Näin pääsiäisenä uskaltaudun pohtimaan uskonnollisuutta, itselleni sinänsä vierasta asiaa.
Seurasin vuosikymmenen ajan tiiviisti maalaisseurakuntien työtä.
Vaikka luterilaisen kirkon seurakunnat olivat kaikki yhden ja saman uskontunnustuksen alaisia, niiden toiminnassa oli yllättävän paljon eroja.
En voinut tulla muuhun lopputulokseen kuin selittää toimintatapojen ja uskonopillisten näkökulmien eroja sillä, että ihmiset "tekevät kirkon" näköisekseen.
Erityisen suuri vaikutusvalta seurakunnan toimintaa on tietysti kirkkoherroilla, seurakunnan muilla työntekijöillä ja aktiivisimmilla maallikoilla. Muut seurakuntalaiset joko seuraavat perässä tai etääntyvät.
Olen ymmärtänyt, että kiivaimpien ja puhdasoppisimpien teologien mielestä uskon lähtökohtana ei voi olla ihminen, vaan usko itsessään, joka taas pohjaa Raamattuun.
Tällöinhän uskon ja sitä edustavan kirkon tulisi ilmetä yhtenä ja yhtenäisenä, ihmisyydestä jotenkin puhtaana.
Vaan eipä tunnu näin totisesti olevan. Kirkko on jakaantunut lukuisiin lahkoihin, erilaisiin suuntauksiin ja kuppikuntiin.
Kielen kanssa ikäni venkoilleena minua on aina arveluttanut myös Raamatun tulkinnallisuus. Raamattuhan on käännöstekstiä, vanhaa perua, toiseen kulttuuriseen aikaan kirjoitettua. Jos sen ottaa annettuna, joutuu lopulta juuri siihen suohon, josta oli pyrkimys pois: loputtomiin tulkintoihin.
Minä panen uskoni mieluiten ihmisiin. Ihmiset tekevät ratkaisuja, heidän varassaan on niin tuho kuin pelastus. Minkä pelastus? Tarkoitan tällä ylevällä ilmaisulla ihmiskunnan ja sen, mitä uskovaiset luomakunnaksi kutsuvat, tulevaisuutta.
Mitä tulee seurakuntiin, niin niistä osa antaa itsestään avarakatseisen ja lämminsydämisen kuvan. Niin houkuttelevan, että on vaikea kiistää seurakunnan vetovoimaa ihmisten(kin) yhteisönä.
Esimerkiksi kotikuntani Punkaharjun seurakunta, sen työntekijät, ansaitsevat mielestäni varauksettoman kiitoksen työstään.
Mutta eipä minun tarvitse katsastaa kuin naapurikaupungin puolelle, niin hiipuu jo uskoni ja toivoni.
Savonlinnassa käydään loputonta teologista keskustelua, kiitos kirkkoherra Sammeli Juntusen.
Mitä enemmän keskustelua olen seurannut, sitä enemmän minusta on alkanut näyttää siltä, että nyt askarrellaan todella tuonpuoleisissa, kaukana lama-Suomen ihmisten arjesta. Tai maallisimmillaan mietitään Antero Mertarannan puheenpartta jääkiekkoselostajana.
No, diakoniatyö ei ehkä ole yliopistollisen uran teologian tuntijana luoneen kirkkoherran sydäntä lähinnä.
En tunne Sammeli Juntusta lainkaan, joten nämä arvioni ovat tällaisia ulkopuolisen tarkkailijan huomioita.
En tunne häntä ollenkaan, vaikka olimme aikanamme samalla rippileirillä, me vuonna 1964 syntyneet.
Leirimme oli Enonkoskella, koska elokuisille leiriläisille ei ollut sijaa Savonlinnan seurakunnan omissa tiloissa.
Meillä oli porukassa hauskaa. Nuorisopastori oli aika ymmärtäväinen, vaikka olimme villejä kuin mitkä.
Yksi kuitenkin eristäytyi joukosta. Sammeli Juntunen.
Hänellä tuntui olevan vaikeaa, hän oli tulossa uskoon, sen me muut ymmärtämättömyyttämmekin ymmärsimme. Nuorisopastorilta meni aikaa kahdenkeskisiin keskusteluihin Sammelin kanssa.
Minulle jäi vahva mielikuva, että nuori Sammeli Juntunen piti meitä ikäisiään rasittavina ja tyhminä.
Varmasti olimme molempia.
Sellainen oli se seurakunta, mutta millainen tulikaan papista?
Hajoavan kirkon teologi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Hei! On mukava saada palautetta blogiteksteistä, mutta muistathan kirjoittaa napakasti! Nimettömänäkin voit kommenttisi jättää, valitse tällöin lähettäjäksi "anonyymi". Tällöin ei kuitenkaan kannata suistua herjailuun. Tahdittomuus on hölmöä.
Tekninen neuvo: kun olet kirjoittanut kommenttisi, valitse "esikatselu". Järjestelmä pyytää tämän jälkeen Sinua tunnistamaan näytössä näkyvän, vaihtuvan sanavahvistuksen, joka varmentaa sen, että viestin lähettäjänä on lukutaitoinen ihminen, ei konekielinen roskapostiohjelma. Kun olet koodiston kirjoittanut näyttöön, voit lähettää viestisi!