Salaperäinen työntövoima

Olen asunut Punkaharjulla tasan 10 vuotta.
Tämä on hieno paikka elää, harrastaa, tehdä töitä, tavata ihmisiä, kasvattaa lapsia, varttua ja miksei vanhetakin.

Jokin kummallinen työntövoima kuitenkin yhtä Suomen kauneimmista ja tunnetuimmistakin maalaiskunnista silti riivaa.
Täällä on ollut pitkään paljon työpaikkoja, jopa yli oman tarpeen, mutta muuttovirta on osoittanut liki kaikki 2000-luvun vuodet poispäin pitäjästä. Vauvojakaan ei ole Punkaharjulle syntynyt liiemmälti, todella vähän verrattuna vaikka asukaslukujenkin suhteessa vaikkapa Kerimäkeen.
Miksi lapsiperheet ja nuoret ihmiset kaihtavat asettumista Punkaharjulle? Miksi niin harva palaa takaisin kotipitäjäänsä opintojensa päätteeksi, vaikka töitäkin olisi tarjolla? Miksi niin moni mieluummin käy Punkaharjulla töissä, mutta asuu naapuripitäjissä?
Syitä on varmasti lukuisia, mutta kaikkia niistä ei joko tunneta tai tunnisteta. Jotta asiaan saataisiin selko, tarvittaisiin sitä valtuuston puheenjohtajan jo aikapäiviä sitten - viime vuonna - ehdottamaa selvitystä poismuuttajien mietteistä.
Miksi täytyisi kysyä niiltä, jotka eivät huoli Punkaharjulla asua? Siksi, että huolimatta siitä, että viimeiset vuodet kuntaa on johtanut mitä kokenein ja verkottunein kunnanjohtaja, yritteliäisyyttä on seudulla riittänyt, samoin tonttitarjontaa, valtatien varrelle on pykätty yksi Suomen nykyaikaisimmista kyläkouluista, Punkaharjun lukio on saanut opetuksen laadustaan paljon ansaittua mainetta ja huomiota osakseen... niin kaikesta tästä huolimatta: harjupitäjä ei ole onnistunut kääntämään muuttovirtaa puoleensa.
Ei kirveelläkään.

Minua ei tarvinnut Punkaharjulle houkutella 10 vuotta sitten. Puruvesi-lehden silloinen kustantaja määräsi, että työssään aloittavan päätoimittajan kotikunta on Punkaharju.
En ole päivääkään harmitellut ison lehtitalon taannoista viisautta.
Mutta maailma muuttuu. Paikallislehden päätoimittajan vaihdos voisi antaa sysäyksen, aivan konkreettisen alun, työntövoimaselvityksen tekemiselle. Puruveden uudelta päätoimittajalta voisi vaikkapa valtuuston puheenjohtaja Puhakka kysyä, mikä vieroksuttaa Punkaharjussa. Nuori mies on kuulemani mukaan hankkinut kodin Savonlinnasta.
Vaikka voihan olla, että lehden nykyinen kustantaja on määrännyt toimituksen vetäjän asuinpaikaksi kaupungin, jossa konsernin päivälehti, Itä-Savo, pitää tyyssijaansa.
Koska Puruveden toimituksen on määrä tehdä jatkossa juttuja päivälehteen, saattaa olla kätevämpää, että toimituksen pää on valmiiksi päivälehden kainalossa, enää häntä pyyhkii lehden levikkialuetta.

P.S. kiitos kommenteista, lisää otetaan vastaan!

