Etelä-Savon maine vain kasvaa

Etelä-Savon maine on kasvanut jo melkoisiin mittoihin valtakunnassa. Kiitos tästä kuuluu melkeinpä yksinomaan maakuntajohtaja Matti Viialaiselle. Juntin maakunnan maine saattaa kiusata matkailuimagoamme, mutta ehkäpä se on täysin ansaittu: olemmehan valinneet valtuustoihin päättäjät, jotka ovat taas poimineet joukostaan Viialaiselle pomot. Jos maakuntavaltuusto hymistelee maakuntajohtajansa aikaansaannosten edessä, niin me äänestäjät saamme tyytyä kohtaloomme. Olemme maakuntajohtajamme mittaisia.

Viimeksi tänään Hesarissa kokoomusministeri Jan Vapaavuori ruoti Viialaisen lipunkantajan roolia kauppakeskusten ristiritarien rivistöissä. Miten sinnikkäästi Viialainen puolustaakaan kauppakeskuksia joka niemeen, notkoon ja saarelmaan - näin saataisiin loputkin asiakkaat pois kaupunkien keskustoista kuleksimasta.

Norpansuojelussa niin tärkeiden verkkokalastuksen rajoitusalueiden parissa ahertava Ely:n virkamies Tiitinen on hänkin jo täysin vakuuttunut Matti Viialaisen vaikutusvallasta. Virkamiesparka potee pian vatsahaavaa, kun maakuntajohtaja häärii taustalla ja torpedoi suojelutavoitteita minkä kykenee. Nähtäväksi enää jää, miten Viialaiselta sujuu EU-komission lobbaaminen. Sirkka-Liisa Anttilasta hänen ei tarvitse olla huolissaan. Harva sikalanpitäjä on eläinsuojelulle ennenkään korviaan lotkauttanut.

Lisäksi Viialaisen näkemykselliselle agendalle kuuluu edelleen maaomaisuuden vapaa myynti itänaapureille ja Saimaan rantojen mökittämisen edistäminen. Kunhan suurvisiirimme vielä kerää valtansa ja voimansa maanomistusoikeudet moottorikelkkojen jalasten alle polkevan lain kiirehtimiseen, niin hän on tehnyt liki kaikkensa luontoarvoistaan kuulun maakunnan eteen.

Edelliseen blogiini suivaantunut kansalainen arvioi minua kommentissaan osittain aivan oikeellisin sanoin. Tykkään liioitella. Vain kärjistämällä voi mielestäni piirtää minkäänlaista hahmotelmaa asioiden olotilasta maassa, jossa esimerkiksi ministerin ristiriitaisista norppalausunnoista ei tahdo ottaa erkkikään selvää - vastuun alla räytyvästä virkamiehestä puhumattakaan.

Mutta jos tämä lukijani arveli minun olevan sitä mieltä, että autoton on vailla ihmisarvoa, pyydän anteeksi kirjallisen ilmaisuni mitättömyyttä. Tavoittelin liki päinvastaista. Yritin kyseenalaistaa yhteiskunnassa vallitsevia arvoja ja politiikkaa, jotka kokemusteni mukaan tekevät maalla asuvien työikäisten autottomuudesta käytännössä usein hankalaa ja sosiaalisesti jopa leimaavaa. Jos joku autoton kanssaeläjä on säästynyt tällaisilta ikäviltä kokemuksilta, olen toki iloinen hänen puolestaan.