Nettiminä

Houkuttauduin narsistisuuttani googlettamaan itseni. Millainen on netin Tiina Strandén?

Ainakin hänellä on Facebook-sivu.
Minulla ei ole.
Naamakirjaan en ole ryhtynyt, koska minulla on vain kymmenkunta ystävää, joiden kanssa haluan vaihtaa henkilökohtaisia, arkipäiväisiä tuntemuksiani ja kuulumisiani. Pidän heihin yhteyttä muulla tapaa kuin Naamakirjaa päivittämällä.
Miksen ole Facebookissa? Tuttavia en halua rasittaa joutavilla höpinöilläni, enkä tunne tarvetta liittyä ryhmiin, joissa milloin kannatetaan, milloin vastustetaan mitäkin asiaa.
Tiina Strandénin Facebook-minuus kuuluu tietääkseni vakkasuomalaiselle runoilijalle.

Google osoittaa senkin, että Internetin Tiina Strandén on yli 22 vuotta journalistina työskennelleeksi ja alan ylemmän korkeakoulututkinnon omaavaksi toimittajaksi jotakuinkin pölhö. Hänellä ei tunnu olevan esimerkiksi juurikaan hajua hyvästä lehtimiestavasta.
Ainakin maakuntaneuvos, sosionomi, kunnanjohtaja Pekka Nousiainen on vahvasti tätä mieltä omalla blogipalstallaan.

Huonoa lehtimiestapaa Nousiaisen blogin mukaan Strandén on osoittanut ennen muuta asiassa, joka näkyy viimemainitun olohuoneen ikkunasta. Kyse on metsälehmuksista Haataansaaressa, joka on ollut todellisen minäni sienestys-, marjastus- ja lenkkeilymaastoa viimeiset 10 vuotta. Toisin kuin lähiluontoon hurahtanut meikäläinen tai ympäristökeskuksen biologit, Nousiainen tietää vuorenvarmasti, että osa Punkaharjun Haataansaaren luonnonvaraisista lehmuksista onkin istutettu.

Nousiaisella itsellään on onneksi vankka näkemys paitsi hyvästä lehtimiestavasta myös hyvästä maan tavasta. Maan tapa on sellainen, että se oikeuttaa eduskuntavaalikampanjaa käyneen Nousiaisen kysyttäessä kiistämään paikallislehden toimittajalle kaikki yhteytensä Kehittyvien maakuntien Suomeen ja Nova Groupin vaalirahoitukseen. Kun sitten Maikkari puolitoista päivää myöhemmin nostaa Nousiaisen nimen esiin Nova Group -yhteydessä, hän ei häkelly aiemmasta palturin puhumisesta, vaan lähettää asiasta sujuvasanaisen lehdistötiedotteen. Sellainen on siis maan tapa.

Mutta takaisin googlettamaani nettiminääni. Se, sen enempää kuin minäkään, ei ole suostunut kommentoimaan Journalisti-lehden viime marraskuussa julkaisemaa juttua "tapaus Puruvedestä".
En kommentoi asiaa omana itsenäni vieläkään, mutta tunnustan, että pidin kovasti ammattilehden jutun otsikoinnista: "Oma ääni vaimenee - paikallislehti haluaa olla itsenäinen, ei päivälehden orja".

Nettiminä paljastaa senkin, että olen joutunut selittelemään Julkisen sanan neuvostolle Puruveden kirjoittelua.
Todellinen minä voi kertoa sen, ettei nettiin päässyt paikallinen tiekiista ollut ainoa kerta, kun JSN sai kootut selitykseni luettavakseen.
Kuulinpa aikoinani esimieheltäni Keskisuomalainen Oyj:ssa seuraavanlaisen kommentin: "Ei se ole journalisti eikä mikään, jonka juttua ei ole viety JSN:ään".
Harmikseni on todellisen minäni tunnustettava, että en ole vielä yhdenkään itse kirjoittamani jutun eettisiä taustoja päässyt JSN:lle selostamaan, kyse on aina ollut milloin toimittajakollegan, milloin pakinoitsijan sananvapauden puolustamisesta päätoimittajan ominaisuudessa.
JSN:n tuomiot? Vapauttavia: hyvää lehtimiestapaa ei ole rikottu.

Google kertoo Tiina Strandénista senkin, että tämä pitää blogipalstaa. Juttupaja-palstalla esiintyy tyyppi, jonka piirteistä ja mielipiteistä suurimman osan tunnistan ja tunnustan omakseni. Jos satutte törmäämään tähän Tiina Strandéniin, niin kertokaa terveisiä. Meillä on paljon yhteistä!