Rannanpihalle olisi töitä

Kun nyt Punkaharjun uuden kunnanjohtajan ensimmäinen hakukierros osoittautui mitä ilmeisimmin pettymykseksi niin punkaharjulaisille päättäjille kuin kuntalaisillekin, niin kunnon irtiotto nykyasetelmasta olisi paikallaan.
Eivät pienet kunnat tarvitse jokaikinen omaa kunnanjohtajaa. Yksi ja sama mies - tai nainen - voi johtaa useampaa kuntaa, jos kerran yhteistä rajapintaa riittää. Tällaisesti kokeilusta on kokemusta mm. pohjoissavolaisilla. Siellä Varpaisjärven ja Lapinlahden kunnanjohtajana oli yksi ja sama immeinen.
Esitänkin, että punkaharjulaiset kiireen vilkkaa lähestyvät Kerimäen kuntaa ja sen kunnanjohtajaa, Kari Rannanpihaa, ennen kuin hötkyilevät valitsemaan Nousiaisen Pekalle seuraajaa.
Puukirkon pitäjän ylin viranhaltija pystyisi johtamaan kahta kuntaa, en epäile sitä hetkeäkään. Olisi tarvittaa hallinnollista kokemusta ja seutukunnan tuntemusta.

Jos kerran toiminnallista yhteistyötä kuntien välillä halutaan harjoittaa, on luontevinta ulottaa se myös johtoportaaseen. Johan näillä kahdella kunnalla on kokemusta yhteisen sivitystoimenjohtajan ja kirjastotoimenjohtajan jakamisesta. Viimemainitun pestin vetäjän alituinen vaihtuminen tosin on vaikeuttanut varmasti käytännön hommia.

Kari Rannanpihan ansioksi on luettava vankan kunnalliskokemuksen lisäksi sekin, että hän on hyvin inhimillinen virkamies. Rannanpiha ei ole puujumala, joka väsymykseen asti toistaisi papukaijan lailla kapulakielisiä mantroja vastaamatta lopulta kenenkään kysymyksiin tai tiedontarpeisiin. Tällaisia hallintokaavun ylleen pukeneita byrokraattipellejä kun kunnissa riittää ihan tarpeeksi.
Rannanpihalla on toisinaan myös tunteet pelissä. Mies osaa tulistua, mutta myös pyytää anteeksi, jos tulee korottaneeksi hieman ääntään. Eikä hänen ihmisyytensä näy vain ketä hyvänsä tuntevaa olentoa hermostuttavissa yhteyksissä eli tilanteissa, joissa jaettavaa on niukasti ja ottajia paljon - kuten aina kuntataloutta koskevissa leikkauksissa. Yhtä hyvin hän on ulkopuolella kokousten ja kansalaiskuulemisten eloisa keskustelukumppani, joka tuntuu vilpittömästi kiinnostuneelta muustakin kuin itsestään.

Kun nyt näin tulin kehuneeksi punkaharjulaisille(kin) naapuripitäjän virkamiestä, niin kerrottakoon, etten tunne häntä sen paremmin kuin keitään muitakaan kunnallisia viranhaltijoita, joita olen tavannut yli 22 vuotta kestäneellä journalistisella urallani.
Olen joka tapauksessa kohdannut näinä vuosikymmeninä johtoportaan viranhaltijoita kymmenittäin, jollen sadoittain, ja seurannut lukuisten eri kuntien touhuja eri puolilla itäistä Suomea. Arvotan virkaporrasta yksistään ammattitoimittajan vinkkelistä. Siinä katsannossa Kerimäellä ei ole ollenkaan hassumpi kunnanjohtaja. Kerimäen kuntatalouden kurjuuteen on omat syynsä ja sen lääkitsemiseen omat rohtonsa. Kunnanjohtaja ei yksistään ole niistä vastuussa.

Kun kerran Kari Rannanpihaa ei tarvinnut luovuttaa takaisin Orimattilaan, niin pidetään asialliseksi osoittautunut mies hyvänämme.

Ministeri ja liekanarut

Ministeri Sirkka-Liisa Anttila ei ole saanut kyllikseen vapaaehtoisuuden korostamisesta, kun hän on puolustanut "Saimaan rantojen asukkaiden oikeutta" itse suojella saimaannorppaa ja pidättäytyä verkkokalastuksesta - korvausta vastaan tietenkin.
Yksikään toimittaja ei näy tehneen vielä Anttilalle jatkokysymystä, kun hän on tuon tuosta perustellut kantaansa sillä, verkkokalastuksen kertakaikkisesti kieltävän lain toteutumista rikkonaisilla Saimaan vesillä olisi vaikea valvoa. Joten kysytään nyt tässä sitten.
Ministeri Anttila, miten ihmeessä voidaan onnistua valvomaan vapaaehtoista, norpan elinalueen rikkonaisesti täplittävää verkkokalastuskieltoa?
Koska ministeri ei lukene meikäläisen blogeja, niin vastaan hänen puolestaan:
Ei mitenkään.

