Rahalla tullaan parhaiksi?

Meidän seutumme paikallislehti Puruvesi uudistuu.
Puruvesi kertoi tänään päätoimittajansa suulla haluavansa tulla Suomen parhaaksi paikallislehdeksi.

Jos ei paras, niin hennoo olla pian Suomen kallein paikallislehti ilmestymiskertoihinsa nähden. Mutta rahallahan saa laatua. Odotettavissa on järjestään 28-sivuisia viikoittaisia lukupaketteja tuohon tilaushintaan.

Uumoilen, että paikallislehdessä päästään viimeistään uudistusvaiheessa käsiksi uuteen aihepiiriin.
Uskonto ja isänmaa on jo palveltu; uskonasioita on puitu kylliksi tämän syksyä ja isänmaata puolustettiin lehdessä kevätkuukaudet.
Jäljellä on enää koti. Se on hyvä juttuaihe, siihen mahtuu kaikki ihmisen arjessa ja lähiympäristössä.

Kaipaan lukijana omalta paikallislehdeltä paitsi valtaa kumartelematonta sisältöä niin taitollisesti ja sisällöllisesti hallittua ulkoasua.
Suuri otsikon pistekoko viestii tavallisesti jutun tärkeydestä ja isot lehtikuvat niiden journalistisesta painoarvosta.
Puruvedessä "näyttävä" taitto on alkanut viestiä... niin mistä? Toivottavasti ei sentään juttujen vähyydestä taittoalaan nähden.
Tuleva formaatti kasvattaa taittopintaa entisestään. En silti soisi paikallislehden arvokkaiden palstojen enää jatkossa peittyvän yksittäisiin mammuttiotsikoihin ja tyynyliinan kokoisiin kuviin, joiden journalistinen anti on vähäinen.

Lykkyä tykö siis lehtiuudistukseen.

Ai muuten. Parhaaksi paikallislehdeksi ei tulla osallistumalla vuosittaiseen, maksulliseen kilpailuun, jossa kymmenenen kärjessä -joukkoon valikoituvat Jyväskylän yliopiston toisen vuoden journalistiikan opiskelijoiden tahdosta heidän omien kotiseutujensa lehdet ja tuomaristossa istuvien journalistien painostuksesta maan ruotsinkieliset lehdet. Viimemainitut siitä syystä, että ne ovat tyylikkäimmin tehtyjä, ensinmainitut siitä syystä, että ne ovat keltanokille tuttuja.

Mistäkö tiedän kilpailun kulun? Olen itse istunut kertaalleen tuomaristossa ja yrittänyt kollegani kanssa parhaani, että ammattitaito palkittaisiin, ei tuttuutta. Onnistuimme, ruotsinkielinen aviisi veti pisimmän korren.
Ja annoimme samalla säälistä periksi: pistesijat menivät opiskelijoiden suosikeille. Niiden paremmuutta perusteltiin mm. sillä että "olen ollut siellä kesätöissä" ja "meille tuli tää lehti kotiin, kun olin pieni".
Pahoin silti pelkään, että yksi painavimmista kriteereistä on edelleen: "Tää lehtihän on palkittu ennenkin, siksi se on hyvä".

Yhden kerran olen nähnyt 2000-luvulla tästä tuttuuteen perustuvasta Suomen paras paikallislehti -nokittelujärjestyksestä poikettavan. Vuonna 2007 palkittiin kaksipäiväisistä lehdistä Uutis-Jousi Siilinjärveltä Pohjois-Savosta.
Häärikö tuona vuonna Jyväskylän opinahjossa savolaismafia keskisen Suomen kotiseutuhengen sijaan?

Mummoille pankkipalveluja!

Opiskelukaupunkini Tampereen keskustan yhdessä alikulkukäytävistä oli luettavissa 80-luvulla ytimekäs vaatimus punk-aikakauden graffitityyliin. Harmaassa seinässä luki:
Mummoille suklaata!

Kansalaistahdon ilmaus oli hyvin perusteltavissa. Mummot ovat tarpeeksi kärsineet ja kituuttaneet, olisi aika heidän saada maistaa välillä makeaa elämää.

