Autoton ei ole ihminenkään

Pidimme viime vuonna liki 11 kuukautta perhe-elämää kasassa ilman autoa. Kyllä vain, sattui olemaan sama vuosi, jolloin junat myöhästelivät tavallista enemmän, linja-autovuoroja entisestään karsittiin ja liian monen työpaikkailmoituksen ensimmäisillä riveillä todettiin, että työtä hakevalla täytyy olla käytössään oma auto.

Kaikesta huolimatta autoton elämä oli omalla tavallaan helppoa ja huoletonta. Ainakaan ei tarvinnut miettiä onko autossa menovettä ja millainen ajokeli on luvassa.

Autottomuus kuitenkin paitsi rajoitti työssäkäyntialuetta myös haittasi vähitellen opiskeluja. Niinpä kipitin viime vuoden loppupuolella kiltisti autokauppaan ja ostin perheellemme punaisen ekomopon.

Autottomuus ehti silti opettaa monta hyödyllistä asiaa. Opin varautumaan paremmin mm. kauppareissuille. Nykyään tulee tarkkaan listattua mitä kaapeista puuttuu - voi olla, että jokunenkin kauppamatka säästyy vuoden mittaan. Autottomuus tutustutti myös moniin uusiin ihmisiin, sillä junaa odotellessa tai linjurissa istuskellessa tuli juteltua kohtalotovereiden kanssa. Autottomuus tuotti myös ekoegoa hivelevää tyydytystä: jäipähän hiilivelka vähiin.

Autottomuus näytti myös hassuja puolia tutuista ja läheisistä. Monikaan ei oikein tiennyt miten suhtautua autottomuuteemme. Oireellista oli, että useimmat olivat lähinnä hämmentyneitä, ja häveliäästä suhtautumistavasta saattoi lähinnä päätellä, että nämä hyväätarkoittavat ajattelivat meidän köyhtyneen kertalinttuulla. Rikkaita emme ole olleet milloinkaan, mutta autottomuus oli kulutuskysymys aivan toisessa valossa kuin rahan riittävyyden kannalta. Se oli puhtaamman ja meluttomamman ympäristön puolesta tehty tietoinen, omakohtainen valinta, joka piti lopulta pyörtää, koska töihin ja opintojen ääreen piti päästä.

Yhteiskunta on nimittäin rakennettu monien tyhmien oletusten varaan. Yksi niistä on se, että jokaisella kunnon kansalaisella on oltava auto. Mistä seuraa, että ei se ole ihminenkään, joka ei autoa omista.