Yksiselitteisen, kaikki vesialueet kattavan lain sisällöstä ei voisi yksikään ranta-asukas, kesämökkiläinen tai muu innokas verkkokalastukseen mieleistynyt todeta olevansa tietämätön, mutta sitäkin helpompaa on joko tieten tahtoen tai tahtomattaan livetä vapaaehtoisesta kalastuskiellosta.
Vesialueiden rajat kun ovat veteen piirretyt. Siinä helposti voisi livahtaa mukamas vahingossa naapurin puolelle kalaan.
Yhtä todennäköistä on, että osa satunnaisista mökkiläiskalastajista ei edes tiedä, mihin osakaskuntaan kuuluu, missä kalastusalueen rajat kulkevat ja onko kyseinen osakaskunta verkkokalastuskieltoon liittynyt vai ei. Verkot heitetään vetehen ja todennäköisesti luvitta aika monen mökkiläisen äkillisessä toimeliaisuuden puuskassa, kerran tai kaksi kesässä.
Mökkiläisiä on tuhansittain, valvopa heidän järjestäytymistään osakaskunnan meininkiin. Turha toivo ja uuvuttava urakka. Vain kaiken kattava, lakiin perustuva kalastuskielto olisi heitä ajatellen riittävän yksiselitteinen.
Moni vakituisesti seudulla asuva ja kalastava varmasti reviirinsä tuntee ja määräyksiä tunnollisesti noudattaa. Silti heidänkin joukkoonsa mahtuu vastuuttomia. Eräänkin norppaisan Pihlajaveden alueen ison kalastuskunnan puheenjohtajalla oli ainakin vielä viime vuosikymmenellä tapana jättää pyytönsä viikkokausiksi kokematta. Tunnen miehen ja tunnen tapaukset, mutta jätän kohteliaasti nimen mainitsematta.
Norpparahat kyllä kelpasivat. Niillä pantiin pöytä koreaksi, kun kokoonnuttiin.

Mutta vielä ministeri Anttilaan. Tämä vapaaehtoisen kansalaistoiminnan airut. Mitä hän tekee metsälaeille? Sunnuntain 31.1. Helsingin Sanomien mukaan kiristää entisestään metsänomistajien liikkumavaraa. Metsänomistaja saa vastaisuudessa yhä tiukemmin vastaansa lakipykälät ja viranomaisvalvonnan. Toisin sanoen metsänomistajalta lähtee sekin vähä voima ja valta päättää, mitä omassa metsässä touhutaan, mikä nykyisen lainsäädännön tulkinta on tähän asti suonut. Metsänomistajan liekanaru kuristuu jo kaulan ympärille.

Sillä tavalla keskutalaisministeri kunnioittaa omistusoikeutta. Sen pyhyyteenhän ovat lakiin perustuvan verkkokalastuskalatuskiellon vastustajat vedonneet.
Onko vesiomaisuus jotenkin erilaista kuin metsäomaisuus? Metsäsuomalaisen mielestä ei, mutta ministerin mukaan ilmeisesti kyllä.

Vauvabuumi kerimäkeläisittäin

Kerimäellä viime vuosi toi mukanaan ainakin yhden iloisen uutisen lamavuoden piikkiin. Pitäjässä koettiin melkoinen vauvabuumi, uusia kansalaisia syntyi enemmän kuin vuosiin.
Mikä mahtaa saada kerimäkeläisiin pontta ja potkua?

