Automuistoistani varhaisimmat liittyvät pahoinvointiin. Ei siis ihme, että minusta ei koskaan sukeutunut innokasta autoilijaa.
Lapsuuteni 60-luvulla maantiet olivat kiemuraisia ja mäkisiä. Kun isäni suurimoottorisella Ford Valiantilla kaasuteltiin sukuloimaan, mökkeilemään ja kyläreissuille, minä ja siskoni voimme kilvan pahoin takapenkillä.
Muistan yhä miltä kertaalleen popsittu aamupalani näytti amerikanraudan takaistuimen punaisella verhoilulla. Senkin muistan, miten liki yhtä punaisena hohki isäni naama, kun hän siivosi silmäteräänsä matkanteon jäljiltä. Äidin siivottavaksi jäi onneton matkantekijä.
Rakkauteni ei siis koskaan ole kohdistunut autoihin tai autoiluun. Olenkin hämmentyneenä havainnoinut ihmisiä, joille auto tuntuu olevan jonkinlainen minuuden jatke.
Näitä autoiluun hurahtaneita inehmoja on kahdenlaisia. Toisille heistä on tärkeintä, että auto kulkee lujaa ehkä hintelästäkin kunnostaan huolimatta. Heille bemari on bemari, ja sillä revitellään, vaikka moottoria rasittaisivat jo sadattuhannet kilometrit.
Toista autoilevaa poppoota leimaa jonkin sortin nousukkuus. Kallis merkki on auton tärkein ominaisuus.
Me muut autoilijat olemme tavisjengiä, jolle auto on vain hyötypeli. Eikä aina niin välttämätön sellainen.
Isäni, jonka alkujaan otaksuin nousukkaaksi, paljastui myöhemmin tosi tavikseksi. Hän vaihtoi ajokikseen eläkepäivillään kirpunkokoisen auton: Fiat kuussatasen.
Itse olin vapaaehtoisesti autoton yli kolmikymppiseksi. Siksi rohkenin taas kokeilla autotonta elämää. Näinä kahtena kuukautena ei ole kertaakaan tehnyt kipeää kiivetä huippunopean kiskobussin kyytiin ja olla vaivattomasti perillä joko Punkasalmella tai Savonlinnassa - kumpaan suuntaan nyt olenkaan kotikunnailtani Tuunaansaaresta halunnut matkata.
Käynnistysvaikeuksiakaan en ole pakkasilla kokenut, kun olen lykännyt potkurini vauhtiin matkatakseni tuota pikaa junaseisakkeelle kotipihasta.
Mutta autoihmiset, he ovat kiintyneitä ajopeleihin tavalla, joka saa tavikset hörähtelemään.
Tuunaansaaren pojanvillikkoja ainakin nauratti makeasti, kun Rolls-Royce -miehenä Punkaharjulla tunnettu yrittäjä Leevi Hakola tomersi nuoria asiakkaita kolhimasta Kesämaan uusia polkuautoja.
Automiehen sydäntä ilmeisesti hurjastelu kirvelsi.
Uusille sukupolville autolla ei toivottavasti ole enää sellaista statusmerkitystä kuin tähänastisille kulutuskykyisiksi varttuneille ikäpolville. Tulevaisuuden auto ei voi olla iso ja painava.
Sen täytyy olla pieni, kevyt ja vähäkulutuksinen. Vähän sellainen kuin isäni Fiat kuussatanen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Hei! On mukava saada palautetta blogiteksteistä, mutta muistathan kirjoittaa napakasti! Nimettömänäkin voit kommenttisi jättää, valitse tällöin lähettäjäksi "anonyymi". Tällöin ei kuitenkaan kannata suistua herjailuun. Tahdittomuus on hölmöä.
Tekninen neuvo: kun olet kirjoittanut kommenttisi, valitse "esikatselu". Järjestelmä pyytää tämän jälkeen Sinua tunnistamaan näytössä näkyvän, vaihtuvan sanavahvistuksen, joka varmentaa sen, että viestin lähettäjänä on lukutaitoinen ihminen, ei konekielinen roskapostiohjelma. Kun olet koodiston kirjoittanut näyttöön, voit lähettää viestisi!