Ihmeellinen Ilmari

Terveisiä ysikymppispäiviltä! Puruveden lukijoille tutun Siitosen Ilmarin synttäreiltä!
Päivänsankari totesi juhliensa avauslaulussa olevansa yksinkulkija, mutta nyt juhlapäivänä oli väkeä ympärillä, kaikilla edeltävillä yhdeksällä vuosikymmenellä syntyneitä, pieniä ja isoja onnittelijoita.

Ilmari on kaikkien onnentoivotusten arvoinen ihminen. Viisi vuotta parhaasta nuoruudestaan sotatantereilla viettänyt ahkera pienviljelijä, työmies ja perheenisä, joka on tuonut iloa ihmisten elämään musisoinnillaan, kirjoituksillaan ja järjestötyöllään.
Sotien jälkeen Ilmari oli perustamassa Punkaharjulle mm. Suomi-Neuvostoliitto-seuraa ja on nykyäänkin korkeasta iästään huolimatta aktiivinen Suomi-Venäjä-seuran jäsen.
Syntymäpäiväsankarilta kysyttiin, mikä sai hänet aikoinaan ystävyyttä naapurikansojen välille rakentamaan. Ilmari vastasi, että hän halusi, että rauhasta tulisi pysyvä, ettei yksikään toinen sukupolvi hänen jälkeen joutuisi sotaa kokemaan ja sille parhaita elinvuosiaan menettämään.
Ilmarista oli hiljattain Jari Silvennoisen tekemä ansiokas haastattelu Puruvesi-lehdessä, joten en käy kertaamaan miehen elämänvaiheita. Kerron sen sijaan joitain muistojani niiden 10 vuoden ajalta, jona Ilmarin opin tuntemaan lehden päätoimittajana.

Ilmarilla on mielestäni valtava tahdonvoima, jollaiseen hyvin harvoin törmää. Se on varmasti osa hänen lujuuttaan, selittää hänen terveyttään.
Jos hän mitä päättää, se pitää.
Kun mies päätti vaimonsa kuoleman jälkeen, ettei ainakaan alkoholiin suruaan hukuta - olkoonkin ettei viina ollut hänelle siihenkään saakka ongelmaksi asti maistanut - niin viimeiset korkkaamattomat olutpullot saivat pölyttyä siitä pitäen.
Kun Ilmari huomasi, ettei imeläkivi sovi elimistölle, niin hän jätti sokeripitoiset herkut jotakuinkin sikseen. Toimituksen Hermesetas-askille oli joka torstai käyttöä, kun Ilmari piipahti viikoittaisille aamukahveille.


Musiikki on ollut Ilmarille rakas asia ja sävelet pitävät tunnetusti nuorekkaana.
Elämälle uteliaana ja uuden oppimiseen valmiina hän on perillä nykyajan meiningistä paremmin kuin monet työikäiset kansalaiset.
Yksi piirre Ilmarissa ylittää käsityskykyni tykkänään. Hänen ilmiömäinen muistinsa on uskomaton. Se, että mies pystyy palauttamaan mieleensä erehtymättä nimet ja tapahtumat vuosikymmenten takaa lehtikirjoituksiinsa on sinänsä jo merkillinen taito. Itse en pystyisi luettelemaan kuin vettä valaen luokkatovereitani tai työkavereitani vuosikymmenten takaa.
Ihmeellisintä on miehen muistikyvyssä se, että hän tallentaa aivosopukoihinsa koko ajan uutta tietoa. Ilmari ei suinkaan elä menneisyydessä, vaan täyttä häkää tässä päivässä. Hän kyselee kohteliaasti kuulumiset - ja toisin kuin moni muu keskustelukumppani - painaa ne myös mieleensä. Hän on aidosti kiinnostunut toisista ihmisistä, ei vain lätise ajankulukseen.
Jos Ilmari Siitosen kaltaisten ikänestoreiden hyvän terveyden ja muistin salaisuus pystyttäisiin selvittämään ja mallintamaan meille muille elämänohjeeksi, niin tämänkään kansakunnan ei tarvitsisi olla lainkaan huolissaan ikääntymisestään.

Vielä yksi muisto Puruveden-ajoilta.
Yhtenä torstaiaamuna Ilmaria ei kuulunut. Soitin jo hänen kotiinsa, olinhan huolissani kun täsmällisyydestään tunnettua Ilmari ei näkynyt kahvittelemaan.
Volvonsa oli kieltäytynyt yhteistyöstä, lie akku mennyt, kertoi Ilmari.
Mutta ei hätiä mitiä.
Ilmari heittäytyi traktorinsa pukille ja pöräytti sillä Punkasalmeen. Kun hän kurvasi Siwan eteen ajopelillään, niin kiistämättä tunsin paitsi helpotusta myös ylpeyttä tuttavuudesta. Aika velikulta.