Veikkaan, että kyläkouluilla, niillä, joita on vielä jäljellä, on oma ansionsa lapsiperheiden houkuttelemisessa pitäjään.
Osa päättäjistä ei tahdo mieltää sitä tosiasiaa, että lapsiperheissä ei tuijoteta ensitöiksi kunnan veroprosenttia tai harrastuspaikkavarustustakaan, kun mietitään kotipaikan valintaa.
Sekään, onko kunnassa tarjolla laadukasta lukio-opetusta tai rantatontteja, ei ole ensisijaista. Jos olisi, pärjäisi naapurikunta Punkaharju paljon paremmin uusien asukkaiden houkuttelemisessa kuin mihin se on viime vuosina yltänyt.
Lasten etua ajattelevien vanhempien valinnan ratkaisee, sen jälkeen kun perheen toimeentulo on taattu tavalla tai toisella, tavallisesti kaksi asiaa: päivähoitopaikan turvaaminen ja alakoulun läheisyys.

Kyläkoulut ovat maaseudun valtteja, joita on harmillisen hereästi päästetty käsistä. Viimeksi Kerimäki tyri, kun päätti lakkauttaa Toroppalan koulun.
Toivottavasti Kerimäen päättäjät ymmärtävät pitää lopuista kyläkouluistaan kynsin hampain kiinni. Jos eivät hoksaa, saa lapun laittaa kohta koko kunnan luukulle ja hylätä haaveet itsenäisestä tulevaisuudesta.

Jääviyspulmia Kesälahdella

Kesälahden kunnassa on ajauduttu pattitilanteeseen mm. Aurinkorinteen saneeramisessa. Valtuuston tahto ei tunnu toteutuvan tässä asiassa. Virkamiespariskunta Jorma ja Airi Turunen kumpikin tahollaan, yhdessä ja erikseen, on sitä mieltä, että entisestä vanhainkodista ei ole hoivapalvelujen tyyssijaksi.
Asetelma, jossa puolisot ovat johtavassa virka-asemassa, tuottaa ongelmia niin päätösten täytäntöönpanossa kuin asioiden esittelyssä. Tosiasiassa kunnanjohtaja Jorma Turusen olisi jäävättä itsensä kaikesta päätöksenteosta, joka koskee sosiaali- ja terveyshuoltoa, koska Hellin johdossa on hänen vaimonsa Airi. Tämän puolestaan tulisi jäävätä itsensä kaikesta Kesälahtea koskevasta päätöksenteosta omassa putiikissaan.
No näinhän Turuset eivät tee.
Ja hallintopykälölinti takaa sen, että eettisesti mitä ilmeisin jääviys on hallinnollisesti kiistettävissä. Välissä kun on Hellin palveluja tilaava lautakunta!
Ikävää sekin, että Kesälahdella on monissa muissakin asioissa jouduttu virkamiesvallan pyöritykseen. Muistellaanpa vain miten herran monta vuotta pyöriteltiin vesitaksakiistaa eri hallintoelimissä. Mikä oli kaiken vatvomisen takana? Virkamiesten vankkumaton halu olla oikeassa ja vetää pisin korsi. Mitään älyä taksakiistan pitkittämisessä ei ollut, siitä koitui vain nolo episodi kunnan poliittiseen historiaan.
Mutta onneksi Kesälahti on tunnettu paikallisesta kulttuuristaan ja sen tekijöistä, ei virkamiehistään.

Vanhasta vietiin - vaiko mediaa?