Jos yhtenä kauniina aamuna savonlinnalaiset kaduntallaajat huomaavat eräänkin pankkipalatsin seinässä raapustuksen:
Mummoille pankkipalveluja!
-- en tunnusta tekoa omakseni, vaikka mieleni tekisi.

Miksi ikäihmisiä kiusataan uudella laskunmaksujen tekniikoilla? Osa harmaaviirullisista panttereista varmasti käden käänteessä omaksuu nippelit ja nappelit, joita automaattien ja verkkopankkien käyttö nykyään edellyttää.
Miksi pankkimaailma ei voisi kuitenkin tarjota ystävällisesti 65 vuotta täyttäneille asiakkailleen ihmiskasvoista palvelua kohtuulliseen hintaan kassoilla, jos ja kun täysin palvellut kansalainen mieluiten asioisi nokatusten jonkun inhimillisen olennon kanssa kuin seurustelisi koneen kanssa.

Jonot eräänkin liikepankin laskunmaksuautomaateilla ovat arkipäivisin sietämättömän pitkiä, kun mummukat ja papparaiset yrittävät hoitaa raha-asiansa itsenäisesti.
Heistä isolla osalla ei ole tietokoneita kotonaan - miksi olisikaan - ja siksi raha-asioita on tultava hoitamaan jalansyten pankkiin asti. Palvelua pankkisaleissa ei silti saa osakseen, vain paikan hitaasti etenevässä jonossa.

Tänäänkin todistin tapahtumaa, jossa pappaikään ehtinyt tomera suomalainen mies yritti voittaa koneälyn ja selvitä laskuistaan kunniallisesti. Hän vietti melkein tunnin automaatin ääressä. Ilmeisesti jokin koneen toiminnoista vaati käyttäjältä itsepintaisesti reagointia, ja tämä aloitti aina laskunmaksun alusta, päätyäkseen uudestaan umpikujaan.
Itse ennätin hoitaa pari muuta asiointikäyntiä ja ruokakauppaostokset ajassa, jonka vanha mies kärsivällisesti seisoi tietokoneen ääressä yrittäen ymmärtää sen sielunelämää.
Se, ettei kukaan virkailijoista tullut iäkkäälle asiakkaalle apuun on ihan tavallinen tarina.

Mummoille (ja papoille) siis paitsi suklaata myös inhimillisiä pankkipalveluja!

Rasvaista touhua

Suomalaiset noudattavat yhä tarkemmin virallisia ravintosuosituksia ja lihovat lihomistaan.
Tässä teollisen einesmoskan luvatussa maassa kulutetaan enemmän ns. kevyttuotteita asukasta kohden kuin missään muussa länsimaassa - ja ollaan lihavampia eurooppalaisia.

Pekka Puska aateveljestöineen puolustaa kiivaasti margariineja, kevytlevitteitä ja kaikkea muuta ihmiselimistön kannalta tunnistamattomaksi potaskaksi prosessoitua mössöä.
Elintarviketeollisuus kiittää, samoin vähittäiskauppa, kolestrolilääketehtailijat ja laihdutusvalmisteiden kauppaajat.
Kansanterveydestä on turha enää puhua. Kansakunta sairastaa vauvoista vaareihin elintasotauteja ja erilaiset ruoka-aineallergiat, -intoleranssit ja keliakia yleistyvät hurjaa vauhtia.

Evoluutio ei anna anteeksi. Se ei ole ehtinyt kehittyä tunnistamaan appelsiininmakuista kevyttuorejuustoa ravinnoksi tai kahdentoista sokeripalan edestä makeutta sisältävää rasvatonta jugurttia terveyspommiksi.
Insuliinintuotantomme ei hyväksy sen enempää valkoista sokeria kuin keinotekoisia makeutusaineita terveellisiksi rakennuspuikseen. Yhtä vähän kestämme yletöntä tärkkelysten ja hiilihydraattien tunkua, jota leivonnaisten, pastan, riisin ja perunan mättäminen napaan tietää.
Kenenkään elimistö ei kaipaa ensimmäistäkään energiajuomapläjäystä, limonaadikulausta tai mehun hörppimistä. Makeat juomat ovat yksinkertaisesti tarpeettomia, vahingollisia ja ekologisesti ajatellen silkkaa pröystäilyä.

