Vihertämään

Olen aina tuntenut kummaa viehtymystä asioihin, joita minun näyttää olevan mahdotonta ottaa haltuun. Niihin kuuluu puutarhanhoito.

Lukuisten lukemieni puutarhakirjojen jäljiltä olen edelleen kuin öö aapisen laidassa kukkapenkkieni ja kasvimaapalstojen äärellä.
Nyherrän jos jonkinlaista kevät kevään perään puutarhassani, mutta lopputulos on lähinnä jotain säälittävän ja surkuteltavan välimailta.
Multaa, siemeniä, taimia, kanankakkaa ja muuta tarvittavaa sälää kuluu vuosittain sievoisen summan edestä, mutta pihani ei mullan ääreen tekemistäni lukuisista polvirukouksista huolimatta kukoista.

Olen kovasti yrittänyt luoda tiluksistani niin sanotun hallitun luomupihan, jossa viihtyvät siilit, perhoset, linnut ja perheemme.
Siilit ja linnut tykkäävät asua meillä, mutta perhoskasvien menestys antaa odottaa itseään. Perhe naureskelee puuhilleni.
Omituisinta on, että vaikka oikeaoppisesti luomuilevan pihan ei kuuluisi juurikaan työllistää, niin tuntuu siltä, että vietän vuosi vuodelta enemmän aikaa nyppien rikkakasveja ja kummeksuen sieltä täältä putkahtelevia kasvivieraita ja vieraskasveja, jotka eivät totisesti kuulu suomalaiseen lajistoon.

Kaikkia meitä ei ole selvästikään tarkoitettu viherpeukaloiksi, palavasta innostuksesta huolimatta.
Mutta monilla meistä on halu ja tahto nähdä ympärillämme jotain vihreää, vehreää ja kaunista.
Kummallista kyllä tällainen halu tuntuu puuttuvan usein niiltä ihmisiltä, joilla olisi voimavaroja ja mahdollisuus tehdä paljon kaikkien yhteisen asuinympäristön hyväksi.
Liian harvassa ovat nimittäin edelleen - ainakin täällä Puruveden seudulla - yrittäjät, jotka ymmärtävät pihasuunnittelun tärkeyden. Pömpeleitä moni rakentaa yrityskuvakseen jos jonkinlaisia.
Rakennuksia kyllä nikkaroidaan, maalataan, tuunataan ja puunataan, mutta pihapiirit joko asvaltoidaan tai jätetään rakennustyömaiden jäljiltä liki niille sijoilleen. Kun pihat saavat pärjätä omillaan, tietää se mantoisia aikoja tavallisesti horsmille ja voikukille. No, nehän ovat nättejä kukkiessaan, riesa pölyttäessään.

Olen usein miettinyt sitä, mikä henkinen lukko tai visuaalinen vamma estää yrityksiä näkemästä viherrakentamisen tärkeyttä.
Usein vihersuunnittelijan palkkaaminen ja pihaan satsaaminen olisi murto-osa rakentamisen hinnasta ja vain pieni lisä markkinoinnin kustannuksiin. Hyvin suunniteltu on viherrakentamisessa enemmmän kuin puoliksi tehty, sillä ammattilainen osaa todellakin loihtia helppohoitoisen, ympärivuotisesti silmää miellyttävän pihapiirin, jos sellainen häneltä tilataan.

Liian harva yrittäjä mahtaa tajuta, että pihapiiri on näkyvin käyntikortti, siitä syntyy ensivaikutelma ja se piirtyy kävijän mieleen pysyvästi.
On tietysti poikkeuksiakin yrittäjäkunnassa, onneksi.
Vierailkaapa vaikkapa Tynkkylän Lomaniemessä. Siellä vallitsee oivallinen tasapaino hoidetun puutarhan, maatilan pihapiirin ja luonnonkauniiden näkymien välillä.

Etenkin matkailusta ja mökkeilystä elävien pitäjien, joita Puruveden seudunkin kunnat kesäaikaan ovat, tulisi itsensäkin panostaa kyläkuvaan, tienvarsinäkymiin ja julkisiin piha-alueisiin.
Mitään pompöösiä viherkeidasta ei tarvitse sinne tänne pykätä, läpikäyvä siisteys ja selkeys ovat kaiken lähtökohta.
Pienissä kunnissa puuttuu tietysti viherrakentamisen asiantuntemusta. Sitä voi kuitenkin ostaa, eivätkä kustannuksetkaan päätä huimaa verrattuna matkailun Master Planeihin ja muihin hömpötyksiin.
Mielellään näkisin, että esimerkiksi Punkaharju, Kerimäki ja Kesälahti käyttäisivät paikallisten viherosaajien palveluja ja tekisivät nykyistä enemmän kuntakuvansa eteen aivan konkreettisesti: istuttamalla, raivaamalla, siistimällä, pitämällä huolta - ja patistamalla tietysti asukkaitaan huolehtimaan omista reviireistään.
Kerimäellä on jo edettykin asiassa, mm. järjestämällä pihakilpailuja. Vihervirus tuntuu tarttuneen: yhä useampi kirkonkyläläinen omakotiasuja ja
asunto-osakeyhtiön osakas näyttää tuumivan ja toteuttavan vihertekoja omassa pihassaan.

Jos nyt jotakuta mietityttää, mitkä muut asiat kuin puutarhanhoito saavat meikäläisen täpinöihin, vaikka lahjakkuus ei riitä, niin kerron joskus toiste niistä ajoista, kun olin Iisalmen tennisseuran ahkerin palloniskijä ja huonoin pelaaja. Tai palaan muistelemaan, miten etenin pylly edellä puuhun, kun ryhdyin lukemaan venäjää osana yhteiskuntatieteiden maisterin tutkintoani.
Juuri nyt ei ole aikaa moiseen, pitää mennä levittämään multaa.