Aika suureellisesti uutisoi Helsingin Sanomat 28.1. Nelosten uutisten edellisiltana paljastaneen, että keskusrikospoliisi on ryhtynyt tutkimaan Matti Vanhasen Nuorisosäätiön rahoituskuvioita. Hesari yritti vetää kunnian uutisen kaivamisesta omaan pesään, vaikka Yle ja Ajankohtainen kakkonen olivat kertoneet asiasta jo varhemmin samalla viikolla.
Tosiasia on, että Vanhanen on pääministerinä ollut hyväksymässä RAY:n tukia Nuorisosäätiölle, joka puolestaan on jakanut vaalirahoitusta keskustalaisille, mm. Vanhaselle itselleen. Krp selvittää onko Vanhanen syyllistynyt rikokseen.
Järisyttävää on, että vasta nyt, kuukausi Vanhasen oman uutispommin jälkeen, tiedotusvälineet alkavat palata räjähdyspaikan raunioille.
Miksi Vanhanen, joka vielä lokakuussa puhkui intoa jatkaa kolmannelle pääministerikaudelle eikä puhua pukahtanut mitään siirtymisestä vapaaehtoisesti pois puheenjohtajan pestistä, yht'äkkiä käänsi joulukuussa kelkkansa?
Jalkaleikkaus kuulosti niin ilmeiseltä tekosyyltä, että kaikki vähänkin politiikaa ja vaalirahakuviota seuranneet maallikotkin heti ymmärsivät, että Nuorisosäätiön raunioilla kärysi, kun Vanhanen ilmoitti vetäytyvänsä.
Todella pitkään kesti ennen kuin journalistisilta voimavaroiltaan kyvykkäät tiedotusvälineet alkoivat penkoa asiaa ja tonkivat esiin sen seikan, että Krp oli neuvotellut asiasta oikeuskanslerin ja valtakunnansyyttäjänviraston kanssa 14. joulukuuta. Tämän neuvonpidon jälkeen areenalle ilmestyi joulun alla vallastaan vapaaehtoisesti luopuva Vanhanen.
Miksi suomalainen media torkahteli näinkin pitkään? Miksi politiikan kokeneet toimittajat eivät lähteneet penkomaan Vanhasen vetäytymisen todellisia syitä, vaan kaikki kohkaaminen tärvättiin keskustan puheenjohtajapeliin?
Lautamökin akkanakin tajusin heti Vanhasen luopumisen ja vaalirahakohun kohtalonyhteyden. Ihmettelin silloin ja ihmettelen edelleen miksi tiedotusvälineet vaikenivat, näin pitkään. Asiayhteydellä ei edes spekuloitu.
Ilmeisesti sinänsä ansiokkaan Nuorisosäätiötä koskeneen ohjelmansa lautakasojen alle taannoin jääneessä Ylessä on mennyt vähän pupu pöksyyn, mitä tulee Vanhasen edesottamuksiin. Haetaan varmistuksen varmistuksia ennen kuin uskalletaan todeta mitä ilmeisin selitys asioiden kululle.
Varovaisuudessaankin Yle ennätti sentään ennen vapaata, kaupallista mediaa, joka saisi hävetä uutisnenänsä tukkeutumista.
Tarvitsemme jatkossakin Yleisradiota ja sen rohkeita ajankohtaistoimituksia.