Minulla on ollut paino-ongelma kerran elämässäni. Siitä, kun painoni hipoi painoindeksin normaaliuden ylärajaa, on viisi vuotta ja kuusi kiloa aikaa.
Mitä tein tunteakseni itseni omaksi itsekseni jälleen?
En suinkaan jättänyt voita, kuohukermaa, rasvaisinta saatavilla olevaa luomumaitoa, kananmunia, rypsiöljyä, tummaa suklaata tai rasvaisia juustoja pois ruokavaliostani.
Pienensin ruoka-annoksia, kutistin aamiaisen maustamattomaan jugurttiin kotimaisten marjojen kera (miksi pitäisi äheltää vatsa täyteen ennen kuin on itsekään kunnolla herännyt?), ja vähensin puurojen, riisin, pastan, perunoiden, makeiden leivonnaisten sekä vaalean leivän kulutusta.
Hedelmiä, marjoja ja vihanneksia olen aina popsinut liiaksikin, joten niiden nauttimista en lisännyt, mutta ryhdyin syömään säännöllisesti manteleita ja pähkinöitä.
Mitä tapahtui?
Painoni putosi pysyvästi.
Olen nyt 46-vuotias kanttura eikä minulla ole minkäänlaista lääkitystä vaativaa kansansairautta. Kolesteroliarvoni ovat ihanteelliset, samoin painoindeksini.

Ruokavalioni on kaikkea muuta kuin kansallisten suositusten mukainen, enkä ainakaan ole vähittäiskauppaketjujen ideaaliasiakas. Sivuutan valtaosan kaikesta ruokakauppojen tarjonnasta ja silti herkuttelen päivittäin.

Pekka Puska, myöntäisit viimein, että kevytlevitteet maistuvatkin jo niin pahalta, etteivät ne voi olla hyväksi kenenkään terveydelle.

Vauhtimimmit

Kokoomuksen vauhtimimmit ovat panneet tuulemaan niin, että lapset ovat pudota kyydistä.

Opetusministeri Henna Virkkunen on rutistamassa väkisin kokoon uudenlaista peruskoulua vastoin monien asiantuntijatahojen näkemyksiä. Lasten tulee Henna-tädin mielestä erikoistua jo pienestä pitäen.

Henna-täti ei itse vielä peruskoulun päätettyään tiennyt, että ryhtyy isona ministeriksi. Pimuiässä Henna hääri viisi vuotta hevosten kimpussa saamatta ensimmäistäkään opintopistettä tai tutkintoa kokoon.

Ilmeisesti Henna-täti uskoo, että muut lapset ovat häntä nohevampia ja omaavat hyvän itsetuntemuksen pienestä pitäen. He ryhtyvät esimerkiksi opiskelemaan joukolla draamaa Henna-tädin mieliksi.
Kasvu-uskovaisten aikuisten maailma onkin sellaista teatteria ja kusetusta, että ehkä onkin parempi kohentaa pienokaisten draamantajua jo koulunpenkillä.

Millä verovaroilla perusopetuksen lisääntyvä valinnaisuus ja koulujen erikoistuminen kunnissa kustannetaan? Se ei tunnu Henna-tätiä huolettavan.

Olisihan tietysti kiva, jos Suomessa voitaisiin järjestää kaikille halukkaille kiinan kielen opetusta kolmannesta luokasta alkaen, mutta jokin tolkku ja raja on kohtuuden nimissä laitettava sille, millaista opetusta on mahdollista verovaroin toteuttaa kunnassa kuin kunnassa.
Henna-tädillä raja taitaa mennä mielikuvituksen äärissä.

