Marilyn, Marilyn...

Terveisiä Kuopijosta ja VB-keskuksesta.
Käpäisimme ystäviemme kanssa Juice Leskisen elämäntaivalta kuvaavassa valokuvanäyttelyssä, vast'ikään avatussa.
Tällaiselle 60-luvulla syntyneelle harakalle näyttely tarjosi toki monta kimmaltavaa muistikuvaa ja muistoa takavuosikymmeniltä.
Parasta näyttelyssä oli siis Juice ja aikakautensa, moitittavinta lähinnä se, ettei valokuvista ollut raaskittu vedostaa kuin lähinnä yhtä ja samaa kokoa olevia potretteja. Mikään ei tahtonut nousta ylitse muiden ja rytmi puuttui ripustuksesta.

Juiceakin tärkeämpiä rocklyriikan osaajia ovat minulle olleet Kauko Röyhkä, Tuomari Nurmio ja Ismo Alanko. Sittemmin olen pudonnut rockkelkan kyydistä, en ole seurannut musiikkia ja bändejä lainkaan viimeiseen 20 vuoteen.
Ilmeinen musikaalinen lahjattomuuteni tai sitten vain henkinen laiskuuteni on jättänyt minut pyörittämään loputtomiin samoja vinyylejä.
Tosin ne kuuluvat olevan muotia. Vinyylit meinaan, ei saamattomuus.
Meikäläisen musiikkikeskus, vuodelta 1984 oleva levysoitin, toimii onneksi jotenkuten, jos milloin vinyylieni parissa haluan nostalgisoida. Äänentoistosta on neljästä kaiuttimesta kolme jo eläkkeellä, mutta hällä väliä, osaan kappaleet ulkoa.

Mutta Juiceen palatakseni. Hän oli vähän liian "vanha" kuuluakseen meikäläisen arvostamiin ykkösstaroihin rockrintamalla, mutta kyllähän hänen sanoituksensa ovat jääneet mieleeni soimaan - semminkin, kun niitä kuulee edelleen. Viimeksi tänään, kun hiihtelin aurinkoisella ladulla Talvimaan ohi, kaikui kaiuttimista Viidestoista yö.
Törmäsin Juiceen Tampereella opiskellessani vain yhden kerran koko liki viiden Mansen-vuoteni aikana. Bongasin miehen yhtenä iltapäivänä mielikapakkansa edustalla.

Kertaan jäi Juiceen liittyvät livekonserttikokemuksenikin. Juice esiintyi kitaransa kera 80-luvun loppupuolella Sodankylän elokuvafestivaaleilla, joilla itse häärin Lapin Kansan kulttuuritoimittajana. En päässyt Juicea kylläkään haastattelemaan, kun työlistalla oli liuta elokuvaohjaajia.
Tosin en ole ihan satavarma siitä olisiko Grand Slam ollut esiintymässä legendaarisilla Punkarock-festivaaleilla, joita Huviniemen lavalla järjestettiin joskus 1970-luvun lopulla. Ainakin Eppu Normaali kiipesi tuolloin lavalle ja pogoilu oli niin kiivasta, että sääriä särki vielä seuraavana päivänä.
Vai olisiko pohkeita kolottanut sen vuoksi, että meistä kaveruksista osa ei onnistunut saamaan rockfestareilta esitysten päätyttyä liftikyytiä lähemmäs kortteeria, perheemme kesämökkiä Petäjäjärven rannalla. Kahdentoista kilometrin kävely yöttömässä yössä kaiken pogoilun ja juhlimisen jälkeen otti kintereisiin, sen muistan.

Mutta jos kenellä teistä blogipalstani lukijoista on hauskoja muistoja Juicesta - tai häneen liittyen omista toilailuistanne - niin kommentoikaa. Parhaat tarinat ja mahdolliset valokuvat kannattaa silti lähettää VB-keskukseen Kuopioon, jossa yleisön muistotkin pääsevät näyttelyssä kevään mittana esille.