Autoilua

Automuistoistani varhaisimmat liittyvät pahoinvointiin. Ei siis ihme, että minusta ei koskaan sukeutunut innokasta autoilijaa.
Lapsuuteni 60-luvulla maantiet olivat kiemuraisia ja mäkisiä. Kun isäni suurimoottorisella Ford Valiantilla kaasuteltiin sukuloimaan, mökkeilemään ja kyläreissuille, minä ja siskoni voimme kilvan pahoin takapenkillä.
Muistan yhä miltä kertaalleen popsittu aamupalani näytti amerikanraudan takaistuimen punaisella verhoilulla. Senkin muistan, miten liki yhtä punaisena hohki isäni naama, kun hän siivosi silmäteräänsä matkanteon jäljiltä. Äidin siivottavaksi jäi onneton matkantekijä.
Rakkauteni ei siis koskaan ole kohdistunut autoihin tai autoiluun. Olenkin hämmentyneenä havainnoinut ihmisiä, joille auto tuntuu olevan jonkinlainen minuuden jatke.
Näitä autoiluun hurahtaneita inehmoja on kahdenlaisia. Toisille heistä on tärkeintä, että auto kulkee lujaa ehkä hintelästäkin kunnostaan huolimatta. Heille bemari on bemari, ja sillä revitellään, vaikka moottoria rasittaisivat jo sadattuhannet kilometrit.
Toista autoilevaa poppoota leimaa jonkin sortin nousukkuus. Kallis merkki on auton tärkein ominaisuus.
Me muut autoilijat olemme tavisjengiä, jolle auto on vain hyötypeli. Eikä aina niin välttämätön sellainen.
Isäni, jonka alkujaan otaksuin nousukkaaksi, paljastui myöhemmin tosi tavikseksi. Hän vaihtoi ajokikseen eläkepäivillään kirpunkokoisen auton: Fiat kuussatasen.
Itse olin vapaaehtoisesti autoton yli kolmikymppiseksi. Siksi rohkenin taas kokeilla autotonta elämää. Näinä kahtena kuukautena ei ole kertaakaan tehnyt kipeää kiivetä huippunopean kiskobussin kyytiin ja olla vaivattomasti perillä joko Punkasalmella tai Savonlinnassa - kumpaan suuntaan nyt olenkaan kotikunnailtani Tuunaansaaresta halunnut matkata.
Käynnistysvaikeuksiakaan en ole pakkasilla kokenut, kun olen lykännyt potkurini vauhtiin matkatakseni tuota pikaa junaseisakkeelle kotipihasta.
Mutta autoihmiset, he ovat kiintyneitä ajopeleihin tavalla, joka saa tavikset hörähtelemään.
Tuunaansaaren pojanvillikkoja ainakin nauratti makeasti, kun Rolls-Royce -miehenä Punkaharjulla tunnettu yrittäjä Leevi Hakola tomersi nuoria asiakkaita kolhimasta Kesämaan uusia polkuautoja.
Automiehen sydäntä ilmeisesti hurjastelu kirvelsi.
Uusille sukupolville autolla ei toivottavasti ole enää sellaista statusmerkitystä kuin tähänastisille kulutuskykyisiksi varttuneille ikäpolville. Tulevaisuuden auto ei voi olla iso ja painava.
Sen täytyy olla pieni, kevyt ja vähäkulutuksinen. Vähän sellainen kuin isäni Fiat kuussatanen.

Sytyttää

Olen vääntänyt jos jonkinlaista energiansäästölamppua kotini valaisimien kantoihin viimeisen viiden vuoden ajan. Lohdullista tässä viherpipertelyssä on se, että lamppujen hinnat ovat halventuneet. Lohdutonta taas se, etteivät lamput ole kovinkaan kelvollisia tarkoitukseensa.
Jos tavoittelee riittävää valaistustehoa, tulisi valita isoin mahdollinen lamppu. Mollukkalamput eivät kuitenkaan mahdu monienkaan valaisimien kupuihin. Pienten hehkulamppujen sirous on osa valaisimien ideaa ja ulkonäköä. Ronskit energialamput ovat yksistään rumia.
Lisäksi ne ovat käyttöikänsä päähän tultuaan ongelmajätettä.
Niille luvataan tosin pitkää ikää, mutta yksikään ei ole puoltatoista vuotta pitempään tietäni valaissut. Kuluttajatestit ovat osoittaneet senkin, että markkinoille on syydetty myös sekundatavaraa, kalliillakin.
Mikä kiusallisinta: energiansäästölampuilla ei useinkaan sytytä kovin nopeasti, vaan valo voimistuu vasta sitten, kun on puolihämärässä kompastunut ensimmäisiin esteisiin.
Olen vakuuttunut siitä, että koko lamppuvouhotuksessa on kyse teollisuuden onnistuneesta lobbauksesta. Paitsi että uusia energiansäästölamppuja saadaan nyt tehtailla ympäri maailmaa, niin samalla innostetaan porukkaa jälleen kerran shoppailemaan. On vaihdettava valaisimet sellaisiin, joissa säästölampun kaikessa kömpelyydessään saa jotakuinkin piiloon.
Ainakaan ei siis säästy materiaa.
Energiaakaan tuskin jää tärveltymättä tavoittellusti. Hehkulamput kun lämmittivät huoneilmaa eli tuottivat juuri pimeään vuodenaikaan lämpöä sivutuotteenaan.
Olenkin liittynyt joukkoon EU-kansalaisia, jotka hamstraavat hehkulamppuja komeroidensa hyllyille siinä pelossa, että vanhan mutta nerokkaan keksinnön viimeisetkin edustajat ovat pian mustan pörssin tavaraa.

