enonkoskella lapsiperheessä, mukamas tärkeilläkin Puruvesi-lehden asioilla.
Lasten silmissä olin aikavaras, joka vohkin heidän äitinsä huomion ja ajan juuri kun olisi ollut mukavaa näyttää äidille minkä uuden taidon oli oppinut tai mitä leikeissä oli tapahtunut.
Perheen pieni poika napitti aikansa olemustani ja totesin sitten heleällä äänellä: "Ruma täti".
Aikavarkaan määritelmä tuli suoraan sydämestä.

Minun silmissäni eduskunnassa on aivan liikaa sisäisesti rumia ja tuhmia tätejä ja setiä - olkoonkin että jakkupuvut istuvat yllä ja solmiot ovat suorassa.
He ovat rumia, koska vievät lapsiltamme tulevaisuuden.