Henna-tädin puoluesisar, Finanssialan Keskusliittoa luotsaava Piia-Noora Kauppi, kaahasi 168 kilometrin tuntivauhtia satasen rajoitusalueella. Lapsi kyydissään.
Piitu-täti totesi tapahtuneeseen: "Olen pahoillani".
Koska kolmen lapsen äiti kuuluu kykypuolueeseen, ei ole epäilystä siitä, etteikö hän olisi oikeassa julistaessaan, että silmitön liikennenopeus ei ollut vaaraksi kenellekään ulkopuoliselle - sen enempää kuin hänelle itselleen tai omalle jälkikasvulleen.
Sanomattakin on selvää, ettei Piitu-tädin toilailu ole vienyt mitenkään hänen uskottavuuttaan Finanssialan Keskusliitossa, joka kiihdyttää rahoitusmaailmaa ylös lamasta kohti yhä hullumpia, vastuuttomampia kasvukierroksia.

Oravamaisia päiviä ja tuokio jäniksenä

Meillä on sisäsiistejä lemmikkejä. Ne pysyttelevät aina ulkosalla.
Niille pääsee juttelemaan lähietäisyydeltä ja ne keikistelevät meille minkä kerkiävät, toisinaan kohottavat korviaan kuullakseen paremmin lepertelymme.
Meidän lemmikkimme ovat fiksumpia kuin useimmat tähän asti kohtaamani. Ne hankkivat ruokansa ihan itse, huolehtivat hygieniastaan ihmisen avutta, eikä niitä tarvitse rokottaa.
Ne ovat pitäneet varansa, etteivät tunne yksinäisyyttä. Siitä syystä niitä on kaksi. Toisinaan ne temmeltävät leikeissään pitkät tovit, sitten taas on aika ruokailla.
Ne ovat myös hyvin taitavia hyppimään, kiipeämään ja loikkimaan. Juoksuratanaan ne pitävät peltikattoamme. Toisinaan jo viiden aikaan aamusta. Niille ei silti voi olla vihainen - mitäs inehmot nukutte niin pitkään, ne tuntuvat ilkikurillaan ilmoittavan, kun käpälät kopajavat terävästi ulkokaton pintaan makuuhuoneen yllä.

Näistä oravanpoikasista on ollut meille suuresti iloa. Kiitos talon edellisen omistajan istutusten, pihan lukuisat havupuut, tammi, vaahterat ja pihlajat tarjoavat niille paljon evästä, suojaa ja leikkipaikkoja.

Eilen tehtiin minustakin elikkoa. Konduktööri tulkitsi minut jänikseksi. Minä taas tulkitsin konduktöörin paitsi virkaintoiseksi myös osaamattomaksi, tämä kun nutasi yhden vajaalastisen vaunun matkustajien lippujen tarkastuksessa ja myynnissä kaksi asemanväliä - pääsemättä koskaan meikäläiseen asti.
Kun aikani olin odottanut tasaraha kourassa VR:n virkamiehen etenemistä kohdalleni, oli minun lopulta pakko kauppakasseineni laskeutua Retretin seisakkeelle, ettei juna pyyhältäisi ohi kotikonnuista.
Silloin saikin konduktööri viimein vauhtia työhönsä. Hän vipelsi perääni asemalaiturille saakka ja ryhtyi tärkeänä kirjoittamaan matkalippua - ja mikä meikäläistä pännivintä, antoi ymmärtää saaneensa kiinni jäniksen viime tingassa.

Paljon junalla matkustavana olen jokusen kerran aiemminkin ollut vastaavassa tilanteessa, jossa konduktööri ei ehdi rahastaa ennen kuin määränpää on käsillä. Tosin tähän asti rahastamattomuuden syynä on ollut matkustajien paljous turistiaikana, ei junatyöläisen oma hitaus, niin kuin nyt.
Jos milloin on näin käynyt, ettei jokunen euro ole ehtinyt vaihtaa omistajaa, on VR:n väki pitänyt tappion omanaan syyttämättä matkustajaa.

Minulle jäi niin ilkeä maku suuhun jäniksenä olosta vastoin tahtoani, etten taida ihan heti kiskobussiin nousta.
Kostautui VR:lle kalliiksi 2,60 euron pilettini lunastaminen.
Ei se kalleus johdu siitä, että junaa seisotettiin tämän episodin takia parin minuutin ajan seisakkeella, vaan siitä, että tähän asti olen käyttänyt junareissuihin 100-300 euroa kuussa kaukomatkat mukaan lukien.
Jatkossa saatan ajella toisilla kulkuneuvoilla.