Kasvu-uskovaisuus tulee kalliiksi veronmaksajalle

Suomessa vallitsee aina yksi uskonkappale kerrallaan.
Pitkään, liian pitkään, on hoettu tuottavuuden, kasvun, kilpailukyvyn, innovaatioiden ja luovuuden mantraa.
Tämä kasvuun nojaava uskontunnustus tulee kalliiksi sekä yhteiskunnalle että yksittäisille veronmaksajille.

Vaikka työpaikoilla läähätetään tuottavuuden perään, mikä muulta vyönkiristykseltä kyetään, ei palkintoa näy. Työpaikat vähenevät, työtahti kasvaa, työn tulokset heikkenevät.
Miksi? Siksi, että tuottavuuden nimissä ja kiireen patistamana tyydytään yhä useammin tekemään huonoa työnjälkeä, saadaan aikaiseksi yhä kehnompia palveluja ja entistä turhempia tuotteita.
Ainut osoitettavissa oleva lopputulos tästä tuottavuusvouhkaamisesta liittyy tuloeroihin: ne ovat revenneet. Ikään kuin tuottavuutta alaisiltaan vaativa yritysjohtaja olisi 110 kertaa arvokkaampi ihminen kuin siivooja tai pankkiirin työ tuottaisi kymmenet kerrat enemmän onnea ja hyvinvointia kuin lastentarhanopettajan aherrus.
Höpö höpö.

Suomi on kasvu-uskovaisuudessaan ja tuottavuushihhuloinissaan paavillisempi kuin yksikään toinen läntinen demokratia. Kansaa on peloteltu väestön ikääntymisellä ja sosiaalikustannusten kalleudella - ja piiskattu näiden uhkien varjolla nöyriksi ja työteliäiksi alamaisiksi. Palkintona on ollut lupaus, että ennen pitkää tulette onnellisiksi, kunhan kulutatte vain yhä enemmän: aikaanne, voimianne, tavaraa ja luonnonvaroja.
Kasvu-uskon apostolit eli kansalliseen eliittiin itsensä lukevat poliitikot ja bisnesväki ovat onnistuneet uskottelemaan meille, että onni asustaa vain ja ainoastaan kuluttamisessa. Kulttuurimme on vääristynyt äärimmilleen, ja valitettavasti suomalaiset kulkevat kasvu-uskon tuhoisalla tiellä kansainvälisesti aivan kärkijoukoissa.

On aika sanoutua näistä uskonopeista irti. Suomen sosiaalimenojen kasvu on ollut hitainta liki koko läntisessä Euroopassa sitten edellisen laman. Sosiaalimenot ovat Suomessa pienemmät kuin missään muussa läntisessä valtiossa, johon tohdimme itseämme pystypäin verrata.
Mihin olemme sitten käyttäneet verovarojamme, niin valtion keräämiä kuin kuntien kokoamia? Enenevästi olemme hassanneet niitä yritystukiin. Veroeuroilla on tehty työtä ja otettu riskejä, joka kuuluisivat yrityselämälle itselleen.

Miten tohdin yks'kantaan todeta, että rahoja on pantu haaskuuseen, kun niitä on suunnattu yritystoimintaan? Siksi, ettei tukirahoille ole osoitettavissa vastinetta.
Vakaita työpaikkoja ei ole liiemmälti syntynyt ja yrityselämän koulutus- ja kehittämistouhuilun taso on akateemisesti tarkastellen Suomessa surkea, Pohjoismaiden heikoin.

Mitä tehdä? Ainakin pitäisi lakata vaatimasta julkisilta sosiaali- ja terveyspalveluilta sekä peruskoulutukselta lisää tuottavuutta. Liike-elämän tuottavuusvaatimuksia ei pitäisi soveltaa niine hyvineen julkisiin palveluihin.
Se, että mummot viruvat märissä vaipoissaan ja lapsipsykiatrian jonot vain pitenevät, on häpeällistä, kun samaan aikaan meillä on varaa suoltaa verovaroja yrityselämän elvyttämiseen.
Olemme unohtaneet, että tasa-arvoinen ja hyvintoimiva yhteiskunta, jos mikä, houkuttelee myös tervettä liike-elämää puoleensa.


Lyhytnäköisiin liikevoittoihin tähtäävässä bisnesörveilyssä tuottavuuden perässä voidaan jatkossakin juosta ja hakea hölmöjä kuluttajia höynäyttämällä katteetonta kasvua - kunhan tätä torveilua ei rahoiteta verokirstusta.
Veroeurot kuuluu käyttää ennen muuta yhteiseen hyvään, palveluihin. Kestävään kannattavuuteen pohjautuva yrityselämä hakekoon rahoituksensa toisaalta.