Otsolohkoon on uskominen

Olen jo pienestä pitäen ollut sitä mieltä, että Hesaria lukemalla viisastuu. Ensinnäkin pysyy perillä Harald Hirmuisen käänteistä ja toiseksi oppii aina jotain uutta ihmisistä. Tuoreimpiin Hesarin taritsemiin oivalluksiin kuuluu vapaan toimittajan Tuike Alitalon taannoinen kolumni. Alitalo kertoo, että Irlannissa on älytty mistä kiikastaa, kun nuoret miehet kaahaavat vastuuttomasti liikenteessä.

Kyse on siitä, että miesten aivokopan etulohko kypsyy hitaasti. Vasta päälle parikymppisinä miesparat oppivat tajumaan tekojensa syitä ja seurauksia. Sitä ennen heiltä puuttuu kykyä kantaa vastuuta toilauksistaan eivätkä he oikein osaa nähdä asioita toisten ihmisten vinkkelistä - eli se paljon toitotettu kyky empatiaan on vasta nupullaan. Sen sijaan nuoria kössiköitä on helppo yllyttää ja he ovat kovia kilpailemaan, kokeilemaan rajojaan ja ottamaan riskejä.

Varsin oivallista jengiä siis lähetettäväksi sotatantereille, urheilukentille, kilparadoille ja muualle, missä henkikulta on köykäinen ja sankaruuden hohde auvoinen.

Se vain, että siinä missä evoluution alkuaikoina metsästysriitteihin vihkimisen kannalta nuoruuden hulluudenrohkeus oli hyvästä ja tätä samaista ominaisuutta siunasivat kaluunaherrat vielä sotaisalla viime vuosisadallakin, niin tässä nopeiden autojen ja kasvavan liikenteen maailmassa etulohkon kypsymättömyys on hengenvaarallinen riesa niin nuorille miehille itselleen kuin kaikille muillekin tielläliikkujille.

Koska yksikään suomalainen liikenneministeri ei varmasti uskalla ehdottaa, että nuorukaiset saisivat ajokorttinsa vasta 21-vuotiaana, kun nuorten naisten käsiin voisi autonratin luottaa jo kolme vuotta aiemmin, niin jäjelle jää vain yksi konsti.

Etulohkoa ravisteleva aivopesu on aloitettava ja ulotettava koko kansaan. Nuorille, mutta myös heidän läheisilleen eli vanhemmille, kavereille ja ikätovereille, on tehtävä tiettäväksi, että koska miespolojen etulohkon kehityskaarelle ei mahda mitään, niin nuorten kansalaisten on satsattava itsehillintään, evoluution määrittämän geneettisen vajavuuden uhallakin.

Semminkin, kun aina toisinaan tapaa jo parhaimmat päivänsä eläneitä miehenköriläitä, joilta edelleen tuntuu puuttuvan jokin osanen etulohkosta - ratin ääressä istuja kun ei tahdo pysyttää ajolinjoja kohdallaan, vaikka liikennekokemusta riittää.

Kuuran keskeltä

Suomalaisten maine ulkoilmakansana on ollut koetteella jo pitkään - sen huomaa itsekunkin vyötärönympäryksestä. Alkuvuoden pakkaset osoittavat sen, että vain sitkeimmät sissit jatkavat ulkoilua kun pakkasmittari painuu alle viidentoista asteen.
Suksitellessani 25 pakkasasteen karhentamaa latua Punkaharjun Harjureiteillä olen ajatellut missä on vähiten järkeä, tässä hiihtoharrastuksessani vai siinä sinnikkyydessä, jolla latuverkostoa pidetään yllä vain meitä joitakuita hassahtaneita harrastajia varten.
Kiitos kuitenkin tästä palvelusta.
Ennen pitkää pakkaset vähän lauhtuvat, vähemmänkin hassahtaneet ilmaantuvat latusille ja vyötärönympärykset sulavat kilvan hankien kanssa.
On paras pitää yllä uskoa siihen, että suomalaiset olisivat ulkoilmaihmisiä, jos vain sää sallii.